Lapsettomuudesta kärsineet ja km..

Niin,miten olette selvinneet keskenmenosta jos takana pitkään yritystä tai erityisesti lapsettomuushoidoilla alkunsa saannet raskautuneet joille tullut km?
Itsellä takana 2 vuotta yritystä ja 8/05 syntynyt tyttö ja nyt tammikuussa eka PAS tärppäsi,mutta km maaliskuussa.
Pettymyksen jälkeen jäänyt katkeruus ja raivo päällimmäisiksi tunteiksi.Eikö meillä olisi voinut tärpätä tällä kertaa helposti?Kaikki olis ollut niin täydellistä,mutta ei.Nyt sitten paluu töihin ja esikko tarhaan elokuussa.Olisin niin mielelläni jäänyt vielä kotiin,mutta ei talous salli jos meinaa hoitoja vielä jatkaa.Hemmetti,kun tuo talouspuolikin aina mukana stressaamassa,kun ei oikein toivoa luonnollisesta raskautumisesta.
Parin viikonpäästä uusi yritys,mutta ei oikein jaksa uskoa,että onnistaisi.Pettymys tulee olemaan kuitenkin kauhea jos ei tärppää vaikka, kuinka itseään yrittää psyykata epäonnistumiseen.Vielä kaksi alkiota pakkasessa,mutta en jaksa uskoa,että molemmat selviäisivät sulatuksesta.Joten yritän henkisesti valmistautua uuteen IVF kierrokseen.
Onneksi kuitenkin on tuo ihana 1v 8kk vanha tyttö joka pitää mut järjissään ja kiinni arjessa.
Laittakaapa lapsettomuuden kanssa kamppailevat tuntojanne ja onnistumisianne km:n jälkeen.

 

Viisi vuotta yritystä takana, 11 lapsettomuushoitoa, kaavinta 12+0.

En voi ymmärtää, mitä voi elämästä puuttua kun on saanut edes yhden lapsen?

Eikö elämässä riitä mikään?

 

Meillä on 4-v. lapsi ja nyt 3,5 vuotta yritystä. Hoidoilla raskaaksi ja 11+4 keskenmeno. Pe oli lääkkeellinen tyhjennys. Olo on niin TYHJÄ. Itkettää vaan...

Suurin osa lapsettomuudesta kärsivistä kärsii nimenomaan sekundäärisestä lapsettomuudesta. Minulla kun nyt on kokemusta molemmista, niin tämä sekundäärinen satuttaa ehkä vielä enemmän - ei sitä kannata Aitojen Lapsettomien yhtään väheksyä. Kun tietää, millaista äitiys on, ja keho ja mieli "huutaa" saada kantaa ja synnyttää lapsi... ei tämäkään helppoa ole!

:hug: teille molemmille! Kirjoitellaanko tähän pinoon kuulumisia?

 

meillä poika vuosi ja kuusi kuukautta (10/05) joka lähti kolmannella inssillä tammikuussa yritettiin kaveria lähti ekalla inssillä itseasiassa jos ymmärsin oikein niin keskenmeno ultrassa näkyi ekana tiputtelu päivänä tupla vauvat mutta kumpikin tuli pois rv5+ jotain mutta suru oli kuitenkin suuri minä sain miettiä kuitenkin viikon ennen kuin lääkärit varmistivat että kumpikin on poistunut silloin tuntui että kaikki kaatuu lopullisesti vihasin niitä tunteettomia lääkäreitä jotka ei osannut sanoa mitään eikä kunnon jälki ohjeita saanut suru sai väistyä kun piti miettiä että miten jatkossa hoito soitin omaan hoito paikkaan missä kerrottiin miten toimitaan, huomen aamulla (30.4) meillä on uusi inseminaatio jossa on mahdollista lähteä yksi saa nähdä miten käy mulla suru muuttui inhoksi niitä lääkäreitä kohtaan jotka jätti tyhjänpäälle vieläkin paha mieli kun muistelee niitä tunteita mitkä kävin läpi uusi raskaus jännittää mutta toivo elää :hug: kaikille kohtalotovereille

 

\

Minulla kun nyt on kokemusta molemmista, niin tämä sekundäärinen satuttaa ehkä vielä enemmän - ei sitä kannata Aitojen Lapsettomien yhtään väheksyä. Kun tietää, millaista äitiys on, ja keho ja mieli "huutaa" saada kantaa ja synnyttää lapsi... ei tämäkään helppoa ole!

Olisiko elämäsi helpompaa, jos sinulla ei olisi lasta? Voisit antaa vaikka adoptioon esikoisesi, niin saisit nauttia tyhjiöstä kotonasi. Siitä, että sunnuntai-aamuisin ei tarvitse ensimmäiseen 12 tuntiin edes nousta sängystä.

 

Just joo,että tämmöstä kommenttia.
Kiitos asiallisesti vastanneille.

 

Meillä olisi neljä lasta, jos kaikki plussat olisivat saaneet syntyä.
Iloksemme olemme saanneet iki-ihanan pojan. Kaikki lapsemme ovat saannet alkunsa IVF-hoidoilla, joten itkua meillä on riittänyt.
Kaksi on mennyt kesken ihan alussa ja prinsessamme menehtyi kohtuuni rv 38. :'(

 

Nimimerkille "Lapseton". Yritän ajatella sinusta hyvää, vaikka lyötkin minua kipeällä hetkellä. Eka päivää yritän sinnitellä töissä keskenmenon jälkeen... TOISEN KOKEMUSTA ET VOI MITÄTÖIDÄ, et voi väittää, että minusta ei tuntuisi siltä kuin tuntuu! En halua antaa lastani pois vaan nautin hänestä täysillä joka hetki! Silti olen ihan rikki, koska kaipaan lisää lapsia ja lapsenikin itselleen sisarusta.

Samaa mieltä olen, että onneksi on adoptio. Sitä kautta sitten viimeistään saan sisaruksen lapselleni!

:hug: kaikille samassa suossa rämpiville! Kyllä me Urheat Naiset selviämme.

 

lasta yritetty pari vuotta. keskenmeno kuukausi sitten viikolla 11+6. menkat ei vielä alkamassakaan. pelottaa. jännittää. hirvittää. haluanko uusille hoidoille? mitä jos ei onnistu? mitä jos onnistuu? paniikki. ja tahto saada oma pieni nyytti rinnuksille tuhisemaan. vauvan tuoksu, tukan nukka. silmissä niin iso viisaus. ikävä omaa pientä enkelivauvaamme. elämä on epäreilua. säännöllisesti olen ottanut vauvan vaatteet laatikoista tuulettaakseni ja ihaillekseni niitä. keräämisen aloitin 7 vuotta sitten. ajatustyötä ja odotusta on mahtunut matkalle monta kilometriä. voimia kaikille asian kanssa painiville.

 

Itselläni oli pari keskenmenoa ja nyt lapsettomuutta. Kumpikin niistä kokemuksista olisi saanut jäädä kokematta. Omasta kropasta on sellainen olo, että a) ei edes tule raskaaksi
b) Jos tulee raskaaksi, se tulee kuitenkin kesken

Elämähän on epäreilua. Ja keskenmenosi myös on epäreilu. Onkohan siinä sekundäärisessä lapsettomuuden surussa kyse siitä, että kun se elämä on
suurella työllä antanutkin jotain, sitä odottaisi, että se nyt sitten toisella kerralla toimisikin vähän helpommin. Ja kun ei välttämättä toimikaaan. Se tuntuu varmasti pahalta.
Lapsen menetys keskenmenon muodossa on aina shokki, sitä ei voi vähätellä. Lapsettomuus on helpompaa kuin keskenmeno, sen voin vakuuttaa.
Lapsettomuus kaikkinensa on todella epäreilu tapahtuma ihmisen elämässä. Sekin, ettei sitä toista lasta saa. Tuntuu kuin yrittäisi kyntää peltoa, mikä on täynnä painavia kiviä.

 

Minä olin eieln kaavinnassa ja voin kyllä sanoa omasta puolestani,että mieluummin elän loppuelämäni lapsettomana kuin kestän viellä monta tälläistä operaatiota.

Yritystä meillä nykyisen mieheni kanssa 3,5 vuotta ja minulla ex-liitosta sen lisäksi 5,5 vuotta. Eli itse olen kanssa pitkäntien kulkija jolla ollut kaksi keskenmenoa mutta ei yhtään lasta.

Voimia kaikille tasapuolisesti olitpa jo äiti tai et. Keskenmeno on aina keskenmeno ja pettää odotukset. :flower:

 

Mulla oli just (20.4) lääkkeellinen tyhjennys.Keskenmeno siis viikoilla 11+0.Kävi ilmi kun mentiin np-ultraan ja siellä ei enää sykettä ollutkaan...

Takana on 2xIVF tuoresiirto ja yksi PAS.Molemmista tuoresiirroista on tullut plussa mutta molemmat menneet kesken.Eka meni aikasin viikot oli sillon 5+1 ja tää toka oli 11+0.Niin ja lapsia ei ole vielä siis ollenkaan.

Tämä viimeisin satutti kaikkein eniten kun sitä jo tyhmänä antoi itselleen luvan nauttia ja olla onnellinen kunnes sitten elämä potkaisi turvakengällä päähän...Selviäminen tapahtuu pikkuhiljaa.Pahin on ehkä takanapäin mutta satuttaa silti edelleen kovaa.Sen tää kaikki on tehnyt että jos joskus tulee vielä plussa niin en siitä varmaan enää iloitse ennenkuin viikkoja on REILUSTI kasassa.Ja samalla on mennyt usko onnistumiseen.Ennen olin niin positiivinen tämän asian suhteen nykyään aika pessimistisellä asenteella liikenteessä.

Ehkä tää tästä joku päivä.Jaksamista kaikille saman kokeneille.

 

Hilma, itella 3 vuotta hoitoja takana ja 3 km. olisin TODELLA onnellinen kun olisi yksi lapsi. pelottaa etta jaan lapsettomaksi. ymmarran etta sinunkin km sattuu, mutta nostapa paasi omasta navastasi niin varmaan ymmarrat etta sinun juttusi (yksi lapsi/yksi km) on banaali. oman narinasi sijaan mieti heidan kohtalo joilla on jatkuvia keskeskemenoja eika yhtaan lasta ja ylla leijuu kamala pelko siita etta jaa lapsettomaksi.

 

Meillä on hoitoja takana nyt 7v. Yhtään loppuun asti mennyttä raskautta ei ole. En tiedä, miltä tuntuu km ilman lapsettomuutta mutta tiedän että todennäköisyys km:ään on lapsettomuushoitoja läpikäyneiden keskuudessa suurempi kuin luomusti raskautuneiden. Samoin todennäköisyys lapsen kuolemaan kohdussa on suurempi.

Alkuraskauden keskenmenot ovat kokemukseni mukaan helpompia, kuin 2. kolmanneksen keskenmenot.

KM:n tai kohtuun kuolleen lapsen sureminen on helpompaa silloin kun elossa olevaa lasta ei ole. Silloin on mahdollisuus omaan suruun.

Nämä ovat omia kokemuksiani, ehkä jollain toisella on erilaisia.

 

\

Meillä on hoitoja takana nyt 7v. Yhtään loppuun asti mennyttä raskautta ei ole. En tiedä, miltä tuntuu km ilman lapsettomuutta mutta tiedän että todennäköisyys km:ään on lapsettomuushoitoja läpikäyneiden keskuudessa suurempi kuin luomusti raskautuneiden. Samoin todennäköisyys lapsen kuolemaan kohdussa on suurempi.

Alkuraskauden keskenmenot ovat kokemukseni mukaan helpompia, kuin 2. kolmanneksen keskenmenot.

KM:n tai kohtuun kuolleen lapsen sureminen on helpompaa silloin kun elossa olevaa lasta ei ole. Silloin on mahdollisuus omaan suruun.

Nämä ovat omia kokemuksiani, ehkä jollain toisella on erilaisia.

Minä olen sitä mieltä, että lapsi helpottaa surua. Silloin on jotakin muuta ajateltavaa, mutta jokaisella on oma mieli pide. Omassa tapauksessa ainakin iloinen poika piti meidät elämässä kiinni. Jos häntä ei olisi ollut, niin olisi todella vaikea saada elämästä kiinni.

 

meillä oli lapsettomuutta takana noin 6vuotta.tehtiin eka pari insemimaatiota joista ei tulosta.sitten tehtiin mikroinjektio.tulos plussaa.keskenmeno viikoilla 22.

 

VIHAAN sitä, että kuulun tälle palstalle! VIHAAN kolmen vuoden lapsettomuuttamme! VIHAAN lapsettomuushoitoja! VIHAAN viime keväistä keskenmenoani! VIHAAN kulunutta viikkoa, koska joduin leikattavaksi, kohdun ulkopuolisen raskauden vuoksi....

Välillä vihaan kaikkia raskaana olevia ystäviäni, en pysty keskustelemaan heidän kanssaan. Olen täysin lukossa. Vihaan pikkulasten vanhempia. Vihaan sairaalan henkilökuntaa, jotka löivät käteeni vain lappusen " Sinulle, jonka raskaus on keskeytynyt", eikä kukaan vaivautunut keskustelemaan kanssani tapahtuneesta. Vihaan lääkäriä, joka mmääräsi minut osastolle ja totesi kylmästi raskauteni olevan kohdun ulkopuolella. Vihaan kirurgia, joka poisti suuresti kaivatun lapsemme, vaikka hän samalla pelastikin henkeni.

Vihaan suuresti vielä avonaisia leikkaushaavojani ja tätä kipua sydämmessäni. Vihaan itkua, joka ei lopu. Vihaan kroppaani, joka pettää meidät kerta toisensa jälkeen. Vihaan itseäni, koska annoin itseni elää ilossa ja toivossa 10 raskauteni viikkoa. Välillä vihaan tätä epäoikeudenmukaista elämää. Miehenikin joutuu vihani kohteeksi, koska hänen ei tarvitse käydä tätä fyysisesti läpi. Vihaan häntä myös siksi, etten pysty toteuttamaan hänen haavettaan lapsesta.

Tähän kaiken kattavaan vihaan pakahtuu, enkä osaa enää tietä ulos tästä katkeruudesta. Keskenmenosta tai keskeytyneestä raskaudesta ei varmaan selviä koskaan. Tuska kyllä haalenee, mutta viha tapahtunutta kohtaan ei sammu.

 

:hug: :hug: :hug:

 

kerrompa hieman omaa tarinaamme. Lapsi olisi saanut tulla meille jo vuonna 1998. Vuonna 2000 hakeuduimme hoitoihin. Vuoden 2001 lopulla päätimme pitää hiukan taukos, koska itselläni oli tiedossa koko kevät reissuhommia. Ilokseni havahduin Helmikuussa 2002, että olin tullut luonnollisesti raskaaksi, raskausaika sujuikin kuin unelma ja terve tyttö syntyi 10/02. Olimme valmiita että tyttäremme saisi pian pikku sisaruksen, mutta lasta ei alkanut kuulumaan ja hoidot alkoivat uudelleen tammikuussa 2004. ja edelleenkään lasta ei kuulunut. Taas pieni tauko keväällä 2005, ja sain taas todeta että olin tullut raskaaksi luonnollisesti kesäkuussa 2005, mutta tämä raskaus ei edennyt niin kuin olisimme halunnet vaan päättyi keskenmenoon rv 11+6. Syyskuussa aloitimme taas hoidot, ja helmikkuussa 2006 olin raskaana nyt hoitojen tuloksena, mutta tämäkin raskauspäättyi keskenmenoon rv 6+5. Hoidot jatkuivat ja olin taas hoitojen tuloksena raskaana joulukuussa 2006, mutta myös tämä raskaus päättyi keskenmenoon tammikuussa 2007 rv 8+2. Nytten on ollut taas taukoa, mutta hoidot jatkuvat taas kesäkuussa. ehkä mekin vielä saamme sen sisaruksen tyttärellemme. :hug: :hug: :hug: kaikille kanssasisarille.

 

Meillä on takana 3 raskautta, ensimmäinen raskaus meni kesken rv8, ja seuraavalla kerralla saimme enkeli tytön rv25, ja kolmas raskaus meni kesken viikko ennen häitämme rv6.
Mä en voi ymmärtää miksi ihmeessä samat ihmiset joutuvat kokemaan tämän tuskan uudestaan ja uudestaan.
Hoidoissa ollaan ja inssejä ei tehty kun yksi. Eivät kuulemma tuota meille tulosta...
Mä vihaan tätä jatkuvaa epäonnistumista. Miksi ihmeessä me emme voi saada sitä lasta mitä olemme 3 vuotta kaivanneet?

Voimia kaikille!!! :hug:

 

Hilma, mita vastaisit Vendelalle? Että harmittaa kun joutuu menemään takaisin duuniin ja viemään esikoisen tarhaan?

Viiden vuoden hoitojen ja neljän keskenmenon kokemisen jälkeen en voi ymmärtää hyvällä tahdollakaan tuollaisia kommenteja. Hilmalla on paljon oppimista elämästä ja siitä mikä oikeasti on tärkeää. Takaisin duuniin ja tarhaan! Voi herran pieksut.

 

Kohta 4,5 vuotta sitten, joulukuussa 2002, alkoi meidän "tarina".

Eka vuosi meni periaattella tulee-jos-on-tullakseen. Toisena vuonna yritettiin. Tammikuussa 2005 otin vihdoin itseäni niskasta ja pitkä ja hidas tie hoitoja ja tuloksia kohti alkoi.

Mitään varsinaista vikaa ei löytynyt/meille koskaan kerrottu. Ylipainoni oli ainoa asia johon lääkärit tarttuivat. Kiertoni on kuitenkin aina ollut säännöllinen jne.. Mieheni siemenneste oli normaalia heikompaa, mutta koskaan ei sanottu senkään olevan syynä.

Ekat clomit sain saman vuoden syksyllä. Tarkoitus oli kokeilla IUI:ta. Kolme kertaa oli tarkoitus tehdä, aina tuli jokin este viimemetreillä, eikä sitä näin ollen päästy koskaan tekemään. Saimme lähetteen IVF hoitoihin toiselle (suuremmalle) paikkakunnalle.

Keväällä 2006 lääkäri ottikin yhteyttä ja saimme ajan syksyksi IVF varten. Tässä välissä sain painoakin tiputettua pyydetyt 10 kg. Eka yritys kaatui estolääkityksen tehoamattomuuteen. Oli ilmeisesti jotain imeytymishäiriöitä (nenäsumutteet). Marraskuussa tehtiin eka IVF/ICSI tuoresiirto (30v syntymäpäivänäni), josta ei mitään (vuoto alkoi ajallaan, jo ennen testausta). Helmikuussa eka (ja ainoa mahdollinen) PAS ja uskomatonta kyllä, raskaus alkoi!

Kaksi alkiota oli siirretty, kolmosraskaus oli alkanut. Näistä identtiset (ainoa mahdollinen selitys kolmosiin) luovuttivat kuitenkin jo alkumetreillä (rv 9+0 kontrolliultrassa ei näkynyt enää kuin tyhjät pussit). Meitä kuitenkin onniteltiin alkaneesta raskaudesta ja siirrettiin normaalin neuvolan piiriin.

13. viikolle asti jännitettiin. Sitten niskapoimu-ultran jälkeen (jossa oli kaikki juuri niinkuin kuuluukin) heitettiin pelot syrjään ja kailotettiin onnemme "koko maailmalle"!

Rv 14+3 alkoi ruskea vuoto ja alavatsakivut. Viikon tuskan ja vuodon, sekä usean lääkärikäynnin/yhteydenoton jälkeen (joista tuloksena oli lähinnä määräys vuodelepoon) väistämätön oli edessä. Jouduin synnyttämään lapseni rv 15+4.

Tunnen Vendelan vihan, sama tunne asuu sisälläni. Tällä hetkellä vain olen yhä liian turta ja väsynyt jaksaakseni edes vihata (keskenmenosta on kulunut nyt viikko). Haen vertaistukea netistä. Tarinoita, joissa edes joku olisi kokenut jotain vastaavaa kuin minä. Vaikkei lapsettomuuttakaan, niin edes sen tuskan jota 2. kolmanneksen keskenmeno aiheuttaa.

Haluamatta mitenkään väheksyä ennen 13. viikkoa keskenmenon kokeneiden tuskaa, en koe sitä saavani siitä sananmukaista vertaistukea. Siihen asti siihen keskenmenon mahdollisuuteen oli kuitenkin varautunut, se oli ikäänkuin "tiedossa" (kaikkialta kuulee vain sitä kuinka kuinka suuri /pieni keskenmenon riski on ennen tuota maagista rajaa, aivan kuin sen jälkeen keskenmenon riski olisi kokonaan kadonnut). Ja menetinhän minä kaksoset, jotka olin nähnyt jo ultrassa rv 7+0, mutta se ei vain ole sama.

Tuntuu kuin minut olisi petetty, ei näin pitänyt enää käydä!

Tämän vauvan olin myös oppinut jo tuntemaan näinä viimeisinä viikkoina. Se oli "pakottanut" minut jo siirtymään äitiysvaatteisiin ja olin jo saanut tuntea ne ihanat vilkaisut mahanseudullani jotka nostivat tietävän hymyn aivan vieraillekin kasvoille. Se oli tehnyt minusta odottavan "ÄIDIN".

Mitä minä olen nyt???

 

odotan kiinnostuksella hilman kommentteja ja vertaistukea

 

Kaksi vuotta toivotonta yritystä, yksi alkuraskauden keskenmeno. Lääkärit pitivät meitä "mahdottomina" tapauksina. Kunnes jouluna 2005 raskaustesti positiivinen. Raskaus päättyi kyyneliin ja loputtomaan tuskaan, kun kesällä 2006 poikamme kuoli kohtuuni istukan irtoamisen takia viikoilla 31. Täysin terve, ihana, täydellinen poikamme syntyi kaksi päivää kuolemansa jälkeen.
Poikamme kuoli ja syntyi naistenklinikan valvovan silmän alla. Henkilökunnalla oli jatkuvasti kova kiire, eikä minua kuunneltu. Minulla oli kovat kivut johtuen istukan irtoamisesta, mutta tämäkin kuitattiin särkylääkkeillä. Sanottiin vaan, että: "vauvalla on parempi kohdussa." Niinpä kaksi tuntia surkean sydänkäyrän jälkeen poikamme oli kuollut.

 

Voimia sinulle, Enkelin äiti! Sinun lapsesi on nyt enkelinä taivaassa, syli on tyhjä. Sattuu... sinunkin puolesta. Toivon, että saat voimia elää päivä kerrallaan. Ei kai muu auta. Ehkä joskus helpottaa... askel askelelta valoa kohti! Toivon sydämestäni, että teillä joskus on pikkuinen sylissänne. Sama lapsi se ei ole, mutta kuitenkin...

Voimia sinulle ja minulle :hug: