Lapsellani todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sairastatko sinä tai läheisesi kyseistä sairautta? Kokemuksia?

Lapseni on täysi-ikäinen ja diagnoosi tuli hiljattain. On nyt useamman kuukauden syönyt mielialantasaajia ja univaikeuksiin unilääkettä satunnaisesti, näyttäisi olevan "pahin terä" toistaiseksi ainakin olevan poissa.

Kun vain olisin tiennyt tämän jo lapsen teini-iässä. Voi sitä menoa ja huolissaan olemista ja välillä sitten taas kotiin sulkeutumista :/

 

Mieheni sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hänellä on se harvinaisempi muoto, eli menee hypomaniana tasaisin väliajoin. On ilmesiesti sairastanut tätä jo vuosikaudet mutta kun syntyi lapsi oireet moninkertaistui. Hypomaniassa mieheni on riidanhaluinen ja pahansuopa, hyvin itsekeskeinen ja hyökkäävä verbaalisesti. Kun maniavaihe on ohi hän käpertyy peiton alle ja kokoaa itsensä, ei pysty juurikaan keskustelemaan mutta kuuntelee kyllä.

Kun ympyrä on sulkeutunut ja olo taas normalisoituu ei mieheni enää muista omaa toimintaansa eikä pysty keskustelemaan asiasta.
Lääkkeet tekevät hänestä erakkomaisen ja yhteys lapseen ja minuun on hyvin ajoittaista. Useimmiten hautautuu täysillä omaan tekemiseen ja omiin harrastuksiin.

Pelkään että mieheni syyttää minua ja lasta sairaudestaan ja päätyy jossakin vaiheessa hakemaan eroa koska ei selvästikään kestä perhe-elämän tuomia haasteita.

 

Lähipiirissäni on eräs, joka sairastui noin 25-vuotiaana. Monenlaista sattui ja tapahtui. Diagnoosin läheiseni sai vasta reilusti yli 30-vuotiaana - siinä vaiheessa, kun hän lopulta hyväksyi tilanteensa mahdottomuuden ja sen, että todellakin on sairas. Läheiseni vanhemmat yrittivät viimeiseen asti kieltää asian, sulkivat siltä silmänsä.

Olisi ollut kaikille paljon helpompaa, että hoito olisi aloitettu heti, kun ongelmia ilmaantui. Nykyään sairastunut läheiseni elää tasapainoista elämää, käy töissä ja huolehtii itsestään. Lääkitys on kunnossa.

 

[QUOTE="vieras";29045454]Mieheni sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hänellä on se harvinaisempi muoto, eli menee hypomaniana tasaisin väliajoin. On ilmesiesti sairastanut tätä jo vuosikaudet mutta kun syntyi lapsi oireet moninkertaistui. Hypomaniassa mieheni on riidanhaluinen ja pahansuopa, hyvin itsekeskeinen ja hyökkäävä verbaalisesti. Kun maniavaihe on ohi hän käpertyy peiton alle ja kokoaa itsensä, ei pysty juurikaan keskustelemaan mutta kuuntelee kyllä.

Kun ympyrä on sulkeutunut ja olo taas normalisoituu ei mieheni enää muista omaa toimintaansa eikä pysty keskustelemaan asiasta.
Lääkkeet tekevät hänestä erakkomaisen ja yhteys lapseen ja minuun on hyvin ajoittaista. Useimmiten hautautuu täysillä omaan tekemiseen ja omiin harrastuksiin.

Pelkään että mieheni syyttää minua ja lasta sairaudestaan ja päätyy jossakin vaiheessa hakemaan eroa koska ei selvästikään kestä perhe-elämän tuomia haasteita.[/QUOTE]Mikä harvinaisempi muoto? 2-tyyppi? Mikä on muuten hankalampi kun 1-tyyppi manioineen.

No ei se hypomania vaikuta noin, vaan ihan se sairaus itsessään saa olotilat vaihtelemaan vuoristoradan lailla.

 

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja kyllähän se on elämään vaikuttanut paljon eikä todellakaan myönteisesti. Mutta itse olen kokeillut lääkitystä ja todennut että pärjään paremmin ilman.

 

Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja kyllähän se on elämään vaikuttanut paljon eikä todellakaan myönteisesti. Mutta itse olen kokeillut lääkitystä ja todennut että pärjään paremmin ilman.

valitettavasti hyvin monikin mt- ongelmainen kuvittelee pärjäävänsä ilman lääkkeitä ja onkinhuomaamattaan joko itselleen vaaraksi tai muille

 

[QUOTE="surku";29045887]valitettavasti hyvin monikin mt- ongelmainen kuvittelee pärjäävänsä ilman lääkkeitä ja onkinhuomaamattaan joko itselleen vaaraksi tai muille [/QUOTE]

No mä en ainakaan kyllä varmasti ole. Läheiset tietää sairaudesta ja osaavat kyllä kertoa kun on aika esim hidastaa vauhtia. Itse taas osaan tunnistaa koska huonot päivät ja negatiiviset tunteet johtuvat tuosta.

 

No mä en ainakaan kyllä varmasti ole. Läheiset tietää sairaudesta ja osaavat kyllä kertoa kun on aika esim hidastaa vauhtia. Itse taas osaan tunnistaa koska huonot päivät ja negatiiviset tunteet johtuvat tuosta.

Mä en uskalla ainakaan olla ilman lääkkeitä. Saattaa mennäkkin niin huonoon kuntoon että mitäs sit?

Ehkä joskus vois kokeilla mutta kun lapset huollettavana niin en voi ottaa sitä riskiä. Nyt toimivat lääkkeet, jotka tosin kalliit.

 

[QUOTE="vieras";29045454]Mieheni sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Hänellä on se harvinaisempi muoto, eli menee hypomaniana tasaisin väliajoin. On ilmesiesti sairastanut tätä jo vuosikaudet mutta kun syntyi lapsi oireet moninkertaistui. Hypomaniassa mieheni on riidanhaluinen ja pahansuopa, hyvin itsekeskeinen ja hyökkäävä verbaalisesti. Kun maniavaihe on ohi hän käpertyy peiton alle ja kokoaa itsensä, ei pysty juurikaan keskustelemaan mutta kuuntelee kyllä.

Kun ympyrä on sulkeutunut ja olo taas normalisoituu ei mieheni enää muista omaa toimintaansa eikä pysty keskustelemaan asiasta.
Lääkkeet tekevät hänestä erakkomaisen ja yhteys lapseen ja minuun on hyvin ajoittaista. Useimmiten hautautuu täysillä omaan tekemiseen ja omiin harrastuksiin.

Pelkään että mieheni syyttää minua ja lasta sairaudestaan ja päätyy jossakin vaiheessa hakemaan eroa koska ei selvästikään kestä perhe-elämän tuomia haasteita.[/QUOTE]


Siis mitä? Sun perhetilanne on tuo ja SÄ pelkäät, et mies hakee eroa?

Miten ihmeessä sä jaksat tuota? Kun luin tekstiäsi, ajattelin et no way, mä en kykenis elämään tommosessa suhteessa, tuohan on NIIN valovuosien päässä siitä mitä normaali parisuhde pitäis olla
Yhdessä tekemistä, molemminpuolista jakamista ja tukemista...

Olen ottanut eron yhdestä mielenterveysongelmista kärsivästä, koska en vaan jaksanut sitä, että aivan kaikki asiat arkielämässä oli mun harteillani ja siihen vielä lisäksi se kiukuttelu, itsekkyys, ilkeys ja muu mikä taudin kuvaan kuului.

Sata kertaa helpompi olla vaikka yksin. Silloin ei tarvi edes olettaa, et jonkun muunkin kuuluisi ottaa vastuuta tai voitais edes joskus tehdä jotain yhdessä.

 

Ystävälläni on lääkityksellä hoidettuna. Sai diagnoosin parikymmpisenä ja samaan aikaan lääkityksen. Asuttiin silloin samassa opiskelija-asunnossa. Hyvinä aikoina kaikki on tosi hyvin, mutta hänellä on tapana jättää lääkitys pois vedoten painonnousuun tms. ja vähitellen tila menee ihan kauheaksi. Enemmin tai myöhemmin suostuu taas hoitoon, tilanne saadaan tasapainottumaan ja pystyy käymään koulua ja töissä. Siinä välissä vaan ehtii riehua ja rikkoa ihmissuhteita niin, että välillä hirvittää. Lääkkeiden poisjättäminen nostaa ensin maanisuusvaiheen ja silloin hän kokee olevansa loistavassa kunnossa, jaksavansa laihduttaa, liikkua, tehdä ruokaa, siivota. Muutamassa viikossa mieliala menee tosi aggressiiviseksi ja ilkeäksi, tulee hallusinaatioita ja pelkotiloja. Lääkityksellä siis ihan hyvin kurissa pidettävissä, mutta itse en uskaltaisi suositella lääkkeettömyyttä ainakaan itse toteutettuna. Seurannassa ehkä ok.

 

[QUOTE="vieras";29046035]Ystävälläni on lääkityksellä hoidettuna. Sai diagnoosin parikymmpisenä ja samaan aikaan lääkityksen. Asuttiin silloin samassa opiskelija-asunnossa. Hyvinä aikoina kaikki on tosi hyvin, mutta hänellä on tapana jättää lääkitys pois vedoten painonnousuun tms. ja vähitellen tila menee ihan kauheaksi. Enemmin tai myöhemmin suostuu taas hoitoon, tilanne saadaan tasapainottumaan ja pystyy käymään koulua ja töissä. Siinä välissä vaan ehtii riehua ja rikkoa ihmissuhteita niin, että välillä hirvittää. Lääkkeiden poisjättäminen nostaa ensin maanisuusvaiheen ja silloin hän kokee olevansa loistavassa kunnossa, jaksavansa laihduttaa, liikkua, tehdä ruokaa, siivota. Muutamassa viikossa mieliala menee tosi aggressiiviseksi ja ilkeäksi, tulee hallusinaatioita ja pelkotiloja. Lääkityksellä siis ihan hyvin kurissa pidettävissä, mutta itse en uskaltaisi suositella lääkkeettömyyttä ainakaan itse toteutettuna. Seurannassa ehkä ok.[/QUOTE]Vaikka syö lääkkeitä kuika tunnollisesti, ei se poista maniajaksoja.

Ja eiköhän se ole niin että ensin tulee maniavaihe, joka saa "erinomaisessa olossaan" lopettamaan lääkityksen.

 

No mä en ainakaan kyllä varmasti ole. Läheiset tietää sairaudesta ja osaavat kyllä kertoa kun on aika esim hidastaa vauhtia. Itse taas osaan tunnistaa koska huonot päivät ja negatiiviset tunteet johtuvat tuosta.

Sairastava ei useinkaan pysty hidastamaan vauhtia, vaikka jossain tajunnantasolla ymmärtäisikin että pitäisi.

On harvinaista, että kaksisuuntaista sairastava kykenee elämään tasapainoista elämää ilman lääkkeitä ja osaa "seurata" sairauttaan tuolla tavoin.

 

Kyllähän se totta on, että kaksisuuntaisten lääkehoito on vaikeaa. Koska tulee niitä mania/hypomanioita jolloin MIKÄÄN ei ole vialla, jää usein lääkityskin. Sitten mennään vauhdin kautta masennukseen ja kaikki alkaa taas alusta.

 

Mikä harvinaisempi muoto? 2-tyyppi? Mikä on muuten hankalampi kun 1-tyyppi manioineen.

No ei se hypomania vaikuta noin, vaan ihan se sairaus itsessään saa olotilat vaihtelemaan vuoristoradan lailla.

Juu sanotaan 2-tyypiksi myös ja harvinaisempihan tuo on kuin 1-tyyppi.
Ja kyllä se minun mieheeni vaikuttaa juurikin noin, melkolailla oppikirjan mukaisesti. Hypomania kun on päällä hän etsii syitä pahaan oloonsa kaikesta muusta kuin itsestään ja ilmenee kuvaamallani tavalla. Sairaudentuntoa ei juurikaan ole mutta uskoo asiantuntijaa kun tällaisen diagnoosin on saanut useammalta psykiatrilta. Käy hoidossa mutta kokee itse että siitä ei juurikaan ole apua, lääkkeet syö mukisematta ja osaa lisätä Ketipinoria jos tuntee olevansa sen tarpeessa. Siltikin hypomaniakohatukset pääsevät yllättämään.

 

[QUOTE="vieras";29046133]Juu sanotaan 2-tyypiksi myös ja harvinaisempihan tuo on kuin 1-tyyppi.
Ja kyllä se minun mieheeni vaikuttaa juurikin noin, melkolailla oppikirjan mukaisesti. Hypomania kun on päällä hän etsii syitä pahaan oloonsa kaikesta muusta kuin itsestään ja ilmenee kuvaamallani tavalla. Sairaudentuntoa ei juurikaan ole mutta uskoo asiantuntijaa kun tällaisen diagnoosin on saanut useammalta psykiatrilta. Käy hoidossa mutta kokee itse että siitä ei juurikaan ole apua, lääkkeet syö mukisematta ja osaa lisätä Ketipinoria jos tuntee olevansa sen tarpeessa. Siltikin hypomaniakohatukset pääsevät yllättämään.[/QUOTE]No onpas jännä. Hypomania on kuitenkin verrattavissa maniaan vaikka onkin lievempänä. Ihminen on energinen, virkeä jne.

Sitten kun alkaa se depisvaihe, iskee mainitsemasi oireet pintaan

 

Omalla lapsellani oireet alkoivat varmaan teini-iässä. En ainakaan muista että lapsuudessa olisi ollut mitään sairauteen viittavaa. Oli kyllä hirveän kiukkuinen lapsi aina jos ei saanut tahtoaan läpi. Mutta muuten ns. "helppo lapsi".

Teini-iässä sitten alkoi tapahtumaan. Koulussa huolestuttiin, masennusjakson päällä ollessa sai korkeat pisteet masennustestistä. Makoili kotona, pelasi, söi vaan, katsoi telkkaria. Sitten kun meni lujaa, meni todella lujaa. Päihteet, pikkurikokset, holtittomat seksisuhteet, agressiivisuus.

Oli huostaanotettunakin, siellä purkivat kaikki mahdolliset lääkkeet ja meno paheni vähän ajan päästä.

Masennusta alettiin hoitamaan, sillä seurauksella että tuli hypomania päälle (masennuslääkkeet eivät tehoa kaksisuuntaiseen vaikka olisi masennuskausi päällä).

Vasta kun saavutti täysi-ikäisyyden alettiin mielenterveyspolin puolelta asiaa tutkimaan tarkemmin. Nuorisopuolella ei asiaan perehdytty, pidettiin nuoren häröilyä normaaliin teini-ikään kuuluvana ja osittain masennuksena ja kukaan ei tuntunut ymmärtävän millaista elämä meillä oli.

Nyt lapseni seurustelee, suhteessa on ongelmia mutta puoliso tähän saakka ollut ymmärtäväinen. Lääkkeet tasanneet mielialaa ja meneminen ei samalla tavalla maistui kuin ennen. Ehkä parisuhteen ansiota myös tuo. Pienetkin kriisit mullistaa elämää liikaa. Esim. koska käyttää päihteitä usein, en anna hänelle rahaa. Ostan ruokaa jos tarvii mutta käteistä en anna, tämä asia saa hänet raivoihinsa melkein aina vaikka 100 kertaa on asia keskusteltu läpi.

 

[QUOTE="minni";29045974]Siis mitä? Sun perhetilanne on tuo ja SÄ pelkäät, et mies hakee eroa?

Miten ihmeessä sä jaksat tuota? Kun luin tekstiäsi, ajattelin et no way, mä en kykenis elämään tommosessa suhteessa, tuohan on NIIN valovuosien päässä siitä mitä normaali parisuhde pitäis olla
Yhdessä tekemistä, molemminpuolista jakamista ja tukemista...

Olen ottanut eron yhdestä mielenterveysongelmista kärsivästä, koska en vaan jaksanut sitä, että aivan kaikki asiat arkielämässä oli mun harteillani ja siihen vielä lisäksi se kiukuttelu, itsekkyys, ilkeys ja muu mikä taudin kuvaan kuului.

Sata kertaa helpompi olla vaikka yksin. Silloin ei tarvi edes olettaa, et jonkun muunkin kuuluisi ottaa vastuuta tai voitais edes joskus tehdä jotain yhdessä.[/QUOTE]

Niin...
Olisiko se reilua jättää mies sen takia että on sairastunut? Minusta ei. Yritän kannustaa häntä hoitamaan sairauttansa, vähän huonoin tuloksin.
Jos hakisin eroa olisi minun haettava myös yksinhuoltajuutta koska minun pitäisi tietää etukäteen onko mies kunnossa että voi hoitaa lasta vaikka viikonlopun yli. Luulen että usein kävisi niin ettei mies haluaisi tavata lasta kuin lyhyitä hetkiä. He eivät nytkään vietä kovin paljon aikaa yhdessä mutta isä on kuitenkin kokoajan paikalla vaikkakaan ei läsnä kuin hetken kerrallaan kun jaksaa keskittyä. Pelkään että lapsi menettäisi isänsä melkolailla kokonaan jos emme asu saman katon alla.

 

Joku tuolla ylempänä kyseli, miten jaksaa elää sairastuneen kanssa.

Elämä ei ole käsikirjoitettua. Ihmiset sairastuu, ne läheisimmätkin. Se voi olla psyyk. sairaus tai sitten vaikka syöpä, aivoinfarkti tms.

Minusta se kertoo kirjoittajasta hyvin paljon, jos on valmis jättämään läheisen, jos sairastuu "liian vaikeaan sairauteen". Totta helvetissa se syö läheistenkin voimia, kaksisuuntainenkaan ei ole helpoimmasta päästä, mutta en minä nyt ainakaan hylkäämään alkaisi sen vuoksi että haluan itse elää mahdollisimman helppoa elämää.

 

No onpas jännä. Hypomania on kuitenkin verrattavissa maniaan vaikka onkin lievempänä. Ihminen on energinen, virkeä jne.

Sitten kun alkaa se depisvaihe, iskee mainitsemasi oireet pintaan

Kyllä hypomaniassa voi oireet olla aivan yhtä voimakkaat kuin maniassakin, erilaisia vaan. Ei ole kyse mistään kaksisuuntaisen lievemmästä muodosta vaan eri tavalla oirehtivasta taudista.
Vihan tunteen purakukset voivat olla miehelläni hyvin voimakkaat. Mies joka ei koskaan sano pahaa sanaa muuttuu "raivohulluksi" joka ei kykene kuuntelemaan minkäänlaista järkipuhetta, inttää vastaan joka asiassa ja kokee aina olevansa oikeassa. Tavarat saattavat lentää ja mennä rikkikin. Terassikalusteet antoi hypomaniassa ystävälleen kun oli sen tarpeessa, ihan kiusalla, koska minä en halunut niistä eroon. Koko kesänä meillä ei ole ollut kalusteita terassilla koska uusia ei ole ostanut.
Näitä tarinoita olisi vaikka kuinka...

 

Jos olet Facebookissa, niin liity ihmeessä Kaksisuuntainen mielialahäiriö -ryhmään. Se on tarkoitettu sairastuneille ja heidän läheisilleen. Sieltä saat varmasti paljon hyvää tietoa, sillä ryhmässä on paljon jäseniä ja kokemuksia on hyvin erilaisia. Itselläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö, muttei enää vuosikausiin ole ilmennyt arjessani mitenkään. Lääkkeet otan ihan rutiininomaisesti aamulla, mutta muuten en koko sairauttani oikeastaan edes ajattele. Eikä tarvitse ajatella miehenikään.

 

Jos olet Facebookissa, niin liity ihmeessä Kaksisuuntainen mielialahäiriö -ryhmään. Se on tarkoitettu sairastuneille ja heidän läheisilleen. Sieltä saat varmasti paljon hyvää tietoa, sillä ryhmässä on paljon jäseniä ja kokemuksia on hyvin erilaisia. Itselläni on kaksisuuntainen mielialahäiriö, muttei enää vuosikausiin ole ilmennyt arjessani mitenkään. Lääkkeet otan ihan rutiininomaisesti aamulla, mutta muuten en koko sairauttani oikeastaan edes ajattele. Eikä tarvitse ajatella miehenikään.

Kiitos neuvosta.
Asia on vielä melko tuore, noin vuosi sitten tuli diagnoosi ja alkoi lääkkeiden kokoeilu. Hyviä vaiheita on ollut vaihtelevasti. Uskon että kunhan mieheni ymmärtäisi että kyse on kroonisesta sairaudesta ja asteittain pahenevasta sairaudesta, hän myös alkaisi sitä vähän aktiivisemmin hoitamaan. Ainut tie tähän on valitettavasti hypomaniakohtaukset. Sillon hän tajuaa että kaikki ei ole kunnossa vaikka varsinaista sairaudentuntoa ei olekaan. Hyvinä aikoina sairaudentuntoa ei ole senkään vertaa.

Otetaan päivä kerrallaan ja eletään tätä meidän perhe-elämää kaikesta huolimatta.

 

Kyllä, ensimmäinen masennuskausi 14-vuotiaana. Diagnoosi vasta 27-vuotiaana. Siihen väliin ja sen jälkeenkin mahtui paljon kaikkea aika kamalaa ja paljon hukkaan heitettyjä vuosia..... Lääkkeet auttoivat hieman mutta eivät todellakaan kunnolla. Nykyään olen täysin oireeton lisäravinteilla, olen tehnyt tätä testiä jo vuosia ja 100% vakuuttunut. (olen kirjottanut tästä aika paljon tällä palstalla, haulla varmaan löytyy jos kiinnostaa. Syön SAM-e, sinkki, 5P5 ja kun on varaa, vahva e-epa)

 

parhaalla ystävälläni on. meni liki 7 vuotta, ennen kuin sai diagnoosin. ja vuosia ennen kuin lääkitys saadiin kohdalleen. nyt on jo takana liki 5 hyvää vuotta, ilman ainuttakaan sairaala jaksoa. joskus saattaa olla ahdistunut päivän pari, mutta menee nykyisin ohi ilman mitään. ennen kävi säännöllisesti viikottain tk:ssa psygologilla. nyt ei oo sielläkään käynyt pitkään aikaan

 

Kiitos vastauksistanne.. lieneekö sairaus olevan nykypäivänä helpommin tunnistettavissa, minun läheiseni sai diagnoosin melko pian sen jälkeen kun alkoi käymään psyk. palveluissa.

Oli jotain testejäkin kaksisuuntaiseen liittyen.

 

[QUOTE="vieras";29046261]Niin...
Olisiko se reilua jättää mies sen takia että on sairastunut? Minusta ei. Yritän kannustaa häntä hoitamaan sairauttansa, vähän huonoin tuloksin.
Jos hakisin eroa olisi minun haettava myös yksinhuoltajuutta koska minun pitäisi tietää etukäteen onko mies kunnossa että voi hoitaa lasta vaikka viikonlopun yli. Luulen että usein kävisi niin ettei mies haluaisi tavata lasta kuin lyhyitä hetkiä. He eivät nytkään vietä kovin paljon aikaa yhdessä mutta isä on kuitenkin kokoajan paikalla vaikkakaan ei läsnä kuin hetken kerrallaan kun jaksaa keskittyä. Pelkään että lapsi menettäisi isänsä melkolailla kokonaan jos emme asu saman katon alla.[/QUOTE]

Olen mt-puolella ohjaajana ja työskentelen paljon myös perheiden kanssa. Nämä eroamis kysymykset ovat aina pinnalla kun toinen sairastuu. Yhtä oikeaa vastausta ei ole, mutta haastan aina pariskuntia miettimään asiaa tarkasti.

Sanot, että onko reilua jättää toinen koska tämä sairastuu. Totta, mutta yhtä hyvin voisi kysyä "onko reilua sairastuttaa toinen (tai koko perhe) koska itse sairastuu?".
Sairastunut ei tietenkään päätä sairastua ja sairastuttaa muita, mutta se asutaanko saman katon alla ja voidaanko kaikki pahoin, on aina valintakysymys ja kaksi aikuista ihmistä ovat velvollisia miettimään asiaa vastuullisesti kaikkien kannalta. myös sairastuneen täytyy ajatella asiaa muiden kannalta. Siitä ei kertakaikkiaan ole mitään hyötyä, että muutkin voivat pahoin.

Usein koko perhe pikkuhiljaa turtuu ja sokeutuu tilanteeseen, ajautuu kauemmas ja kauemmas normaalista elämästä tajuamattaan. Sitten alkaa ilmetä lapsilla ongelmia, puoliso jää sairaslomille töistä uupumisen takia jne..

Olen myös usein nähnyt kuinka erilleen muutto (vaikkei varsinaisesti eroaisikaan) saattaa parantaa kaikkien perheenjäsenten vointia, myös sairastuneen. Sairastunut saattaa tuntea jatkuvaa syyllisyyttä ja epäonnistumista kun ei kykene hoitamaan omaa osuuttaan. Ärtyisyys saattaa johtua osittain jo siitäkin, että on vihainen itselleen.
Kun erotaan ja asiat järjestellään omiin osoitteisiin saattaa kaikilta vierähtää iso taakka harteilta. Puolisolta katoaa omaishoitajan ja terapeutin rooli, sairastuneen ei tarvitse yrittää sopeutua perhe-elämään jota ei ehkä jaksa ja kykene. Sairastunut voi saada kotiinsa muuta apua ja kokee itsensä itsenäisemmäksi. Lapset saavat asua huoltajan kanssa joka voi paremmin sekä oppia normaaleja vuorovaikutustaitoja joita elämässä tarvitaan. Kun sairastunut näkee lapsiaan hän voi ehkä antaa enemmän heille ja nauttia itsekkin yhteisestä ajasta koska tapaamiset ovat harvemmin. Lapset saavat mukavampia hetkiä vanhemman kanssa ja säästyvät näkemästä pahimpia pohjamutia.

Eroaminen ei aina ole toisen hylkäämistä. Joskus se voi olla jopa kaikkien pelastamista. Sitä voi joskus olla vaikea aluksi uskoa varsinkin jos mukana on läheisriippuvuutta. Kannattaa kuunnella mitä perheen ulkopuoliset sanovat, koska he monesti näkevät kokonaisuuden selvemmin