Lähtökohdista kyselyä

Olen tässä viime aikoina miettinyt paljon erilaisia lähtökohtia uusperheeseen. Meillä on sellainen tilanne, että itselläni ei ole lapsia aikaisemmmista suhteista, mutta miehelläni niitä on kaksi. Yhteisiä ei vielä ole. Miellämme itsemme perheeksi ja lapset ovat minulle rakkaita. Mutta uusperheily ei silti ole helppoa ja aiheuttaa mitä ihmeellisimpiä ajatuskuvioita, murheita ja pohdintoja. Tunne-elämä on suoraan sanottuna välillä vaikeaa. Monesti sitä miettii, että omalla kohdalla tämä vaikuttaa niin moneen asiaan, että ei sitä tuo toinen "jo isä" oikein pysty ymmärtämään. Ja että hän pääsee niin paljon helpommalla. Mutta eihän hän pääse... Tuo oma mies ei vain oikein ehkä osaa niitä omia ajatuksiaan ja tunteitaan tuoda julki, joten näyttää kuin kaikki olisi koko ajan vesiselvää. Siispä hieman keskustelunavausta, minkälaisia tunnepuolen ongelmia aiheuttaa "lapsellisille" puoliskoille uusperheen arki?

Omalta osaltani näin lapsettomana olen kohdannut vaikka ja mitä. Missään vaiheessa ei ole tarvinnut tuntea mustasukkaisuutta tai omaa arvoa vähättelevää asennetta, koska mieheni on osannut hoitaa tilanteen tosi hienosti. Mutta vaikka "puitteet ovat kunnossa", olen silti joutunut hakemaan omaa paikkaani todella paljon. Alla hieman yksinkertaistettua listaa asioista, joita olen pohtinut matkan varrella (matkaa takana pari vuotta).

- Miten paljon uskallan sekaantua kasvatukseen?
- Miten ilmaisen mielipiteeni kasvatusasioista tai lasten käytöksestä miehelle rakentavaan sävyyn?
- Miten "omalla tavallani" uskallan lapsia komentaa?
- Miten lapset suhtautuvat läheisyyteen?
- Miten ympäristö suhtautuu jos olen fyysisesti läheinen lasten kanssa (yksi sylissä, toinen kainalossa)?
- Miten hillitä omat hermot silloin kun "ei vaan jaksa"?
- Miten paljon voin nipottaa?
- Miten saada mies ymmärtämään, että vaikka lapset ovatkin ihania ja läheisiä, he ovat minulle "vieraita"? (5 päivän vastaanväittäminen ja kiukuttelu aiheuttaa hermojen menetyksen ja vihan tunteita)
- Miten tilanne muuttuu kun saamme yhteisen lapsen?
- Miten voin täysin kokea raskauden ja vauvan uutena ja ihmeellisenä, kun se ei toiselle ole uutta ja ihmeellistä?
- Osaako toinen tukea raskausaikana minulle jännittävissä asioissa kun hän ehkä syyt ja taustat tietää jo, eikä murehdi?
- Miten osaan hyväksyä sen, että vanhemmuutta joutuu opettelemaan lapsen syntyessä yksin?

Näitä asioita on aivan tolkuttomasti. Halusin tuoda listaa esille osittain siksi, että siitä ehkä näkee, että uusperheessä mikään "luonnollinen" asia ei välttämättä olekaan luonnollista. Äideille ja isille jokapäiväiset asiat saattavat äiti/isäpuolelle aiheutta yllättävääkin päänvaivaa.

Näin kahden vuoden jälkeen alan olla sitä mieltä, että lapsettoman ja lapsellisen lähtökohdat ovat niin erilaiset, että kumpikaan osapuoli ei voi toisiltaan saada täydellistä ymmärrystä osakseen. Toisaalta siitä tulee yksinäinen olo, toisaalta sen ymmärtää. Tärkeää kai onkin, että vaikka ihan täysin ei ymmärtäisi, niin yrittäisi ainakin hyväksyä?

Millaisia mielipiteitä tämä herättää ja minkälaisia ajatuksia uusperhe on sinulle tuonut päähäsi pohdittavaksi?

Hyvää Uutta Vuotta 2011 kaikille! Toivokaamme entistä yhtenäisempiä ja onnellisempia uusperheitä tulevalle vuodelle. Itse ainakin koitan taas tsempata entistä enemmän ja tarjota omalta osaltani lapsille positiivisen ja mukavan toisen kodin. Josko ne hermoromahdukset saisi kitkettyä lähes kokonaan pois. =)

 

Itselläni on poika 2v10kk ja avomiehelläni ei ole lapsia. Poikani oli melkein kaksi vuotias kun muutimme yhteen ja tuohon asti olin ollut yksinhuoltajana.
Kun muutimme yhteen en painostanut/pakottanut miestäni osallistumaan pojan hoitoon koska se oli hänelle uutta ja ajan kuluessa hän halusikin oma-aloitteisesti osallistuja esim. kylvettämiseen, pukemiseen ja otti pojan hoitoon että pääsin yksin käymään jossain.

Nytten mitä noista tunnepuolen ongelmista, no ainakin se kun avomieheni pääsee menemään vapaammin kuin minä. Viettää iltaa jätkien kans ym. "vapaa-aikaa" enemmän. Mulla se ongelmana että en kehtaa pyytää miestäni katsomaan pojan perään niin usein että ite pääsisi jonnekkin. Koska aattelen kuitenkin että se on mun lapsi.. Hän myös antaa minun tehdä kaikki lapsen kasvatusta koskevat päätökset esim. hoidon järjestämisestä ja tietysti kaikki neuvolakäynnit ovat mun vastuulla. Itse mietin joskus että kumpa hän ottaisi vastuuta enemmän, mutta voinko sitä kuitenkaan vaatia?

Minusta on ihan hyvä jos "lapseton vanhempi" antaa palautetta kasvattamisesta koska joskus voi olla sokea omalle käytökselleen.. Ja minusta se vain osoittaa että toista oikeasti kiinnostaa nää asiat.
Jaksamisesta sitten että eihän kukaan sitä aina jaksa, yhtälailla "lapseton" vanhempi on arjessa mukana, meillä ainakin tuota jaksamisen puutetta esiintyy ihan molemmilla ja hermoja menee puolin ja toisin, varsinki kun uhmaikä pojulla. Kuhan ei vaan samaan aikaan!
Meilläkään ei yhteisiä lapsia ole, eikä ole suunnitelmissakaan, haluan vain sanoa että jokainen raskaushan on uusi ja ihmeellinen. Kyllä sen miehenkin pitäisi tajuta. Eihän hänellä jokatapauksessa ole lasta juuri SINUN kanssa. Itse en ole noita asioita sen suuremmin pohtinut, että miten perheen rakenne muutteisi yhteisen lapsen myötä, jos asia tulee ajankohtaiseksi niin sitten.

Tämmöisia ajatuksia lapsellisen avovaimon näkökulmasta

 

Meillä on melko samat lähtökohdat kuin teilläkin, niira. Itselläni ei ole lapsia, mutta avomiehelläni on kaksi lasta (7 ja 6 v.), jotka ovat meillä noin kolme päivää viikossa.

Lista luettelemistasi asioista, jotka ovat vaivanneet mieltäsi tai joita olet pohtinut, osui naulan kantaan! Itse olen käsitellyt kaikkia näitä samoja asioita, mutta osasit pukea ne sanoiksi vielä paremmin kuin minä itse olisin osannut!

Meillä on puheltu vauvojen tekemisestä, mutta avomiehen mielestä nyt ei ole sopiva aika opiskelujen ym. vuoksi. Tästä minä tietysti herkkiksenä otan itseeni, sillä kyllä hänellä vaan on ollut "sopiva aika" jonkun muun kanssa joskus. Myös ajatus siitä, että yhteinen lapsi olisi hänelle jo "tuttu juttu" tuntuu inhottavalta. Inhottavaa on myös ajatus siitä, että hän on kokenut kaiken sen jonkun toisen naisen kanssa. Olen tavallaan kateellinen ja mustasukkainen hänen menneisyydestään.

Olen kateellinen myös hänen lapsilleen. Haluaisin viettää enemmän kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa, enkä toisen naisen lasten kanssa. Lapset ovat kivoja ja tulemme hyvin toimeen ja välimme ovat hyvät ja läheiset, mutta he EIVÄT OLE MINUN LAPSIANI! Tämä ajatus on vain korostunut nyt, kun haluaisin oman lapsen. On myös vaikeaa hyväksyä, että en tule koskaan olemaan miehelleni "se tärkein", vaan toisen naisen lapset menevät aina siinä mielessä edelle.

En myöskään pidä mieheni ex-vaimosta. Ihmisenä hän on varmasti ihan mukava, ei siinä mitään, mutta ajatus siitä, että tämä ex-vaimo vaikuttaa ajoittain hyvinkin suuresti minun ja meidän arkeen saa minut raivon partaalle! Mieheni esimerkiksi kertoo minulle, että lapset ovat joululomalla meillä, sillä ex-vaimo on töissä. Näin ollen ex-vaimon töiden takia minunkin on sitten sopeuduttava tähän päätökseen, jonka siis mieheni ja hänen ex-vaimonsa ovat tehneet.

Lapset tietysti myös puhuvat äidistään. Tämäkin ärsyttää suuresti, sillä minua ei todellakaan kiinnosta, millaiset sukat kyseisellä naisella on, tai mitä hän on eilen katsonut telkkarista. Tälle ei tietenkään mitään juuri ole tehtävissä, sillä noin pienet lapset nyt puhelevat mistä puhelevat, eivätkä juuri ajattele, että kenen tunteita nyt sukkakommentilla loukataan!

TIedostan kyllä sen, että osa tuntemuksistani on typeriä ja lapsellisia, mutta minkäs teet. Ajan kanssa luultavasti helpottaa. Ja toisaalta, itsepähän olen päättänyt tämän miehen kanssa elää ja olla!

 

Sauberi: Tuo oli ihan kuin minun suustani!
Meillä kanssa miehellä kaksi poikaa( 3v&6v) ja täysin samat ajatukset..
Oikein tuntuu siltä että mies olis käytetty loppuun..
Meillä ei tulisi ikinä olemaan mitään samanlaista ku hänellä ja ex-vaimolla..
Esim. naimisiin meno, endimmäisen lapsen saanti yms..
Mies yrittää lohduttaa koko ajan sanomalla,että tuleva lapsemme on hänelle ensimmäinen lapsi MINUN kanssani, mutta se ei helpota.
Sitten haluan tehdä kaiken täysin erillailla kuin hän ja exä ovat tehneet...esim.synnyttää eri sairaalassa olenko hullu?