Mahdollisimman vähäinen kivunlievitys - hyvän äidin mittari?

Sain esikoiseni vajaa neljä kuukautta sitten ja nyt minua on alkanut painamaan eräs asia liittyen tuohon synnytykseeni. Lapsi syntyi ihan normaalisti alakautta, synnytys alkoi lapsiveden menolla ja kesti kokonaisuudessaan noin 9 tuntia (josta ponnistin reilu 1/2 h). Supistukset alkoivat välittömästi lapsiveden menon jälkeen ja yltyivät ihan muutamassa tunnissa niin voimakkaiksi että jouduin pyytämään ensimmäisen kerran kipulääkettä. Olin tosissaan kipeä. Loppuvaiheessa vauva laskeutui todella nopeasti ja jumitti ponnistusvaiheessa hetken, kunnes välilihan leikkauksen ja kolmen muun repeämän jälkeen tulla putkahti ulos. Kivunlievityksenä sain alussa jotain kipulääkettä piikillä kankkuun, kokeilin ilokaasua (ei toiminut), sain epiduraalin ja viimeisenä puudutettiin vielä kohdunkaulakin. Vauva painoi 3, 5 kg. Minulle jäi tapahtumasta tosi hyvä mieli, olin tyytyväinen itseeni ja siihen miten kaikki meni - kunnes sitten sain kuulla muutamia muiden kommentteja... :'(

Muutama päivä synnytyksen jälkeen juteltiin miehen kanssa sen kulusta ja mies tokaisi vähän naureskellen jotenkin "että ethän sä varmaan kovin kipeä voinut olla kun sait niiiin älyttömästi niitä lääkkeitä". Myöhemminkin on kuittaillut asiasta, mielestäni aika ilkeästi. Joskus kun esimerkiksi ollaan jotenkin sivuttu puheissa kipua ja olen miehelle heittänyt että kokeilisit itse joskus synnyttää, niin vastaukseksi on taas tullut jotain tyyliin että "helppo nakki, tekisin niin kun sinäkin niin eihän se ois homma eikä mikään...". Pari päivää sitten tuli telkkarista joku vauvaohjelma jossa joku synnytti luonnollisesti, ja mies sanoi virnuillen että "niin ne jotkut pystyy synnyttämään ihan tuolleenkin.." ja että "eipä ollu ennen mitään epiduraaleja, ei..". Tuli tosi paha mieli, tuntuu kuin se pitäisi minua jotenkin huonona ja vähättelisi kun en pystynyt synnyttämään ilman kivunlievityksiä. Tai kun käytin niitä niin paljon.

Myös pari tuttavaani on ihan ääneen (aika inhottavalla sävyllä) taivastellut kun olen kertonut synnytyksestä niinkuin se meni, ja sitten kertoilleet tarinoita omista ja tuttujensa synnytyksistä joissa ei (tietenkään) ole käytetty kuin ihan jotain yhtä lääkettä tai ei lääkettä ollenkaan. Niiden kertojen jälkeen olen muille kyselijöille maininnut vain epiduraalin ja epäonnistuneet ilokaasukokeilut, kun olen pelännyt taas tuomitsemista ja hävennyt niin kovasti... :ashamed:

Tuntuu tosi pahalle kun jotkut tuntuvat tuolla tavalla arvostelevan. Alkuun olin niin hyvillä mielin, mutta nyt se synnytyksen muistelu välillä ihan ahdistaa... Tuntuu että olen tavallaan jotenkin epäonnistunut.

Onkohan kenellekään muulle käynyt näin? Vai olenko minä ihan harvinainen tapaus, jotenkin "pehmoinen" kun en niitä kipuja meinannut kestää? :ashamed:

 

Olen pahoillani,että olet joutunut kokea noin törkeää arvostelua! Ei todellakaan ole mikään hyvän äidin mittari! Jokainen on oikeutettu saamaan tarvitsemansa kipulääkkeet ja kokea onnellisen synnytyksen! Kaikki synnytykset on erilaisia ja jokainen kokee kivun eritavalla. Itellä esikoisen synnytys oli yhtä tuskaa ja kipu jotain ihan sietämätöntä. Jouduin osastolla odottelee pääsyä synnytys saliin,kun mitään ei tapahtunut ja taisin siellä ollessani saada 3 kertaa piikin kankkuun,eikä siitä juuri mitään iloa ollut. Epiduraalin sain kun pääsin synnytyssaliin. Ponnistusvaiheessakin olisin ehkä jotain vielä halunnut,niin paljon se sattui,mutta en saanut mitään enää sanottua. Esikoisen synnytys on yleensäkin varmasti kivuliaampaa,koska kuopuksen synnytys oli ihan leikkiä esikoiseen verrattuna...tosin halusin silti epiduraalin,koska ensimmäisestä synnyksestä vähän hurja muisto. Sinuna pitäisin onnellisen muiston synnytyksestä ja laittaisin muiden arvostelut toisasta korvasta ulos! Kaikillahan ei lääkitykset edes toimi niinkuin pitäisi,esim. epiduraali voi puuduttaa vain toisen puolen tai ei vaikuta mitenkään!

Ihania vauvantuoksuisia hetkiä ja mukavaa joulun odotusta!

 

Komppaan SalVen kommenttia ja paljon lämpimiä ajatuksia. Ensimmäinen synnytykseni ei edennyt sairaalan mittakaavan mukaan riittävän nopeasti ja yön yli kivuissa valvottuani aamulla kätilön vaihtuessa laitettiin oksitosiinitippa. Siinä vaiheessa kohtu oli jo melkoisen väsynyt 2 vuorokautta jatkuneista supistuksista ja minä täysin väsynyt, kun en ollut saanut kivunlievitystä tai mahdollisuutta nukkua. (Kotona asia olis voinut onnistuakin mutta ei sairaalassa, ensikertalaisena koko ajan odotin että kyllä tässä kohta jotain tapahtuu) Näin jälkeenpäin ajatellen supistukset olivat siihen mennessä kuin kramppaavia kuukautiskipuja, sen verran häiritseviä että pitivät hereillä ja valmiudessa vaikka mitään ei ollut kovin vauhdikkaasti tapahtumassa, edes lapsivedet eivät olleet menneet (joskus pohdin, kuinka hyvä olisikaan jokaisella ensisynnyttäjällä olla kokenut ystävä/äiti läsnä rauhoittelemassa)

No niin, kun aamulla kätilön vuoro vaihtui, mulle laitettiin oksitosiinitippa synnytystä vauhdittamaan, ja kohtu käytännössä tuntui hajoavan kappaleisiinsa jokaisen supistuksen myötä. Huusin tuskasta ja luulin kuolevani. En ole ikinä kokenut muulloin niin epäluonnollisen kivuliaita supistuksia. Sain epiduraalin, ja se helpotti vain vähän. Lopulta sain puskettua tytön maailmaan ja menetin paljon verta. Valitin tuskasta, kun kätilö synnytyksen jälkeen paineli vatsaani jotta kohtu tyhjenisi paremmin. Kaikki vatsalihakseni ja kohtu olivat äärimmäisen kivuliaita huolimatta siitä, että epiduraali vaikutti vielä.

Toinen, ja kolmas lapsi syntyivät ilman kivunliebitystä. Käytin ilokaasua, kuumaa suihkua ja lämpöpulloa vatsalla. En pysty edes vertaamaan näiden kahden jälkimmäisen synnytyksen kipuja ensimmäiseen. Uskon, että kohdallani vaikutti siihen kipuun nimenomaan se oksitosiinitippa.

Kaikki on niin yksilöllistä, ja kipu voi olla, ja ON erilaista eri synnytyksissä! Älä turhaan välitä muiden mielipiteistä. He eivät VOI tietää, miten sinä olet kivun kokenut, ja kuinka paljon se sinuun sattui!

Mukavaa joulun odotusta

 

Kiitoksia ihanista vastauksista. Eihän minun pitäisi noista muiden puheista mitään välittää... Sitä vaan näin jälkeenpäin on alkanut mietiskelemään kun niin moni on asiasta huomautellut. :/

Ehkä se seuraava kerta ei käy enää yhtä kipeästi. Minullekin muuten laitettiin jossain vaiheessa sitä oksitosiinia, oisikohan sekin vähän vaikuttanut niiden supistusten voimakkuuteen. Tuntuivat todella voimakkailta... Oikeastaan varmaan vaan ihan hyvä että niitä lääkkeitä niin paljon tyrkyttivät (ei tarvinnut itse varsinaisesti edes pyytää, koko ajan kyselivät että joko ottaisit lisää..) niin ettei ihan kauheata kammoa jäänyt kokemuksesta. Kätilö synnytyksen jälkeen sanoi että suht nopeata toimintaa oli ensikertalaiselle, ja varovaisesti mainitsi vähän kierrellen että kyllähän sinne alapäähän sai melkoisen määrän niitä tikkejä ommella... :S

 

Esikoinen syntyi oksitosiinin voimin ja niitä supistuksia ei kyllä ilman epiduraalia kestä! Tai siis ainakin minulla tuli 2-3 minuutin supistuksia 30 sekunnin välein, siinä ei paljoa voimia kerätty uuteen supistukseen, lähinnä tajuttomuudeksi kuvaisin sitä välihetkeä. Esikoinen tuli 6,5 tunnissa, josta viimeinen puoli tuntia ponnistusta.

Toinen syntyi omilla supistuksilla ja ilman puudutuksia. Sattuihan se, mutta kun supistuksissa oli joku järkikin (maks. minuutti 3-5 minuutin välein), niin mikäs siinä oli ollessa. Supistusten välillä pystyi puhumaan ihan hyvin, eikä missään vaiheessa tullut sitä oloa, että haluan kuolla, kun sattuu liikaa. Toinen tuli 3,5 tunnissa, josta ponnistusta viimeinen 30 minuuttia.

Silti olen molempiin synnytyksiin erittäin tyytyväinen. Kipulääkkeettömyys ei ole mikään must, mutta se kyllä pitää myöntää, että toisen synnyttyä oli aika euforinen olo, kun tajusi, että pärjäsin koko höskän läpi ihan itse. Mutta synnytys oli helppo ja lapsi samankokoinen kuin esikoinen, niin mikäs sitä oli pullauttaessa.

Ja aivan yhtä synnyttäneenä pidän ystävää, jonka molemmat ovat ovat tulleet sektiolla. Ja erityisen paljon synnyttäneenä pidän ystävää, joka ensin avautui täysin, ponnisti muutaman tunnin ja lopulta joutui hätäsektioon. Lapsi ja äitiyshän se juttu on, ei se synnytys.

 

On supistuksia ja on SUPISTUKSIA. Ei kukaan muu voi tietää, mitä olet kokenut. Miehen varsinkaan ei tarvitse mitään kuittailla. Mulla oli taas niinpäin, että ekassa synnytyksessä oli vielä jotenkin siedettäviä supistuksia. Sain epiduraalin, kun olin noin 6 senttiä auki ja olisin kestänyt vielä. Toisessa synnytyksessä supistukset olivat ihan järkyttäviä ja anoin epiduraalin. Anestesialääkärinkin kommentti on, että onpas napakoita supistuksia.. No siinä vaiheessa olin jo 10 senttiä auki, joten se epiduraali ei mitään auttanut. Supistukset olivat ihan yhtä kamalia kahdesta sentistä sinne kymmeneen senttiin. Eli jos samalla ihmiselläkin voi olla eri synnytyksissä erilaisia supistuksia niin miten joku muu voi tietää sinun kokemuksestasi. Mä en ymmärrä miksi se helvetti pitää käydä läpi, jos samaan lopputulokseen pääsee myös pienemmällä helvetillä.

 

törkeää Synnytys on naiselle herkkä ja arka paikka, muisto jota vaalitaan elämän ehkä yhtenä suurimmista kokemuksista eikä sitä voi kukaan mennä vääntelemään tai voi arvostella loukkaamatta.

Itse olen synnyttänyt kaikki lapsemme ilman kivunlivitystä, koska olen sellainen että selviydyn paremmin niin ja ennenkaikkea, synnytykseni ovat olleet niin helppoja (no ainakin nopeita) että se on ollut mahdollista. Jokaisessa synnytyksessä olen sanonut että kokeillaan luomuna, mutta jos pitkittyy tms ja tuskat kestää ja kestää, otan kaikki mahdolliset lopputulokseen päästäkseni. Mulla kuitenkin ollut nopeita synnytyksiä, totaali avautumiset rajuja mutta vain n.10 minuuttia kestäviä. Ei tulisi mieleenikään mennä arvostelemaan ketään toisin synnytyksensä läpikäynyttä ja kokenutta. Miksi olisikaan? Lopputuloshan se tärkein on, ja kuten todettu, synnytys on omanlaisensa ja "tekijänsä" henkilökohtainen kokemus, ei kenenkään muun.

Keskustele asiasta miehesi kanssa ja sano rehellisesti kuinka loukkaavaa tuollainen on. Miehelle tyypillisesti tuo tuskin on edes ymmärtänyt asian vakavuutta ja sitä kuinka herkkä aihe synnytuskokemuksen ronkkiminen on. Sehän on naisen sotakokemus. Mies kun ei taatusti hyväksyisi sotakokemuksensa arvostelua tai vähättelyä.

 

Mäkin sain kaikkea mahdollista agvarakkuloista, epiduraaliin, ilokaasuun, puudutuspiikkeihin ja tabletteihin ja silti sattu, noi onneks teki siitä synnytyksestä vähäsen siedettävämmän. Ilokaasun avulla pystyin keskittymään hengittämiseen, agvarakkulat autto selkäsupistuksiin, epiduraalin takia sain vähän aikaa hengähtää. Jos en olis saanu noita niin en varmasti edes uskaltais harkita toista synnytystä. Tiedän et oon kipuherkkä mut tiedän myös sen että esim serkkuni joka synnyttelee luomuna niin on kokenut helpommat synnytykset jossa kaikki muutoinkin mennyt nappiin eikä oo tarvinnu kärvistellä pitkiä aikoja. Toki hän saa kertoa ylpeänä luomusynnytyksistään ja neuvoa muita ihan rauhassa mutta mun mielestä on törkeää vähätellä muiden kokemuksia, vaikka ne olis sektioita koska lapsen syntymä on aina ihme ja henkilökohtainen kokemus johon liittyy tunteita niin paljon. Synnytys on mun mielestä enemmän kokemus kuin suoritus joka pisteytetään. Mun mies on kyllä taas empatiakyvyssään toinen ääripää koska sai pahemman synnytyspelon ku minä itse, sano ettei tuu ens kerralla mukaan ollenkaan (vaikka livisti kyllä edelliselläkin kerralla käytävälle ku vähän ponnistusvaiheessa karjuin)... Miehetkin kyllä joskus kaipais ihan omaa synnytysvalmennusta jossa vois käsitellä tuntemuksiaan ja opastaa että miten saa ja miten ei saa kommentoida synnytystä. Mä olisin kyllä sun tilanteessa jo maininnu miehelle että vois miettiä ihan pikkusen miten puhuu koska oot kuitenkin synnyttänyt hänelle lapsen!

 

Pakko sanoo, et jos mun mies ois tollasia kommentteja laukonu, nii ois kyl saanu nyrkistä varsin pikaseen..! :O

Mulla oli käytössä kuuma jyväsäkki, ilokaasu, epiduraali ja kohdunaulanpuudutus. Silti sattu. Synnytys oli käynnistetty kalvojen puhkaisulla ja oksitosiinilla. Kesto 6h50min, josta 50min ponnistus, ensimmäiset 4 tuntia ei mitään edistystä. Oli raju, en päässy mukaan siihen ollenkaan ja KUKAAN ei oo oikeutettu vähättelemään mun synnytyskokemusta.

Ei myöskään sun.

 

itse ootan neljättäni syntyväks kesällä.. ja hyvin mielellään otan kaiken mahdollisen kivunlievityksen, vaikka heti parkkipaikalla=))) ekassa synnytyksessä sain ilokaasua, petidiiniä ja kohdunkaulan puudutuksen, samoin tokassa, kun piikkikammoisena en uskaltanut ottaa epiduraalia.. kolmas syntyi sektiolla spinaalipuudutuksessa ja ei se puudutus sit ollukkaa niin kamalaa.. minusta on ihan oikein käyttää lievitystä jos sitä tarvii.. jos mies siitä jotain kuittailisi niin syöttäisin sille viiden kilon rautakuulan ja käskisin ponnistaa ulos ilman kipua lievittäviä aineita

 

Lohduttaisin myös sinua, että unohda koko juttu. Helppohan se miehen on sanoa. Huomasin kyllä kieltämättä että omalla miehellänikin oli hieman sama asenne. Että halusi minun tod.näk. synnyttävän mahd. vähällä kivunlievityksellä (syy varmaan se, että ei itse välitä lääkkeistä. Ei käytä kuin todella pakon edessä).
Kaksi ensimmäistä lasta synnytin ilman apuja, mutta kolmas pelotti jo kokonsakin puolesta niin paljon, että päätin ottaa jotain. Päädyin pudendaaliin. No sepä ei auttanutkaan ollenkaan. Päinvastoin pahensi vain kipuja. Ja loppujen lopuksi kolmas oli pahin synnytys, vaikka oli ainoa jossa kivunlievitystä käytin. Joten kivullievitys aina edes toimi halutulla tavalla, joten voihan sitä joutua ottamaan "päällekkäisiä" kivunlievityksiä.
Itse varmaan päätyisin neljännen synnytyksen kohdalla epiduraaliin.. Vissiin kova pää mulla. Näin jälkiviisaana sanoisin, että tyhmästä päästä kärsii koko kroppa

 

Se on tämä yksi asia minkä äidiksi tullessaan saa oppia kestämään ja se on tuo äitien arvostelu ei miesten isyyttä ruodita samalla tavalla. Samahan se on näiden keisarileikkausten kanssa että sitten naiselle tullaan väittämään että "et ole oikeasti synnyttänyt". Ja sitten ei ole oikein jollei halua tai pysty imettämään. Ja sama arvostelu jatkuu joka asiassa kohdistuen äitiin ja lapseen ja siihen miten heitä kasvattaa. Sille kaikelle täytyy vain kehittää paksu nahka ja hyvä itsetunto ja kieltäytyä itse tekemästä samaa muille kanssaäideille

Itse kammosin kivunlievitystä koska omalla äidilläni oli aikanaan epiduraali pysäyttänyt synnytyksen kulun. Ilokaasulla siis mentiin mutta niin vain minäkin kiljuin lopuksi että nyt se epiduraalipiikki tänne ja vähän äkkiä. Lääkäri sen kanssa sitten tuli ja totesi että eipäs laitetakaan saa ruveta ponnistamaan. Ja niin ovat lapseni tulleet vahingossa pelkällä ilokaasulla. Ei kun hei kokeilin ekassa synnytyksessä myös aquarakkuloita ja kohdunkaulan puudutusta, joka kuulemma laitettiin synnytyksen nopeuttamiseksi...

no anyway pointtina tällä jaarittelullani on se että ennen vanhaan naiset KUOLIVAT synnytykseen ja monet lapsetkin. Jos miehet synnyttäisivät, lääkkeellinen kivunlievitys olisi keksitty JO ANTIIKIN AIKANA.

Kivulla on tehtävänsä synnytyksessä, joten ei sitä kannata pelätä liikaa. Mutta ei kauhu ja raastava tuskakaan sitä synnytystä nopeuta taatusti yhtään! Jokainen nainen ja synnytys on yksilöllinen ja niin tulee olla myös se miten synnytys hoidetaan. Toiset haluavat mahdollisimman luonnollisesti, toiset eivät suostu liikahtamaankaan ennen kuin saavat kaikki mahdolliset tökötit ja osa ei halua synnyttää lainkaan alakautta vaan haluaa suunnitellun sektion.

Tärkeintä ei ole se miten synnytys on sujunut vaan että VOITTE MOLEMMAT HYVIN lapsen kanssa eikä kellekään sattunut mitään kamalaa. Mielestäni synnytyksesi on mennyt oikein mallikkaasti. Otan minäkin aina hammaslääkärissä puudutuksen, miksi sinne pitäisi mennä ilman puudutusta jos kerran tietää että haluaa mahdollisimman kivuttoman ja positiivisen kokemuksen?

Nyt kuule vaan pää pystyyn, ukko seinälle ja sanot että seuraavalla kerralla kun kehtaa kettuilla synnytyksestäsi niin potkaiset rasvatun melonin syvälle miehen pehvaan ja kysyt että "sattuuko?".

Koska kipu on taatusti moiseen kokemukseen täysin verrattavissa. Olen puolestasi todella raivoissani ja olisi ihana tulla potkimaan arvostelijasi suohon.
Kivunlievitys on nykyaikaa ja moderni lääketiede on pelastanut lukemattomia äitejä ja vauvoja. Jos miehesi on sitä mieltä että "kivulla sinun pitää lapsesi synnyttämän" pitää vieläkin paikkansa, niin teidän pitää varmaan käydä keskustelu kunnioituksesta, tasa-arvosta ja siitä että kommentit loukkaavat sinua, olethan sentään KANTANUT ja SYNNYTTÄNYT hänen lapsensa. Se on valtava ponnistus ja miehen tulisi sitä myös osata arvostaa.

Nih.

 

Anna muiden arvostella ja päästä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. SINÄ synnytit lapsen, SINÄ koit ne kivut ja SINÄ tiedät miltä SINUSTA tuntui. Synnytit maailmaan ihanan lapsen ja teit ison työn siinä. Väliäkö sillä saitko lääkkeitä vai et.
Pidä ihanat muistosi äläkä anna muiden kyseenalaistaa että lääkkeiden ottaminen siinä tilanteessa tekisi synnytyksestäsi jotenkin vähemmän arvostettavan.

Se että oma mies kuittailee asiasta noin on kieltämättä ikävää, en tiedä, oletko sanonut suoraan että sulle tulee paha mieli moisesta?

Mä olen synnyttänyt neljä kertaa ja jokaisella kerralla kipu on ollut kyllä jotain ihan käsittämätöntä. Mutta ne kaikki synnytykset kipuineen on olleet myös jotenkin erilaisia. Viimeisimmällä kerralla en sitten edes tajunnut synnytyksen olevan käynnissä ennenkuin supistukset tulivat kahden minuutin välein.. Ja siitä mun mies kans välillä jaksaa kuittailla, hyvässä hengessä tosin.

Ei synnyttäminen ole mikään kilpailulaji missä arvostellaan suorituksia. Jokainen synnytys on ainutlaatuinen.

 

Supistukset ja synnytykset voi olla niin kamalan erilaisia että ei niitä voi verrata eri ihmisten välillä. Mulla kaksi kertaa synnyttäneenä oli aivan täydellisen erilaiset supistukset eri kerroilla. Ekalla kerralla tuntui selässä ja paineentunteena, ja sain epiduraalin 7cm kohdalla, ja siitä vielä meni noin 6 tuntia ennenkuin vauva oli ulkona. Kipu oli ihan järkkyä, ja pihtisynnytys vielä tuli. Toisella kerralla kipu tuntui kummasti reisien etupuolella, supistukset kesti vain 30 sekuntia niin oli paljon helpompi kestää vaikka olivatkin tujakoita. Tällä kerralla sain vain sen piikin pakaraan eikä se kyllä auttanut yhtään, ja ponnistin itse parissa minuutissa vauvan ulos, joten todella helppo synnytys oli kivusta huolimatta.

Ja kumma ero oli se että ensimmäisellä kerralla kätilön painelu mahan päältä synnytyksen jälkeen tuntui pahemmalta kuin itse synnytys, mutta toisella kerralla ei tuntunut missään. Kai se jotenkin kertoo miten koville kohtulihas on joutunut.

Eka synnytys oli sen verran traumaattinen että olen nyt sitä mieltä että kaikki kivunlievitys mitä tarjotaan kannattaa ottaa vastaan, koska ikinä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Kyllähän sitä lyhyen ja tujakan synnytyksen pärjää miten tahansa, mutta jos jotakin sattuu ja synnytys pitenee tai tarvitaan imukuppia tai vastaavaa, niin on kyllä paras jos on epiduraali selässä valmiina ja kaiken maailman piikit laitettuna, ikävää olisi sellaista kokea puuduttamattomana. Ne jotka kuittailee lääkkeiden käytöstä tai käyttämättömyydestä eivät kerta kaikkiaan tiedä mistä puhuvat!

 

No voi hyvänen aika :O kyllä olisi minunkin mieheni saanut korvilleen tollaisista kommenteista. Tosin hän ei niin sanoisi koska itselleenkin on jäänyt traumat mun kivuista
Synnytykseni kesti 18tuntia ja niistä 8 tuntia (ennen kun olin saanut epiduraalin) oli sellaista kipuhelvettiä että luulin repeäväni kahtia ja kuolevani. Oksensin ympäri seiniä ja menetin tajuntaa supistusten välissä. En olisi pystynyt synnyttämään ilman epiduraalia (jonka jälkeen taivas aukesi ja sain taas itseni&ymmärrykseni takaisin).
Nämä on niiiiin yksilöllisiä kokemuksia!! Kuinka ihmiset KEHTAA kyseenalaistaa toisen tapaa synnyttää ja kivun kokemista? Minulla oli ongelma se, etten h*lvetillisistä supistuksista huolimatta avautunut kuin 3cm:iin ennen epiduraalia. En edes uskalla arvata miten olisi käynyt ilman tuota kivunlievitystä..

 

Paskat. Minä en koe itseäni sen paremmaksi synnyttäjäksi, vaikka luomuna olen monta synnyttänyt. Kahdessa synnytyksessä ollut kohdunkaulapuudutus, joista toisessa se auttoi selkeästi. Ja tuo synnytys oli tietenkin helpoin, ja lyhyin ponnistusvaihe, kun ei tarvinut pelätä kipua niin paljon. Luomuissa se kipu vie voimia itse synnyttämisestä. Ja sitä ponnistusvaihetta jotenkin pelkää, samoin sitä repeämisen tuntemista...aih=D

"et varmaan ole edes kovin kipeä", "minä kuolisin jos joutuisin ilman epiduraalia synnyttämään", "Sulla on varmaan jo löysät paikat..." Kyllä niitä kommentteja kuulee jos minkälaisia, kun naisporukalla synnytyksistä puhutaan.

Ekassa synnytyksessä sain kohdunkaulapuudutuksen, joka ei auttanut. Huusin, raivosin, kiljuin, karjuin... Sain alapääkivun lisäksi järisyttävän kurkkukivun ja päänsäryn. Tuo kaikki varmaan pitkitti myös ponnistusvaihetta yli tunnin mittaiseksi.

Käynnistetyt luomusynnytykset ovat olleet todella kivuliaita. Enkä todellakaan ole omasta tahdosta luomuna synnyttänyt, niitä kivulievityksiä joko ei olla keritty antamaan nopean etenemisen vuoksi, tai lääkäri ei ole joutanut laittamaan. Eli niillä mennään. Sen vain päätin jo eka synnytyksessä, huutaminen ja raivoaminen ei auttanut mitään, joten seuraavassa sitä en tee. Minä koin, että kipua ja tuskaa on helpompi sietää ja käsitellä, nätisti vaikertamalla =D ja keskittymällä. Vaikeaa se on, mutta aika paljon on asenteesta kiinni.

Minulla pistelee vihaksi kaikenlainen toisten synnytysten vähättely ja arvostelu. Ei toisen kipua voi tuntea, eikä tuskaa tietää.. Synnytyksen kulkuun ei voi itse vaikuttaa. Eikä siihen näytä vaikuttavan myöskään lapsimäärä. Itse esimerkiksi olen repeytynyt jokaisessa synnytyksessä, vaikka niitä onkin useampia. Jokainen kokee ne erilailla. Toki siinä synnytystilanteessa, kamalissa kivuissa tuntuu, että kuolee siihen paikkaan jne.. mutta tottahan se ei ole. Eli minusta on myös ihan turha kertoilla synnytystarinoissa, että "meinasin kuolla kipuun". Ei siihen kipuun kuole, vaan korkeintaan joihinkin harvinaisiin komplikaatioihin, joita synnytyksessä voi ilmetä.