lukisitko tämän ja jos sinulla neuvoa/apua niin kiitos

Olen 29-v (tämän vuoden lopussa 30 täyttävä) nainen. Minulla on 4 lasta (4/00, 10/01, 09/04 ja 07/07) olen avioliitossa.
Yhdessä olemme olleet kohta 11 vuotta joista nyt tulevana huhtikuuna 2 v naimisissa.
Ongelmia on ollut kaikesta kuten rahasta, siitä kun minulla ei ole pahemmin ollut töitä ym... mies paljon menossa omien kavereiden kanssa juo paljon...
Syksyllä -06 jäi kiinni toisen naisen tapailusta lupasi sen lopettaa jonkun aikaa meni kun lopetus tuli tulin samoihin aikoihin raskaaksi kun sian tästä toisesta tietää. Silloin ajattelin ja siitä puhuttiin paljon että lähden, mutta mies halusi että jäämme aikani mietittyä tein päätöksen ja jäimme. Kevät meni ohan hyvin välillä oli että mies oli paljon poissa ja syytti minua lapsen hankkimisesta... sitten kun tyttäremme heinäkuussa syntyi minulla oli tunne että hän on hyvin onnellinen ja ylpeä... kaiken aikaa viikonloppusiin oli menossa sekä kesälomaa juuri silloin ja piti myös isyysloman. lapsellamme oli infektio heti vastasyntyneenä joutui olla teholla viikon hoidossa kotona on ollut vikeaa on itkuinen ei tahdo nukkua koliikkia epäiltiin mutta oireet edelleen (nyt varasin ajan vyöhyketerapiaan) Yksin olen häntä pääasiassa hoitanut miehellä 3 vuorotyö. vanhin lapsista aloittanut koulun ja sitten seuraava on esikoulussa. Nyt yhtäkkiä mieheni sanoi että hänellä ei ole tunteita minua kohtaan on asiaa pidemmän aikaa miettinyt... Kyselin häneltä että kun olen sanionut että rakastan häntä hän on vastannut samoin takaisin kysyin että miksi no siksi kun sinä sanoit niin en halunnut pettymystä tuottaa. Kerran syksyllä kun tyttö on syntynyt olen käynyt kaverini kanssa syömässä kerran paikallisessa diskossa pari tuntia. muuten yksin en ole päässyt tuulettumaan aina on pitänyt minun ottaa joku lapsista mukaan tai kaikki. Olemme asiasta keskustelleet nyt paljon meillä on varattu perheneuvolaan aika mutta mies ei sinne haluaisi "asiat eivät siellä parempaan muutu". Mutta luvannut on kuitenkin yrittää enemmän mutta kun yritän lähentyä tms... ei ole huomaavinaankaan ja se tuntuu pahalta. Sitten sain sellaisen selville että työpaikassa on eräs nainen minua nuorempi jonka kanssa viestittelee ja on ollut baarissa ja kun on ollut öitä poissa herää epäilys. ei kuitenkaan kuulemma kyseisen ihmisen luona ole ollut yötä vaan yhden kaverinsa tai meidän mökillä. Minä haluaisin asioiden parantuvan lasten ja itseni takia ja miehenikin koska rakastan häntä. sängyssä emme ole olleet pitkään aikaan siihenkin syynä osittain että nuorimmainen vie niin paljon aikaa ja sitten oeln väsynyt kun en saa näihin iltanukuttamisiin miehelt apua. Nyt kun on ollut kotona niin on vähiinsä yrittänyt nuorimaisenkin kanssa olla. Ystäviä joille näistä puhua ei pahemmin ole kun he ovat sellaisia että asiat menevät eteenpäin mikään ei pysy yksistään heillä.
MITÄ voisin tehdä? Vinkkejä neuvoja tietoa kaikki olisi tervetullutta

 

en osaa oikein auttaa, koska täällä kamppaillaan kanssa miehen "rakastamattomuuden" kanssa. Yritän kehottaa (samoin kun terapeutti) miestä pohtimaan, mistä tunteettomuus johtuu ja missä tilanteissa tulee negatiivinen olo. Mies ei kuitenkaan osaa tähän mitään vastata, eikä näin ollen keskustelu etene tässä mihinkään suuntaan. Itsekin olen asian kanssa aika umpikujassa, joten jäädään odottelemaan viisaampien vastauksia.

 

Meillä myös kamppailtu tunteiden viidakossa ja parisuhdeterapiasta apua haettu. Meillä oli tilanne, että kumpikin tehtiin paljon töitä ja se, mistä aina joustettiin, oli keskinäinen aika. Kumpikin haki rentoutumisensa kaveriporukassa ennemmin kuin toisen kainalosta. Aina sitä ajatteli, että sitten joskus... ja raha tai sen vähyys, oli yksi stressin aihe. Meillä on vain yksi lapsi.
Sitten paljastui se toinen nainen. Fyysistä pettämistä ei ollut tapahtunut, mutta juttelua, tekstailua, tapaamisia,... paljon tunteita molemmin puolin ja halusivat enemmän.
Minä romahdin pahoin ja varasin ajan parisuhdeterapeutilta. Ajattelin, että jos mies ei lähde, menen yksin juttelemaan. Pakko oli päästä puhumaan. Kävinkin ensimmäisen kerran yksin, mutta sen jälkeen on mies ollut mukana.
Paljon on siellä keskusteltu ja sen pohjalta opeteltu ottamaan huomioon toisen halut ja tunteet.
Meillä mies kuitenkin vielä haluaa yrittää ja tunteita on minuakin kohtaan. Mutta kyllä minä sen asian niin ajattelin, että jos niitä tunteita ei olisi löytynyt, niin kyllä silloin olisi ollut parempi luovuttaa ja keskittyä vain omaan (ja lapsen) selviämiseen. Ei toista voi omistaa eikä pakottaa rakastamaan.
Silti, ap, olisi hyvä, jos miehesi lähtisi keskustelemaan. Siitä olisi varmasti teille molemmille hyötyä, saisitte jotain työvälineitä asian käsittelyyn ja ajatteluun. Ja EHKÄ ne tunteet sieltä vielä löytyisivätkin.
Voimia sinulle :hug: tiedän kuinka rankaa sinulla on. Ja kuitenkin kaiken keskellä sinun pitäisi jaksaa hoitaa myös pienet lapset!

 

minä se pääasiassa lasten kanssa olen siivoan hoidan talon
mies luvannut joka päivä yrittää mutta ei tiedä tuleeko mitään
tänään ilmoitti että ei haluakaan enää edes yrittää eikä halua sinne perheneuvolaan todellakaan
mutta minä aion kuitenkin mennä koska asia on minulle tärkeä ja en tiedä miten jaksan
nuorin vasta 6 kk en haluaisi että pojan tarvitsisi koulua vaihtaa mutta niin tulee käymään tässä tilanteessa
olen antanut menemisien kanssa periksi että jos en ole suostunut on kiukkuinen ja istuu vain tietokoneella
minä haluaisin kovasti yrittää ja saada tunteet takaisin itselläni niitä on paljon mutta kun yrittäminen yksipuolista
meillä käynyt perhetyöntekijä ja hänelle lupasi että lähtee perheneuvolaan ja hän ajan meille sinne varasikin
minulla ei hirveästi ystäviä ole he ovat muuttaneet paljon muualle ja sit lasten myötä jääneet ja tälläisessä pienessä kylässä puheet liikkuvat
pelkään että masennus tulee voimakkaana
ja se ajatus että kuitenkin toinen nainen tulee kuvioihin muuttaa tänne
jos on yli vuoden asiaa mies miettinyt miksi halusi naimisiin (huhtikuussa tulee 2 vuotta)
tosi paljon olen itkenyt ja miettinyt että mitä voin tehdä asian eteen
olen yrittänyt lähestyä kaikella tapaa mutta ei ,,,,
hän kuulemma vain siksi luvannut että yrittää koska säälii minua kun minulla on paha olo
ja tälläisessä asiassa kukaan ei voi itkeä niin paljon kuin minä olen itkenyt
anteeksi sekava teksti
yksityisviestiäkin voi laittaa jos haluaa

 

Minä uskon tietäväni sinun pahanolosi.
Kävin itsekin tosi pohjalla puolivuotta sitten. Tuntui mahdottomalta ajatella edes seuraavaa päivää, kun piti selviytyä siitä hetkestä.
Ilman parisuhdeterapiaa emme olisi eteenpäin päässeet. Olimme antaneet pienten ongelmien kasvaa liian suuriksi ja muuri välillämme oli liian paksu. Seksiä oli joskus, muuta hellyyttä ei juuri ollenkaan.

Keskustelut parisuhdeterapiassa ovat kyllä saaneet molemmat ajattelemaan paljon.
Seksin puute vaivasi minuakin, mutta vasta terapiassa tajusin, kuinka rärkeä asia se on miehelle. Mies ja nainen ovat hyvin erilaisia ja kokevat hyväksynnän ja välittämisen erilailla. Mies kaipaa seksiä ja kaikkien kiireiden ja väsymyksenkin seassa siihen on vaan hyvä löytää aikaa. Kun kuitenkin siitä tulee hyvä mieli, molemmille.

Teillä on vaikea tilanne, kun miehesi ei koe halua lähteä perheneuvolaan. En paljon muuten osaa neuvoa, kuin että mene sinne aluksi vaikka yksin. Voit kertoa miehelle millaista siellä oli (näin minä tein) ja kertoa, että ei siellä ketään syyllistetä eikä etsitä syyllistä (näinkin minä tein) vaan jutellaan ja tarkoitus on selventää toisen ajatuksia toiselle, kun kahdestaan emme siihen pysty, puhumme ikäänkuin eri kieltä. Meillä terapeutti on mies ja ehkä se madalsi mieheni kynnystä lähteä mukaan.

Nyt sinun olisi tärkeä huolehtia omasta jaksamisestasi. Tehdä jotain sellaista, mistä saat hyvän mielen. Mennä vaikka lenkille, uimaan, kaverille kahville tmv. Jos teillä ei ole apujoukkoja lastenhoitoon, sano miehelle, että sovitaan vaikka kaksi iltaa tai muuta aikaa (vaikka 2-3h) viikossa, jolloin mies on lasten kanssa ja sinä pääset tuulettumaan. Tai vaikka yksikin aluksi. Voit sanoa, että jos hän kerran kokee että haluaa erota, niin kyllä hänen on jatkossakin otettava lapset säännöllisesti luokseen ja vietettävä aikaa heidän kanssaan, niin nyt voisi alkaa harjoittelemaan. Ehkä sekin osittain avaisi miehen silmät ja näkisi sinun työmääräsi?
Älä haasta riitaa (vaikka miehesi sitä tekisikin), pyri hoitamaan asiat ja keskustelut "fiksusti". Älä syytä tai syyllistä. Tiedän sen olevan vaikeaa, mutta yritä! Tärkeintä on, että yrität hoitaa itseäsi ja miettiä omaa jaksamistasi!!!!
Puhun kokemuksesta.

Minulle voi laittaa y-viestiäkin

 

Voi että..Saatko lapsia kellekään esim vanhemmillesi aina välillä?
Saisitteko kotiin lapsenvahtia ja lähtisitte esim hotelliin vuorokaudeksi?

Luulen että teillä on muurit ympärillä ja varotte ettei toinen pääse enää satuttamaan toista.
teidän pitäisi tehdä päätös että jatkatteko yhdessä vai ette ja siihen pitäis sitoutua sitten.
Voisit kysyä mieheltäsi että voiko hän katsoa lapsiaan silmiin jollei todella tee kaikkeansa tän perheen eteen.
Yrittäisitte yhdessä ja kunnolla.Lähentyä ja keskustella,viettää yhdessä aikaa.


Olen ite eronut kertaalleen,mull aoli 6 vuotias ja 1,5 v kaksoset.
Oli rankkaa ja tein kyllä kaikkeni ettei eroa olis tullut mutta kun väkivalta oli kuvioissa niin pahasti,en voinut ottaa riskiä että lapsille kävis pahasti.

VOimia kovasti ja toivon että löydätte yhteisen sävelen takasin...

 

Haniböön kirjoitus kolahti.
Minulla/meillä on aika pitkälti samanlainen parisuhde tilanne. Erotus on siinä, että vaimo on se joka ei halua mennä parisuhdeterapiaan. Miksikö!? vaimon sanomana---> ("On olemassa niitäkin pareja joilla on ihan oikeitakin ongelmia" "Tämä on taas niitä sun juttujas").
Juu en väitä olevani mikään puhdas pulmunen. Tiedän ongelmani, joiden kanssa painin päästäkseni eroon niistä.
Meidän ongelmat alkoivat esikoisen syntymästä jonka jälkeen tuntuu siltä etten ole olemassa. Saan kuulla jatkuvasti kuinka surkea isä/aviopuoliso/mies olen.
Viime ajat on tuntunut siltä, että on aivan sama mitä ja miten teen. Aina törmään siihen samaan " kylmän etäiseen ja tunteettomaan muuriin" muuriin joka torjuu minut ihmisenä,isänä ja aviopuolisona.
Viimeisten kolmen vuoden ajan yhteisen ajan+seksin voi laskea kahden käden sormilla. Vaimoa en ole saanut ymmärtämään, että miltä se tuntuu kun tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi katsojaksi. Vaimoa kiinnostaa vain lapset. Mies on vain lapsenvahti/siivooja/ruuan laittaja ja "paskasanko" johon kaadetaan kaikki mitä eteen tulee.....Vaimon vanhempien kuolemat, lapsen sydänviat jne. (Sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä,että minulta on äiti kuollut ja minua ihan yhtälailla murehdituttaa lapsemme terveys).
Tältä pohjalta on aika huono rakentaa mitään, siihen kun tarvitaan aina kaksi ja minä olen yksin.

 

Rakkaus on myös tahdon asiaa...pitää tahtoa rakastaa.Rakkaus voi loppua jos ei siitä pidä hyvää huolta !On myös aikoja milloin rakastaa vähemmän.Olen eronnut ja elän uudessa liitossa.Olen oppinut sen että vaikka olisi tahtoa niin yksin ei pysty liittoa pelastamaan.Vaatikaa puolisolta rehellisyyttä haluaako hän pelastaa liittoa.Uuden onnen voi toki löytää mutta uusperheen ongelmat on sitten luku erikseen.Kannattaa ehdottomasti panostaa siihen mitä jo on !
Voimia ja jaksamista kaikille joka kamppailee parisuhde ongelmien kanssa

 

On se vaan ihme juttu, että yleisesti varmasti 99 % ihmisistä syyllistää miehiä parisuhteen toimimattomuudesta. Mutta kuten tuosta "Ukkomiehen" kirjoituksesta voi lukea, ei naisetkaan syyttömiä ole. Ja uskonpa vielä, että näitä tälläisiä vaimoja on enemmän kuin yleisesti uskotaankaan. Minua harmittaa kyllä sinun puolestasi Ukkomies, koska ainakin kirjoituksesi perusteella ei sinua todellakaan voi syyttää yrittämättömyydestä. Kirjoituksestasi paistaa kuultaa jonkinlainen "lyöty" fiilis. Toivon todella, että saisit ansiosi mukaan, eikä se tässä tapauksessa todellakaan tarkoita mitään huonoja asioita.
Lohtuhalaus sinulle.

 

"paistaa,kuultaa"

Sori.

 

:/ Taidanpa tietää mistä puhut, itse olen paininut melkein samojen asioiden kanssa viimeiset puoli vuotta. Tosin sillä erolla, että minä olen meillä se, joka miettii olisiko ero ratkaisu. En muista milloin olisin viettänyt aikaa ihan ilman lapsia, varmaan viime toukokuussa. Mies kyllä käy ainakin joka toinen vloppu toisessa kaupungissa olevia kavereitaan tapaamassa/bilettämässä. Olemme muuttaneet tänne jo 4 vuotta siten, joten jos olisi aktiivisesti halunnut, olisi ystäviä/tuttavia täältäkin varmasti löytynyt.
Hoitaa kyllä lapsia, kotia ja ostoksia paikalla ollessaan, mutta se jokin puuttuu, rakkausko?
Meillä on kaksi lasta ja nyt olen raskaana. Eikä tätä voi laittaa hormonienkaan syyksi, koska näitä ajatuksia kävin läpi jo ennen raskautta. Mies myös usein keikkatyössä viikot toisessa kaupungissa, joten tiedän pärjääväni lasten kanssa kotona yksinkin. Ehkä jopa paremmin?!?
Olen suutuksissani ehdottanut, että hommaisi itselleen oman asunnon, ja laitettaisiin ero vireille. Onhan siinä ½ vuotta aikaa katsoa, miten käy. Nyt kun on tässä, niin tähän helposti jämähtää tavan vuoksi, vanhasta tottumuksesta... Voimia sinulle! :hug:

 

Eikö kannattaisi erota jos ei juttu toimi?
Lapset kärsii kokoajan ku näkee et äiti itkee ja voi pahoin.
Kyllä se eron tuska ajan kans helpottaa.
:hug:

Kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaanki

 

Voimahaleja sinulle ap. :hug: Jotenkin kirjoituksesi kosketti. Mun entinen elämä, josta päästin/pääsin irti oli vähän saman oloinen. Neuvoja on varmaan monta, mutta mikä sitten sopii teidän tilanteeseen se on vaikea sanoa, mutta sen voin sanoa, että älä turhaan tuhlaa elämääsi sellaisen miehen rinnalla, joka ei sinua rakasta.
Eikä näytä tunteita sinua kohtaan, eikä päästä sinua lähelle.
Mä tuhlasin monta vuotta exän kanssa siihen, kun odotin miehen muuttuvan. Odotin, että hänen menot ja bailaaminen loppuu, kun lapsia syntyy ja alkaa kiinnostumaan perhe-elämästä, mutta mitään muutosta ei tapahtunut.
Yksin ei kukaan pysty liittoa pelastamaan, siihen tarvitaan aina kaksi ihmistä, jotka tahtovat liiton pelastaa ja oikeesti 100% panostamaan yrittämiseen, keskusteluun ja toisen huomioimiseen.
Vuosien varrella me molemmat ahdistuttiin ja mukaan astui henkinen väkivalta. Kerran sain nyrkistä ja silloin tajusin, että heitän hukkaan ainoan elämäni, jossa en saa edes elää kuten tahtoisin. Ahdistus ja möykky rinnassa kasvoi, kunnes tein sen ratkaisun; nyt riittää koko paska.
Hommasin uuden kodin mulle ja lapsille. Esikko joutu vaihtamaan koulua, mutta en ole päivääkään katunut, että lähdin.
Rakkaudettomassa liitossa ajan myötä vain katkeroituu ja katuu. Onneksi minulle ei käynyt niin, että olisin katkeroitunut päinvastoin aloin nauttimaan elämästä täysillä.
Nyt minulla on nykyisen mieheni kanssa rakkaussuhde....sen todella tuntee mitä se on. :hug:

 

Reilu kuukausi mennyt kaikki ihan sekavaa. Mies lähti viikoksi lappiin ja tämä työkaveri siellä mukana viimeseen asti vannotti että oli yksin enkö sen vertaa luota kun kerran soitin taustalta kuului kahinaa ja kulkemista ni kysyin että ihanko varmasti on yksin väitti että kuulen harhoja. perheneuvolassa olen käynyt pari kertaa ja siellä sanottiin että yrittämällä tästä pystyisi kyllä yli pääsemään ja lisäämällä perheen keskeistä aikaa ja hyhteistä tekemistä. Olen ihan sekaisin tästä tilanteesta... olen mennyt kouluun nyt kun pääsin raskasta olla sielläkin. Nuorimmaisella todettiin allergioita ruokavaliot aivan uusiksi ja nyt kokeilu asteella vasta ja apteekin maito myös käytössä nyt. kaikki ihan sekavaa saakahan kukaan selvää... eilen sain tietää että olen raskaana sekin vielä tähän. mieheni on ennekin ollut huumassa mutta se on ollut hyvin pian ohi että kannattaako vielä minun yrittää? haluaisin kovasti tunnen kuitenkin paljon miestäni kohtaan. Hän väittää että häneltä kaikki tunteet kadonnut en siihen kyllä ihan usko

 

minua kohtaan.
Kiitos kaikille jotka vastanneet ja lukeneet
lisää samassa tilanteessa tai sen kokeneilta olis kiva saada

 

Minä itse henkilökohtaisesti en enää jaksaisi painia noiden asioiden parissa.Väsyin kaikkeen,no toki mun miehellä oli myös alkoholiongelma vahvana taustalla ja paljon muuta.Minä itse näiden ongelmien jatkuessa väsyin,musta tuli se ongelma. En jaksanut enää itkeä itkujani,en jaksanut sanoa enää,kun tuntui ettei ole enää mitään sanottavaa,musta tuli miestäni kohtaan kylmä. Miehenikään ei osannut tai edes halunnut puhua,koska hänen mielestään se ei auta mitään. Jatkui tätä kylmyyttä pitkän aikaa,vaikka rakastankin ( vieläkin ) en vain enää jaksa yrittää etsiä sitä parempaa.. miehestäni.

Nyt kun sain tämän vuoden alussa päätökseni lopullisesti tehtyä,että meille parasta on eroaminen,ei nyt vielä avioeroa,mutta asumnusero kuitenkin. Mies muuttaa nyt toiselle paikkakunnalle,mutta kuitenkin lähelle meitä. Voitte kuvitella,että mua pelottaa suunnattomasti,nyt mietinpäivisin kaikki hyvät piirteet ja itken itkuja,jotka olisi pitänyt itkeä paljon aikasemmin.

Silti tuntuu helpottavalta ja oikealta,nyt saan aikaa etsiä sitä kipinää jonka kadotin mieheeni. Toki paljon muutakin pitäisi tapahtua meidän elämässä että voisimme aloittaa alusta ja se on meille molemmille vaikea ja kivikkoinen tie.
Kun on tunteet mulla niin sekaisin etten tiedä minkälaista rakkautta häntä kohtaa tunnen?Onko se kiintymystä?, aitoa rakkautta, vai mitä?? Olenko vaan piilottanut tunteitani sen kaiken pahan olon alle,jonka jo opin peittämään oman muurini taakse,ettei sitä kukaan näe sieltä..

Aika näyttää kuinka meidän avioliiton käy,mutta niin kauan piilee meilläkin toivoa ku on elämää ilman alkoholia. ( tosin mies ei ole edes hoidossakaan )

Tää mun teksti on todella sekavaa,mutta en osaa kirjoittaa tuntemuksiani paremmin. Kunhan vaan halusin kirjoittaa miten musta tuli se kylmä ja välinpitämätön nainen.

 

Haniböön kirjoitus kolahti.
Minulla/meillä on aika pitkälti samanlainen parisuhde tilanne. Erotus on siinä, että vaimo on se joka ei halua mennä parisuhdeterapiaan. Miksikö!? vaimon sanomana---> ("On olemassa niitäkin pareja joilla on ihan oikeitakin ongelmia" "Tämä on taas niitä sun juttujas").
Juu en väitä olevani mikään puhdas pulmunen. Tiedän ongelmani, joiden kanssa painin päästäkseni eroon niistä.
Meidän ongelmat alkoivat esikoisen syntymästä jonka jälkeen tuntuu siltä etten ole olemassa. Saan kuulla jatkuvasti kuinka surkea isä/aviopuoliso/mies olen.
Viime ajat on tuntunut siltä, että on aivan sama mitä ja miten teen. Aina törmään siihen samaan " kylmän etäiseen ja tunteettomaan muuriin" muuriin joka torjuu minut ihmisenä,isänä ja aviopuolisona.
Viimeisten kolmen vuoden ajan yhteisen ajan+seksin voi laskea kahden käden sormilla. Vaimoa en ole saanut ymmärtämään, että miltä se tuntuu kun tuntee itsensä täysin ulkopuoliseksi katsojaksi. Vaimoa kiinnostaa vain lapset. Mies on vain lapsenvahti/siivooja/ruuan laittaja ja "paskasanko" johon kaadetaan kaikki mitä eteen tulee.....Vaimon vanhempien kuolemat, lapsen sydänviat jne. (Sillä ei tunnu olevan mitään merkitystä,että minulta on äiti kuollut ja minua ihan yhtälailla murehdituttaa lapsemme terveys).
Tältä pohjalta on aika huono rakentaa mitään, siihen kun tarvitaan aina kaksi ja minä olen yksin.

Kuullostat ihan veljeltäni. Jaksuja. Koita saada eukko ymmärtämään, ettei tartte lähtiä kälppimään.

:hug: :hug:

 

On se vaan ihme juttu, että yleisesti varmasti 99 % ihmisistä syyllistää miehiä parisuhteen toimimattomuudesta. Mutta kuten tuosta "Ukkomiehen" kirjoituksesta voi lukea, ei naisetkaan syyttömiä ole. Ja uskonpa vielä, että näitä tälläisiä vaimoja on enemmän kuin yleisesti uskotaankaan. Minua harmittaa kyllä sinun puolestasi Ukkomies, koska ainakin kirjoituksesi perusteella ei sinua todellakaan voi syyttää yrittämättömyydestä. Kirjoituksestasi paistaa kuultaa jonkinlainen "lyöty" fiilis. Toivon todella, että saisit ansiosi mukaan, eikä se tässä tapauksessa todellakaan tarkoita mitään huonoja asioita.
Lohtuhalaus sinulle.

Yhdyn samaan. Aiemmin avioliitossani MINÄ olin se joka ei tahtonut saada suhdetta toimimaan kun asiat tuli mutkikkaiksi. Olin lähdössä, käyttäydyin kylmästi miestäni kohtaan, seksiä oli ehkä kerran parissa viikossa. Asian teki "inhottavaksi" se, että mies koko ajan vannoi minulle rakkauttansa ja tahtoi yrittää vaikka sanoin ettei suhteesta taida tulla mitään. Tapasimme toisemme mielenterveyskuntoutujien päiväosastolla ja siitä suhteemme alkoi. Kummallakin meillä oli silloin masennus, nyttemmin on terapiat ja lääkkeet lopetettu ja olot on kummallakin mitä parhaimmat, ei siis tietoakaan masennuksesta.
Parisen vuotta sitten olin todellinen narttu. Minulla oli hyvä työpaikka, kävin koulussa iltaisin ja viikonloppuisin olin milloin missäkin. Mies oli työttömänä välillä ja suurimman osan ajasta kotona. Siinä oli silloin aika paljonkin kaikkea todella ilkeätä minun puoleltani. Vuosi sitten lokakuussa istuin alas sohvalle ja sanoin (taas kerran) että tahdon ulos suhteesta. Sanoin etten kohtele sinua oikein, ja inhoan siksi itseäni (mikä on totuus). Sanoin ettei vika todellakaan ollut hänessä, vaan minussa, olin muuttunut enkä enää niin riippuvainen hänestä kuin aiemmin. Itkimme ja puhuimme asiallisesti (me ollaan aina voitu puhua asioista, ei mene huudoksi) ja tulimme siihen tulokseen että yritetään vielä kun kerran ollaan naimisiin menty. Aloin ottamaan häntä paremmin huomioon, osoittamaan hellyyttä jälleen ja näyttämään tunteitani selvemmin.
Kaksi kuukautta myöhemmin huomasin olevani raskaana. Päätös ei ollut "tehdään vauva parantamaan meidän suhde" vaan kaikki vain meni niin kuin meni. Raskausaikana olin todella hellyydenkipeä ja meillä meni kerrassaan loistavasti. Nyt kun lapsi on puolivuotias voin sanoa että menee paremmin kuin koskaan meidän suhteessamme.
Edelleen tunnen erittäin huonoa omatuntoa siitä miten miestäni kohtelin kauan. Mielestäni hyvä että muistankin niin vältän ettei tilanne mene samaan enää koskaan. Miestäni rakastan kovasti, jopa silloin kun olin narttu. Siksi silloin eron tahdoin kun mieheni ansaitsi niin paljon parempaa kuin minä. Minulla ei ollut toista, eikä tule koskaan olemaankaan. Miehelleni sanoin jo kun tapasimme että jos tämä suhde joskus kaatuu, niin se ei johdu toisesta miehestä. Pettäminen ei kuulu "tyyliini"/ minun mielikuvaani ihmissuhteesta.
Käytökseni oli anteeksiantamatonta, mutta silti minulle annettiin anteeksi. En edelleenkään ymmärrä miksi, mutta olen ottanut onkeeni.

Jaksamista kaikille joilla on ongelmia suhteessa
:hug:

 

Tilannetta tuskin helpottaa se että olet taas raskaana, jokainen lapsi tuo ns. lisää kuormaa suhteeseen ja jos suhde ei muutenkaan voi hyvin voi olla erittäin vaikeaa saada sitä enää toimimaankaan. Ennen kuin lapsi syntyy voi olla pää pilvissä, sitten on jälleen uusi vauva vaatimassa huomiota, aikaa ja energiaa.

En tarkoita mitään pahaa, tämä oli vain minun pohdintaani

 

voimia teille koko perheelle, vaikealta kuulostaa. varsinkin jos mies ei yhtään yritä korjata tilannetta. joskus on vaan todettava että ei tämä onnistu ja lähdettävä eri teille, olen varma asiasta että sinä ansaitset paremman elämän ilman epäilyä ja epärehellisyyksiä, siä ansaitset kumppanin johon voit luottaa ja joka rakastaa sinua, eihän se rakkaus kuitenkaan tuossa tilanteessa ja iässä ole mitään tunnetta vaan sitoutumista ja yhteistä yrittämistä ja miehesi ei niitä kumpaakaan tunnu ymmärtävän. itsehän sinä päätä mitä elämälläsi teet mutta jokainen meistä ansaitsee olla onnellinen ja rakastettu ja arvostettu!!!! jumalan siunausta, muistan teitä iltarukouksessa. :hug: