saman kokeneita?
Ulkopuolisten silmissä lapsuuden perheeni oli varmaan lähellä täydellistä. Vanhemmilla pitkä ja kestävä avioliitto, ei ongelmia oikeastaan missään asiassa, tultiin hyvin toimeen monella tapaa ja oli kiltit ja kuuliaiset, hyvin koulussa menestyvät lapset (joista minä vanhin) ja kaikkea muuta sellaista.
Olen nyt viime aikoina alkanut kuitenkin miettiä lapsuuttani uudelleen, ja vasta nyt olen tajunnut, kuinka jollain tapaa kylmää ja tunteetonta meillä oli kotona.
En muista koskaan nähneeni tai kuulleeni vanhempieni ikinä riitelevän mistään. Mutta toisaalta taas, en myöskään koskaan nähnyt heidän osoittavan mitään rakastavia tai positiivisia tunteita toisilleen myöskään.
Ja sitten olimme me lapset. Varmaan ihan lapsena oli erilaista, mutta siitä mitä muistan, niin meillä kotona tunteiden (ja etenkin negatiivisten sellaistan) näyttäminen oli miltei kiellettyä, ja aina piti käyttäytyä järkevästi ja hillitysti. Isäni etenkin sai lähestulkoon hepulin, jos hänen läsnäollessaan alkoi esimerkiksi itkeä tai hermostui jostain (vanhemmilla toki oli oikeus hermostua meille lapsille). Ja kaikesta tunteiden osoittamisesta tuli aina negatiivista palautetta ja suoranaista v*ttuilua.
No, olen vasta nyt tajunnut, kuinka voimakkaasti tämä on vaikuttanut minuun ja vaikuttaa vieläkin. Osaan kyllä tuntea, mutta en ikinä uskalla näyttää tunteitani kenellekään, koska pelkään aina että minua inhotaan niiden takia
Olen nyt viime aikoina alkanut kuitenkin miettiä lapsuuttani uudelleen, ja vasta nyt olen tajunnut, kuinka jollain tapaa kylmää ja tunteetonta meillä oli kotona.
En muista koskaan nähneeni tai kuulleeni vanhempieni ikinä riitelevän mistään. Mutta toisaalta taas, en myöskään koskaan nähnyt heidän osoittavan mitään rakastavia tai positiivisia tunteita toisilleen myöskään.
Ja sitten olimme me lapset. Varmaan ihan lapsena oli erilaista, mutta siitä mitä muistan, niin meillä kotona tunteiden (ja etenkin negatiivisten sellaistan) näyttäminen oli miltei kiellettyä, ja aina piti käyttäytyä järkevästi ja hillitysti. Isäni etenkin sai lähestulkoon hepulin, jos hänen läsnäollessaan alkoi esimerkiksi itkeä tai hermostui jostain (vanhemmilla toki oli oikeus hermostua meille lapsille). Ja kaikesta tunteiden osoittamisesta tuli aina negatiivista palautetta ja suoranaista v*ttuilua.
No, olen vasta nyt tajunnut, kuinka voimakkaasti tämä on vaikuttanut minuun ja vaikuttaa vieläkin. Osaan kyllä tuntea, mutta en ikinä uskalla näyttää tunteitani kenellekään, koska pelkään aina että minua inhotaan niiden takia