Jaah, mistähän aloittaisin. No vaikka ensin se, että on totta että ei se ikä ketään vanhemmuuteen kypsytä, siihen kypsyy lapsen tai elämän myötä, jos on kypsyäkseen. Itse olen kai ns. "vanhempi" äiti, mutta en omasta tahdostani, en myöskään puolisoni, luonto vain ei aina anna silloin kun tilataan.
Muistan niin elävästi vieläkin sen oman lapsen kaipuun ja sitä kesti vuosia, ihan oikeasti vuosia (ei vain vuotta paria). Ei siihen mikään auttanut, välillä sen kanssa osasin elää ja sain sen työnnettyä jonnekin (siis sen ajatuksen) mutta taas se putkahti jossain esiin entistä voimakkaampana. Ei siihen auttanut oikeastaan muu kuin työstää asiaa, eli sinun kohadallasi tehdä selkeä päätös milloin se ajankohta teille on hyvä. Mutta muista et voitte kuitenkin joutua vuosia odottamaan.
Niin ja mitä siihen työnsaantiin tulee, jos on lapsia niin voin sanoa että varsinkin ihmisläheisillä aloilla moni työnantaja arvostaa äitejä työntekijöinö, koska monilla on mieletön organisointi kyky. Vaikka onkin riskinä että on paljon poissa lasten sairastelujen vuoksi, niin hyvä työnantaja osaa sijoittaa omaan tulevaisuuteen ja ajatella sen olevan ohi menevä vaihe. Itse sain viime kesänä kaksi vakituista paikkaa entisen vakkaripaikkani lisäksi, vaikka minulla on pieni lapsi ja mies työssä jossa saattaa joutua matkustelemaan paljonkin.
Mitä siihen elämän rankkuuteen tulee kun on lapsia, niin onhan se niinkin, ehkä? En missään vaiheessa ole itse niin kokenut, mutta minä jouduinkin odottamaan tuota meidän poikaa reilu 8 vuotta, siinä ehdin kyllä kaikki rientoni viettämään, itkuni itkemään, suhde lujittui ja velat maksettiin pois. Meillä kaikki oli ns. valmista lapsen tulla, oli opiskelut suoritettu, vakituiset työpaikat, siis kaikki mitä nyt yleensä syiksi keksitään olle vielä perustamatta perhettä, mutta niin.. no saatiin lopulta tuo murukin ja onnellisempia emme voisi olla. En koe elämääni rankkana pienen lapsen kanssa, toki onhan niitä hetkiä kun manaan tuota uhmaikäistä mielessäni, mutta taas muistelen millaista olisi elää ilman häntä niin huh. Vaikka joutuisin valvomaan lopuikääni, en hänestä luopua vois. Vaikka on elämän arjen kurjuutta hetkittäin, mutta oman lapsen hymy, katse, pusu tai hali, siis jo yksi niistä pyyhkii mielestä kaiken muun pois. En mistään hinnasta vaihtaisi elämääni pois, kaikkine kokemuksineenkin. Ne on kasvattaneet minua ja olen aika tyytyväinen mitä ja millainen niiden ansiosta nyt olen.
Vielä sanon sen, jos en aiemmin maininnut, älä ahnehdi kaikkea kerralla! Tarkoitan sillä sitä, että opiskelut suorita tai pidä taukoa, jos haluat perheen perustaa. Sillä saat rauhan nauttia tulevasta mielestäni ihanasta ainutkertaisesta asiasta, voit olla vain kerran ensi odottaja ja silloin on kivaa hömpätä ruusunnuppulaseineen maailmalla.
