Masennus vai vain huono sosiaalinen tilanne?

Hei äidit ja äidiksi tulevat!
En ole aiemmin kirjoittanut näin arkaa aihetta mihinkään, enkä oikein osaa välttämättä pukea kaikkea järkeväksi lauseeksi. Useammaksikaan..

Meille on syntymässä toinen, paljon toivottu ja odotettu vauva. Esikoinen on 3v ja tämä pikkusisarus olisi nyt todella kaivattu myöskin hänen osaltaan.
Parisuhteessamme ei ole seksiä lainkaan. Lasta kun alettiin yrittää, niin silloin tietysti harrastettiin seksiä, mutta muutoin arki vie halut, miehen harrastukset ja ulkomuoto. Mies ei huolehdi itsestään, hänen harrastuksiinsa kuuluu mm. videopelit. Olen kertonut hänelle, että tämä on minulle ongelma monelta osin, mutta asia ei tunnu kiinnostavan häntä. Sitä vastoin hän muistuttaa, että olen itse alkanut hänen kanssaan aikoinaan yhteen ja tiennyt hänen harrastuksensa (olimme seurustelleet n. 8kk kun tämä todellisuus minulle kävi ilmi, eli hän pelaa illat/yöhön ja sohvaperunointia tai viihteelläkäyntiä meillä ei ole ikinä ollut).

Minulla ei ole montaa läheistä ystävää, joiden kanssa tapaisin useammin kuin kerran kuukaudessa tai kahdessa. Töissä menee suuri osa ajasta ja lapsen kanssakin haluaisin ehtiä tehdä asioita, lisäksi olisi tämä parisuhde, josta toivoisin jotain muutosta tapahtuvan. Meille on perheneuvolaan aika varattu, mutta sinne on vielä puolen vuoden jonotus..

Tappelemme mieheni kanssa päivittäin, lapsemme reagoi siihen ja minä olen se, joka huutaa kurkku suorana enkä halua antaa periksi. Ja mistäkö tappelemme? Pyykeistä, astiat, vaatteiden laitto, miehen harrastus ja tietysti anoppi.

Anopin kanssa emme ole tulleet koskaan juttuun. Tälläkään hetkellä emme ole tekemisissä, meillä on kyllä poliittiset välit, mutta hän kun sai kuulla uudesta vauvasta, ei onnitteluita tullut. Hän kuuli siis ulkopuoliselta ja loukkaantui. Meni kuukausi, kunnes onnitteli väkijoukossa, vauvan sukupuolen selvittyä.
Emme ole tavanneet moneen kuukauteen ja mies hoitaa lapsemme sinne kylään ja takaisin. Nämä vierailut tapahtuvat aina kun olen töissä. Yhdessä emme tee mieheni kanssa kuin kauppareissut.

Minulla ei ole ketään, kenelle puhua näistä asioista ja vauvan tulo on alkanut nyt ahdistaa. En halua tätä vauvaa tällaiseen suhteeseen ja meille. Me olemme kamalia ihmisiä, nykyinen lapselle on ihana, terve ja iloinen, mutta tosiaankin reagoi riitoihimme. Mieheni ei ole muuttunut, vaikka olen hänelle asiat selvittänyt ja puhunut jo pitkän aikaa. Meni kolme vuotta, kunnes hän myöntyi perheneuvola-ehdotukseeni. Elämäni on kamalaa, vaikka olenkin onnekas lapsineni. Ainoa asia, jossa koen pärjääväni, on kahdenkeskeinen aika lapseni kanssa

 

Et voi muuttaa miestäsi, ainoastaan itseäsi ja omaa asennettasi. Olet hänet tuollaisen ottanut, joten nyt on sitten vain joko erottava tai asennoista ja tilanteeseen toisella tavalla.

Ensimmäiseksi voisit lopettaa riitelyn lapsen läsnäollessa, ja pitää äänesi ja hermosi sen verran kurissa, ettet enempää huuda lapsen kuullen.

Mikä siinä anopissa niin riipoo, että siitä pitää tapella vaikka ette ole aikoihin edes tavanneet?

Jos mies ei halua pyykkejä jne hoitaa, etkä itse ehdinja jaksa, niin palkkaa siivooja tai anna niiden olla. Kyllä se mieskin alkaa pyykätä kun vaatteet loppuu.

Parisuhde on kahden kauppa. Olette toisemme valinneet, ja toistemme viat ja puutteet ei pitäisi yllätyksenä tulla. Toivon, ettet oikeasti odottanut miehen muuttuvan kuin taikaiskusta, kun pappi sanoi aamen, tai kun se ensimmäinen lapsi syntyi. Ja jos tilanne on ollut noin vaikea jo pidempään, niin miksi ihmeessä vielä tehdä siihen lisää lapsia? Ei uusi vauva tilannetta helpota, todennäköisesti päinvastoin.

 

Hyviä pointteja, Pähkinämama, tämän vuoksi epäilenkin masennusta koska ilmeisesti ongelmia ei todellisuudessa ole. Ne vain tuntuvat siltä ja tekevät olon sietämättömäksi.

Huuto lapsen kuullen on minunkin mielestäni kitkettävä, tämä vain ei ole päätöksellä kuitattu asia, sillä en voi itselleni sillä hetkellä mitään kun se tunteenpurkaus tulee. En ole oma itseni silloin ja siinä purkauksessa en ajattele muuta kuin niiden asioiden sanomista ääneen, jotka minua satuttavat ja harmittavat. Muutoin nämä purkaukset ovat lähes blackoutiin verrattavissa. Lapselle en huuda, hänen maailmansa on vielä kehittymässä ja en koe, että häneltä voi odottaa samoja asioita kuin yli 30v mieheltä. En kyllä muutenkaan lapselle huutaisi, asiat on helpompi hoitaa keskustelemalla. Mieheni kanssa tällaista ollaan myös yritetty, mutta joka kerta hänen ymmärryksensä asioista katoaa päivässä tai parissa, ellei nopeammin.

Tukiverkostoni on olematon ja anopin käytös ärsyttää yhä, vaikkei olla tavattu aikoihin. Kysyit miksi, no selitän lyhyesti, että anoppi on tehnyt lapsen hoidosta minun kohdallani sen, että minä en voi viettää vapaata koskaan. Mieheni on töissä toisella paikkakunnalla ja on siis töissä jatkuvasti, työmatkoineen aamusta iltaan. Anoppi ei halua tulla meille hoitamaan lasta koskaan, vaan lapsen on aina mentävä anoppilaan. Tämä estää paljon kohdallani, koska julkiset eivät mene heille suoraan ja autoa minulla ei ole. Matka tunti suuntaansa kävellen. Mielestäni tämä on turhaa hankaloittamista, joku voi olla eri mieltä ja nyt pitäisi vain kaivaa se positiivisuuden ripe että anoppi edes suostuu hoitamaan.

Yhteistä aikaa tarvitsisimme, mutta miehen harrastus ja tukiverkoston puute estää tämän. Minulla ei ole vanhempia tai sisaruksia itselläni. Jotenkin kohtuutonta, että minun pitäisi 10v aiemmin osata analysoida miestäni ja käsittää, että silloin rakastumalla ja kiintymällä johonkin ihmiseen, en saisi olettaa tiettyjen asioiden muuttuvan, tässä tapauksessa videopelien peluun.

En tiedä miten minun täytyisi jälleen muuttaa itseäni, kun olen jo hyväksynyt kohtaloani mutta vaiennut asioista julkisesti. Nyt tosiaan ekaa kertaa kirjoitan asiasta mihinkään ja pakko myöntää, että osalleni sattui hyvä vastaus nyt aloitukseen. Laittoi miettimään.

 

Ymmärrän hyvin tilanteen. Oman mieheni työ on vaativaa, ja joutuu toisinaan olemaan päiviä tai viikkoja poissa yhtäjaksoisesti. Eikä ole perhettä tms. avuksi lastenhoitoon.

Ajattele näin, jos sinulle on hankalaa kuljettaa lasta anoppilaan, anopillasi on sama matka tulla teille lasta hoitamaan. Eli vanhalle ihmiselle se olisi hankalaa myös, ehkä jopa hankalampaa kuin sinulle.

Lastenhoitoon on saatavilla apua. Esim mll tarjoaa hyvin edullisia lastenhoitopalveluita. Kannattaa katsoa jos heillä olisi alueellasi toimintaa. Ja silloin kun mies kotona on, voit aivan hyvin pyytää hänet hoitamaan lapsen jotta pääset tunniksi tai pariksi itseksesi jonnekin nollaantumaan.

Itsehillintä opettelu, varsinkin raskaana ollessa on vaikeaa. Mutta, seuraavan kerran kun tilanne on menossa räjähdyksen suuntaan, niin kävele pois tilanteesta. Vedä syvään henkeä ja kävele pois. Mene kävelylle, suihkuun, lue lapselle satu tms. ja vasta kun olet rauhoittunut, jatka keskustelua miehen kanssa. Ja samalla kun yrität rauhoittua, yritä nähdä tilanne ulkopuolisen silmin. Onko se pyykkikasa siinä sängyn vieressä todellakin huutamisen arvoinen. Haluaisitko itse tulla huudetuksi moisesta, vai voisiko sen joko tehdä itse tai pyytää nätimmin tekemään?

 

Jäin miettimään tuota, kun sanoit ettet itse voi vaikuttaa siihen huudatko vai et. Onko se oikeasti totta, menet blackout-tilaan jossa et enää pysty kontrolloimaan itseäsi etkä esimerkiksi ole kykenevä kävelemään toiseen huoneeseen vaikka haluaisit tai yrittäisit? Se kuulostaa vähän huolestuttavalta. Ootko miettinyt jos juttelisit jonkun kanssa tarvitsisitko apua vihanhallintaan, tai ootko lukenu aiheeseen liittyviä omahoitokirjoja tai artikkeleita?

Ja tämän sanon lainkaan ottamatta kantaa siihen kuka on riidassa oikeassa ja kuka väärässä, tai kenellä on syytä suuttua. Vaikka suuttumiseen ois syytäkin, tuo reaktio, jonka tiedät olevan lapselle haitallinen ja jota et pysty kontrolloimaan, on aika huolestuttava.

Toisaalta kerrot että pystyt järkeilemällä olemaan suuttumatta lapselle, joten ehkä suuttumus ei ookaan niin susta irrallinen kohtauksenomainen asia? Ehkä pystyisit hillitsemään sitä jos mietit että lapsen kannalta ei oo juurikaan väliä huudatko hänelle vai hänen läsnäollessaan hänen isälleen, molemmat on turvattomia ja pelottavia asioita? En sano ayyllistääkseni, vaan siksi että ehkä lapsen kautta järkeily vois auttaa sua tuossakin.

Voisko sun omat vanhemmat tai sisarukset auttaa lastenhoidossa? Tai ootko kysynyt neuvolasta minkälaiset lapsiperheiden palvelut vois tulla kysymykseen?

 

Aika paljon samoja ajatuksia mulla heräsi kuin kahdella aiemmallakin kirjoittajalla. Peli"himo" tai "riippuvuus" on ihan oikeasti vakava ongelma ja jos sun miehelläsi on se (kaikki vapaa-aika menee pelaamiseen) niin ei siinä sun huutaminen/raivoominen/kiukkuuminen auta, se halu vähentää pelaamista täytyy lähteä hänestä itsestään. Ja toki se vaatii sen että hän ylipäätään olisi ensin sitä mieltä että pelaaminen on hänelle ongelma.

En osaa kuvitella tuollaista tilannetta kun oma mies ei ole koskaan pelannut, mutta mielestäni olisi kohtuullista että voisi edes yhden illan viikossa omistaa kokonaan sinun kanssasi ajanviettoon (vaikka se olisi vain leffailta sohvalla) ja jättää pelaamisen pois. Jos edes tuo ei onnistu eikä "pysty" jättämään pelaamista edes niin silloin minusta hänellä on jonkunlainen ongelma sen kanssa.

Kuten aiempi kirjoittajakin sanoi niin et voi muuttaa miestäsi, voit muuttaa vain omaa käytöstäsi ja asennettasi. Jos on "mahdotonta" olla huutamatta miehelle ja luulet että hänen käytöksensä aiheuttaa niin oletko miettinyt olisiko sinun helpompi olla vain lapsen (lasten) kanssa ilman miestä? Enkä nyt tarkoita että on pakko edes lopullisesti erota, mutta kuulostaa aika pattitilanteelle että mies vaan pelaa ja sinä huudat ja raivoat koska tilanne ahdistaa, niin sinuna istuttaisin miehen alas ja sanoisin että arjen on muututtava tai sitten täytyy miettiä olisiko parempi kokeilla millaista on asua eri osoitteissa? Oletan että sinun elämäsi on mullistunut aika täysin jo ensimmäisen lapsen myötä mutta jos miehen elämässä ei ole muuttunut mikään (pelaaminen, työ, arjen rutiinit) niin silloin homma on mielestäni pahemman kerran epäbalanssissa.

Josko mieskin havahtuisi tukemaan sinua enemmän?