Lapsettomuudesta kertominen: koska ja kenelle?

En löytänyt täältä aiempaa keskustelua tästä aiheesta.

Kiinnostaisi tietää kokemuksenne. Missä vaiheessa kerroitte lapsettomuudestanne läheisille? Tutkimuksiin lähtiessä vai olitteko jo hoidoissa? Keille kerroitte ensin? Onko joku lähipiirstä jolle ette kertoneet lainkaan?

Pohdin vaan, että kun niitä vauvauteluita alkaa tässä pikkuhiljaa tulla, että mitä sitten sanoo.

Onko joku ottanut ns. avoimen linjan, että kertoo kaikille kyselijöille, jos ei nyt suoraan että ollaan lapsettomuushoidoissa, mutta että yritys on kyllä muttei kaikki saa niin helposti?

 

Meillä oli aika helppoa... Ja luulen että monessa muussakin perheessä...

Eli anopille ja äiteelle kun asiasta antaa vinkin niin eipä tarvii paljoo sen jälkeen enää sukulaisilta kyselyjä kuunnella. Useinhan juuri vanhemmat saavat kyselyitä lapsiensa lisääntymisistä puheluiden sivutuotteena. Näin ainakin meidän suvuissamme.

Kyllähän niitä asian puheeksi ottavia tulee aina sillointällöin vastaan, mutta ne ovat yleensä jotain omia tuttavia, ja me ollaan aika suoraan kyllä sanottu että haluttais mutta tulosta ei ole, ei ole tullut, eikä tiedä tuleeko...

 

Me ollaan kerrottu hyville ystäväpariskunnille, ihan kaikille en halunnu/halua kertoa..
Ja molempien vanhemmille. Jos hoito sattuis onnistumaan niin ei mulle olis ongelma kertoa, jos aletaan kyseleen et mites "vasta" nyt lapsia tulee, kun on olut naimisissakin jo 2,5 vuotta..

 

Uskoisin jälkikäteen olevan helpompi kertoa monillekin, sitten jos on jo lapsi sylissä. Sen sijaan lapsettomuuden ja hoitojen ollessa päällä haavat ovat liian auki.

 

Meillä kaikista läheisimmät (perheenjäsenet) ties alusta lähtien sen, että toivotaan lasta, joten sitä että lasta ei alkanu kuulumaan ei tosiaan ees voinut heiltä salailla. Kerrottiin sitten ihan rehellisesti, että on lähdetty tutkimuksiin ja hoitoihin. Koin kyllä tosi tärkeenä tukena, että perhe tiesi. Muutamien kavereiden kohalla kyllä harmittelin, että olinkin mennyt puhumaan lapsitoiveesta, koska alkoi ärsyttää todella paljon kyselyt.. Yritin sitten aika topakasti sanoa, että lasta ei nyt kuulu, asia on mulle kipeä, enkä halua siitä enempää puhua. Muille sukulaisille kuin ihan perheelle en oo puhunut, enkä varmaan kauheesti puhukaan, ei olla niin läheisiä. Reilun kahden vuoden jälkeen mulle tuli sitten sellanen puhumisen tarve, että kerroin töissäkin asiasta (pomolle jo aika paljon aikaisemmin) ja aloin hakemaan itelleni vertaistukea. No, meillä hoidot onnistuivat lopulta nopeasti, kun yritystä oli 2,5v takana, eikä yhtään keskenmenoa ole koettu, joten tässä vaiheessa on helppo sanoa, että en oo katunu kertomista. En sitten tiedä, mikä olisi tilanne, jos hoidot eivät tuottaisi tulosta.. Toisaalta koin, että oli hyvä kun kerroin pomolle töissä, koska sain ymmärrystä sille, että työvire, mielilala ja jaksaminen ei todellakaan ollut paras mahdollinen. Nyt kun olen raskaana, en oo erityisemmin salaillut taustaa, ja itse asiassa kertomalla itse on monet ihmiset tullu mulle kertomaan, että ite asiassa hekin ovat joutuneet turvautumaan hoitoihin. On aivan hämmästyttävää, miten yleistä se on, kun aletaan puhumaan.. Mun neuvo asian suhteen kuitenkin on, että tärkeintä on kuunnella itseä. Siinä vaiheessa kun puhuminen tuntuu liian kipeältä, on turha väkisin itseä siihen pakottaa, koska puhumisen halu ja tarve voi tulla ihan omia aikojaan. Kyselijät ja turhan onnittelijat (mua jopa siis onniteltiin lukuisia kertoja, kun onnistui vatsa sopivasti pömpöttämään tai olemaan "vääränlainen" paita päällä) on ärsyttäviä ja parasta olis jos niille sais luun kurkkuun. Itelleni asia oli siinä vaiheessa sen verran kipeä, että menin vaan sisäisesti hämilleni ja surulliseks ja ulkoisesti yritin "tekonaureskella". Mä en kertoisi kenelle tahansa kyselijälle, sanoisin varmaan vaan, että aika näyttää mitä elämä tuo tullessaan tms.

tsemppiä!

 

Minulla on kertomisesta sekä hyviä että huonoja kokemuksia.

Siinä vaiheessa, kun saatiin diagnoosi ja kuultiin, että kohdallamme ainoa vaihtoehto on ICSI, kerroimme tilanteesta aika laajasti. Muutamille ystäville olin kertonut vauvahaaveista jo aiemmin, mutta siinä vaiheessa kerrottiin kummankin perheelle ja parille omalle sukulaiselleni kerroin.

Ensimmäisen ICSI:n aikaan puhuin avoimesti aikatauluista ym kaikille, jotka tiesivät. Mikä tuntui hyvältä aina siirtoon saakka, jonka jälkeen miltei päivittäiset eri suunnista tulevat 'joko olet testannut' -kysymykset ahdistivat ihan helvetisti.

Tuosta ensimmäisestä siirrosta eteenpäin olen ollut hyvin vaitonainen hoidoista. Minulla on kaksi luottoystävää, joiden kanssa puhun hoitojen kulusta tarkemmin. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun piikittelee ym tarvitsee jotakuta jolle puhua, oman miehen lisäksi. Olen kokenut tämän taktiikan hyväksi. Nämäkin kaksi ihmistä ahdistavat hiukan piinaviikkojen aikaan, mutta nykyään olenkin jo suoraan sanonut, että en siirron jälkeen halua mitään kyselyjä edes heiltä.

Pahin asia, mikä kertomisesta on seurannut, on anoppini juoruilu. Hän oli kertonut koko mieheni puoleiselle suvulle meidän ongelmistamme. Ja juorut ovat levinneet ympäri kotipaikkakuntaani. En kerro sille naiselle enää koskaan mitään ja yhteenkään sukujuhlaan en enää ihmeteltäväksi lähde.

 

Mie kerroin aikoinaan jo parille kaverille, että yritämme lasta, joten heille on sitten alusta asti kerrottu näistä hoidoistakin. Toiselle siskolle kerroin vuosi sitten jouluna, kun alotin ekan kerran sumuttelun, oli helpompi olla mökillä sukulaisten keskellä, kun edes yksi tiesi mitä mie tein. Annoin sitten siskolleni luvan puhua siitä muillekin, jos he joskus kyselevät minun lasten hankkimisesta, koska en enää jaksanut salailla ja miettiä mitä minusta puhutaan. Ja tämän jälkeen veljeni kuuli siskoltamme tästä. Sitten äitini kysyi viime syksynä, kun olin vanhempieni luona kylässä, taas lapsista ja kerroin samantien näistä hoidoistakin. Jotakin olemme puhuneet senkin jälkeen ja olen yrittänyt kertoa mahdollisimma selkeästi hoitojen vaiheista. Ei se ollut helppoa, vaikka muuten pystyn kertomaan melkein kaikesta äidillleni. Olihan se uutinen, kun kerroin, että on tullut aika usein käytyä Oulussa vuonna 2009 ja 2010, koska yleensä kerron kaikista reissuistakin, kun puhumme puhelimessa.

 

Mä olen kanssa miettinyt samaa, että kenelle kertoa ja milloin. Meillä tietää molempien perheet ja työpaikalla olen kertonut läheisille työkavereille, mikä auttaa kun noita poissaoloja aina välillä tulee.. Lisäksi tietää vain pari muuta ihmistä, missä hoitojen kanssa mennään ja muutama muu, että lapsi olisi toivottu, mutta ei vain kuulu.. Pelkään itse myös vähän tuota, että jos kertoo, on sen jälkeen kaikki kyselemässä tuloksista.. Ei sitä ihan näin ollut joskus ajatellut lasta saavansa: julkisesti lääkärien ympäröivänä.. Jakamisen tarvetta siis olisi mutta ei oikein tiedä kenelle puhua.. :|

 

Me ei olla pukahdettu asiasta mitään ennen kuin nyt, kun meillä alkoi ensimmäinen IVF-hoito. Tässä vaiheessa päätettiin kertoa kummankin vanhemmille sekä mun siskolle, jonka kanssa ollaan tosi läheisiä, kun kuitenkin joudun noiden toimenpiteiden takia olemaan jonkin verran poissa yhteisistä riennoista. Punktio esimerkiksi osui juuri sellaiselle päivälle, jolle meillä oli sovittu yhteistä menoa, mutta nyt joudunkin jäämään kotiin makaamaan. Silloin kun käytiin insseissä ei paljon tehnyt mieli asiasta puhua, mutta nyt tuntuu että on helpompaa jos ei tarvitse yrittää salailla... Varsinkin kun itseänikin jännittää koko IVF ja erityisesti tuleva punktio. Töissä en ole kertonut hoidoista mitään, enkä myöskään kaveripiirille. Parille läheisemmälle ystävälle kertomista olen harkinnut, mutta saa nähdä milloin tuntuu olevan sopiva hetki.

 

Vaihtelevasti. Joillekin tutuille, työkevereille. Osa on saanut tietää juorujen kautta. Osa ystävistä tullut raskaaksi ja sitten ne ei uskaltaneet kertoa siitä taas meille... Joskus on parempi että tietää ja joskus ahdistaa. Tutut, jotka on saaneet lapsia hoidoista unohtavat ne heti kun lapsi on kitissyt 3h putkeen ja alkaa lapsivalitus ja sitten mua ahdistaa..
Äidille olisin jättänyt kertomatta, en tiedä minkälaista reaktiota odotin, mutta kai sillekin miinukset on liikaa. kun siskoilla on tullut plussat heti..

Eli puolensa on.

 

Pakko kirjoittaa näin vuoden jälkeenpäin tuosta ensimmäisestä kirjoituksestani.

Edelleen olen ollut hyvin avoimella linjalla asiasta ja nyt on jopa helppo keskustella koko projektista ihan ventovieraidenkin kanssa kun juttelu on auttanut. Kuten joku tuossa sanoikin, niin vastaan on tullut julmetun moinen määrä hoidoissa käyneitä ja "koeputkilla" onnistuneita. Muutamia lapsettomiksi jääneitäkin on tullut vastaan ja he kyllä muistavat hanakasti muistuttaa kuinka adoptiojonoon olis syytä mennä ajoissa.

Ainut huono puoli kertomisessa on se aikataulutus. Eli jos kerron että keväällä jatkuu hoidot niin tammikuusta lähtien tuppaa tulemaan kysymystä joko jo... joko jo... Jos menen sanomaan että siirto on silloin ja tällöin niin seuraavana päivänä alkaa jo melkeen kysely että noooh? Onnistuko???

Tuossa joku toinen sanoi että on alaknut raakaan sävyyn päräyttämään takaisin, niin niin olen minäkin tehnyt. Utelijoille olen ilmoittanut että utelu ahdistaa ja ei tunnu ollenkaan kivalta eikä reilulta. Kerron kyllä jos on kerrottavaa... Se on toistaiseksi auttanut..

Olen siis hyvinkin iloinen avoimuudesta. Vauvauutisia kertovat tutut osaavat ottaa asian puheeksi paremmissa tilanteissa (kahdenkesken) Eli karsii vähän niitä perinteisiä sukujuhlapamautuksia joista ei pääse karkuun. Toisilla kertomisen kynnys on noussut hyvinkin korkeaksi kun pelkäävät reaktioita. Siihen oli vaan pakko tokaista yhdelle naiselle, että niin pelkään minäkin. En tiedä yhtään miten milloinkin reagoin näihin juttuihin.

Tsemppiä meille kaikille... Toivottavasti en joudu ensivuonna taas kirjoittamaan tähän samaan ketjuun.....

 

Me ollaan kerrottu molempien perheille heti ja sit jos joku on kyselly ni sit ollaan sanottu suoraan miten asiat on! Mulla siis todettu lievä pco ja sen myötä ovuloimattomuus! Oon kokenu tuon kertomisen nyt helpommaks ku kertomattomuuden! Meillä on kesällä häät, niin kuten arvata saattaa, siellähän niitä kyselyitä vasta tuleekin! Jos nyt ei tulis niin paljoa, ei menis häät ihan itkemiseks mun osalta! Oon siis jostain syystä ihan varma, et ennen häitä ei ainakaan tärppää! En tiiä miks, mut semmone olo on! Tilanteethan toki voi muuttua vielä!

 

Mun mies ei alkuun halunnut, että lapsettomuudesta kerrottaisi kenellekään, mutta sen jälkeen kun saatiin selittämätön diagnoosi, on sekin halunnut olla avoin. Ei nyt kaikille kerrota vieläkään, mutta lähimmät ystävät ja mun vanhemmat tietää (miehen vanhemmat ei ole enää elossa).

Mä oon kokenut, että kertominen on ollut ihan loistojuttu. Ja itseasiassa kun on itse ollut avoin, niin tuppaa muutkin olemaan. Lähipiiristä paljastuikin tässä jokunen kuukausi takaperin kaksi muutakin lapsettomuudesta kärsivää pariskuntaa. Joten vertaistukea löytyi yllättävän läheltä. Se on saanut mun miehenkin tajuamaan, kuinka yleisiä hedelmällisyysongelmat onkaan, ja ettei todellakaan kärsitä yksin.

Yhtään utelijaa ei onneksi hoitojen suhteen ole. Ollaan tosin sanottu, että me kerrotaan kyllä sitten jos jotain kerrottavaa on, joten ehkä ovat ymmärtäneet vinkin.

 

Tuo uteleminen täytyy kyllä itse myöntää että siihen sorruin juuri eilen. Työkaverini on samassa sopassa ja hänellä nyt yritetään toista hoitoa kun eka meni ihan plörinäksi ja toinenkin on luultavasti hukkareissu ja se viimeinen. Kyllä minä tyhmä menin taas parin viikon lomailun jälkeen hältä kysymään että missä vaiheessa mennään hoidoissa (ennen lomia ei vielä teidetty koska alkaa piikittely) Toisaalta hän kyseli myös edellisen siirron jälkeen lähes päivittäin... että niin me vaan ollaan kaikki uteliaita ilmeisimmin....

 

Emme ole toistaiseksi asiasta puhuneet kellekään. Johtuu kyllä osittain siitäkin, että nyt vasta kolmen vuoden yrittämisen jälkeen olemme hakeutuneet tutkimuksiin. Keskeneräisistä asioista en ole koskaan välittänyt puhua. Lisäksi pienellä paikkakunnalla asuvana minua hirvittää, että kun kerrot yhdelle niin kohta koko kylä tietää. Olen ajatellut, että lapsettomuudesta on aika kertoa sitten, jos tutkimukset ja hoidot kovasti venähtävät ja itse koen, että haluan asiasta puhua. Minä kun en haluaisi sitä, että saan osakseni sääliviä katseita ja ihmiset miettivät päänsä puhki, mitä minulle sanoisivat.