masennus

onko kenelläkään ollut masennusta?tai on varmaan aika monella
voisiko joku kertoa minulle oman tarinansa ja kuinka selvisi masennuksesta?
olisi kiva kuulla muiden juttuja kun tuntuu ettei kukaan ota minua tosissaan.päivä päivältä tuntuu pahemmalta,käytössä on kahdet lääkkeet ja nekään ei tunnu auttavan. ongelmana on myös unettomuus ja jos saan unta lääkkeen voimalla niin näin erittäin sekoja unia. muutenkin tuntuu että koko tunne maailmani on muuttunut,tuntuu etten enää välitä yhtään mitä kenellekkin tapahtuu. rakastan kyllä lapsiani mutta en vaan jaksa enää "yksin"
mies on kokoajan töissä ja jos ei ole töissä niin menee omiin harrastuksiinsa,tuntuu kun hänkään ei enää yhtään välitä siitä miten minä jaksan. olen kaiket päivät väsynyt,nukkumaankun menen niin ei uni tule,lääkettä vaan naamaan niin kyllä se siitä. tekis mieli itkeä mutta itkukaan ei tule enää. onkohan minulta tunne maailma häviämässä jo kokonaan....

 

olis kiva jos joku "sielun sisar" haluais jutella kanssani vaikka messengerissä,yynä voi pyytää osoitetta.

t:henkisesti jo kuollut

 

Moi, sun juttus kuullosti tosi tutulta, mä olen ollu vuosi sitte tuossa pisteessä,joten toivottavasti voin jotenkin sun oloas helpottaa tai ainakin saat toisen kohtalotoverin. Olen 2 lapsen kotiäiti, reilu vuosi sitten aloin saada paniikkioireita, alkoi yhtäkkiä epätodellinen olo, ja siitä kauhea paniikki ja ahdistus, joka nosti päätään vähän väliä. Tarkkailin koko ajan omaa oloani ja ympäristössä kaikki alkoi tuntua yhdentekevältä,mikään ei kiinnostanut. Lapsillekin olin koko ajan ärtsy ja huusin ja taas siittä tuli morkkis ja syyllinen olo ja paha olo jatkui ja paheni. Yritin hoitaa itteäni liikkumalla enemmän, rentoutumalla ja tekemällä jotain kivaa. Eihän ne mitään auttanu, suoritin vaan kaikkea.

Alkuvuonna sitten romahdin sitten täysin, kun aloin olla uneton, oli hirveä maata sängyssä ja yrittää saada unta väkisin. Hakeuduin omalääkärille, sain unilääkkeen ja lähetteen mielenterveystoimistoon, diagnoosina keskivaikea masennus. Kyllä oli kauheaa saada sellanen diagnoosi, ihan ko ois kuolemantuomion saanu. Mutta nyt voin jo sanoa, että onneksi hajosin kappaleiksi,muuten en olisi tässä nyt näin ehyenä. Sain hyvän terapeutin,jolla käyn edelleen, käyn läpi oman lapsuuteni traumoja,padottua vihaa ja opettelen päästämään pinnalle kaikkia tunteitani vähän kerrallaan. Mulla ei ole mitään traagista menneisyyttä, mutta tuntuu, että tunne-elämäkulttuuri on ollut perheelläni ihan hukassa, kaikki on vaan aina ollut muka hyvin ja negatiivisia tunteita ei ole osattu käsitellä.

Asiat aukeavat ja kevenevät pala kerrallaan, mutta mielenmuutokset ovat hitaita, ei masennus parane tuosta vaan. Sain myös cipralex 10mg, joka autto antamaan tilaa ja voimia käsitellä solmuja,mutta pelkällä lääkityksellä en olisi tähän selvinnyt,niin paljon on terapia mua auttanut.

Sulle toivon paljon voimia ja toivon, että saat hyvän terapeutin ja ennenkaikkea, että uskallat lähteä hakemaan apua, tuohon oloon ei tarvitse jäädä! Masennus on merkkinä siitä,että sisimpäsi halua jotain tuoda pinnalle, älä pelästy sitä, vaan kuuntale mitä ahdistus haluaa sanoa!

 

Hei!
Hyvä että joku juttelee täälläkin näistä masennusasioista. Ise olen tuntenut olevani vauvan syntymän jälkeen aika alamaissa. Oli komplikaatioita synnytyksen jälkeen, sitten paukahti selkä ja univaikeudet alkoivat. Kauheaa on maata yöllä ja miettiä että pitää nukkua nyt kun kerran vauvakin nukkuu ja miksi hemmetissä ei saa unta! Päivät menevät sumussa. Pitäisi jaksaa hoitaa vanhemmat lapset vauvan ohessa ja kämppä on kamalan näköinen. Tuntuu että revitään joka suuntaan eikä riitä mihinkään. Sitten saa kuulla mummoilta että kyllä sitä ennenkin on pärjätty yksin kolmen pienen kanssa ja piti tulet laittaa uuniin ja ei ollut juoksevaa vettä ja vaipat pestävä joka ilta ....eli mitäs valitat. Minullakin on mies joka on päivät töissä ja nyt syksyllä viikonloput tiiviisti harrastuksensa parissa. Tuntuu ettei jaksa yksin tätä rumbaa. Sitten kun valitan saan kuulla että itse sen vauvan halusit olisi pitänyt ajatella nenäänsä pidemmälle...Olivatko naiset ennen sitten sitkeämpiä kun kestivät kaikkea raadantaa mukisematta vaan uskalletaanko vain nykyään puhua näistä asioista?

 

Hei masentunut äiti!

Luin kirjoituksesi, ja ihan oli kurjaa lukea unettomuudestasi ja siitä ettet jaksa.itse olen sairastanut nuorempana masennusta, ja toivuin jotenkin lääkkeillä..se oli parivuotta sitten.Kun aloitin odottamaan esikoistani, paha masennus puhkesi päälle..lienee varmaan hormooneista jotka niin paljon muuttuivat raskauden myötä.
Aloin huomaamaan etten pysty käymään kaupassa, koska iltasanomien lööpit olivat aika pahoja..sain niistä sitten pahat pakkoajatukset, jotka jäivät pyörimään päähäni..ihan siis vuorokaudet läpeensä.Samaan syssyyn sairastuin paniikkihäiriöön ja sain pahoja kohtauksia.Itkin vain, ja tuli kylmähiki, jonka jälkeen tuskahiki, sydän hakkasi ja luulin sekoavani.

Pakkoajatukset olivat sellaisia että pelkäsin tekeväni syntyvälle vauvalleni jotain...vaikken koskaan tekisi!!Olen nyt 6kk käynyt psykologilla ja jutustelu on ollut vain hyväksi.Masennuslääkkeet sain samaan aikaan, ne auttavat myös paniikkihäiriöön.olen nyt ihan hyvinvoiva, ja silloin kun lääkkeet aloitin, pakkoajatukset ja paniikkikohtaukset katosivat parissa viikossa!Huh, MIKÄ HELPOTUS!!

Kyllä masennus on sellanen sairaus ettei sitä toivoisi kenellekään..ja kun paraneminen voi viedä vuosia.Luulin itse sekoavani, ja pelkäsin että joutuisin sairaalahoitoon, vaikkei sekään maailman loppu olisi ollut.
Kyllä sinunkin tilanteesi vaikuttaa masennukselta, ja valitettavasti se pahenee ellei hae apua...

Kenenkään ei tarvitse olla yksin, ja apua saa jos tietää ja ymmärtää sitä tarvitsevansa.Lääkkeet eivät paranna, mutta auttavat paranemisessa.Terapia parantaa siinä mielessä, että saa puhua tuntemuksistaan, ja purkaa asioitaan...psykologit "kaivavat" sitä mistä masennus on lähtöisin, ehkä lapsuuden ja nuoruuden tapahtumista esimerkiksi.

Toivon sinulle voimia ja jaksamista.hae apua,sillä sitä on turha hävetä.Tiedän mistä puhun!

 

hei baby blues...

Luin kans tota sun kirjotusta... joo totta on se että kuulee jostain vanhalta kävyltä, että silloin ennenvanhaan kyl pärjättiin, ja jaksettiin vaik oli isoperhe yms...huh, tosiasia on just se että kyllä silloinki oli vaikeeta, ja naiset sekosi ihan käytännössä...silloin ei olleut masennuslääkkeitä, terapeutteja, ainakaan sellasia ku tänäpäivänä.

Niitä naisia luultiin noidiksi, kun olivat hulluja ja masentuneita..ja niitä ns noitia sitten hukutettiin ja poltettiin.oon lukenu näistä asioista.
Ennenvanhaan vammaiset lapsetkin piilotettiin kellariin ja pidettiin lukkojen takana, kun hävettiin niitä niin paljon..huh huh!

Kyllä silloin vasta vaikeaa ja kamalaa on ollu.Onneks ei oo tarttenu elää silloin, sitä aikaa! :\|

 

Ootko käynyt katsomassa www . aima . fi ?

Et ole todellakaan yksin..

 

täällä myös yksi masentunut/paniikkihäiriöinen/ahdistunut! :wave: :\|
Alkoi jo kun esikko oli ½ vuotias (nyt 4v).. Taistellen eteenpäin!
mulla myös lääkitys.
Saa kirjoitella yytä ken haluaa :wave: