Masentuneet kipin kapin lukemaan iltis!

Masennus - Miksi toiset masentuvat ja toiset eiv
Tätähän minä oon aina teille sanonu.. tuo 'henkari'n kommentti erityisesti kannattaa lukea huolella, on niinku olisin ite kirjottanu.
--> ja töihin, tuun illalla lukemaan kommenttinne, joita arvaan tulevan...

 

Huomaa että henkari ei tiedä ihmisestä juuri mitään. Luonne kun ei ole asennekysymys.

Totta on että asiaan voi kuitenkin vaikuttaa jonkin verran, aivan kuten iloisuuteen tai rakkauteen. Voi aivan hyvin sanoa että nyt otat itseäsi niskasta kiinni ja rakastut mieheesi uudestaan, eri asia kuinka se onnistuu.

 

En jaksa edes avata, ja lukea mitään diipadaapaa. Jokainen voi kuvitella että omalle kohdalle ei satu esim. vakavaa masennusta, mutta siinäkin kohtaa voi elämä yllättää

 

No en mä usko tuohon nyt ollenkaan. Ihan kuin oletettaisiin, että masennukselle aina olisi joku selkeä syy, kun puhutaan "sinnikkyydestä" ja "asenteesta". Ehkä noilla asioilla on silloin jotain merkitystä, jos masennuksen taustalla tosiaan on vaikka se avioero? Mutta ei välttämättä. Minä olen masentunut silloin kun kaikki oli ihan hyvin. Ei ollut tapahtunut mitään radikaalia, jotta olisin edes voinut olla sinnikäs. Yhtenä päivänä en vaan ollut enää onnellinen..

Ja arvatkaa onko sellainen pelottavaa? Kun itsekin tajuaa, että oikeasti elämässä ei ole muuttunut mikään mikä selittäisi ne omat tunteet, mutta silti koko ajatusmaailma on heittänyt täysin kuperkeikkaa. Ja vaikka kuinka yritti järjellä perustella, että kaikki on ihan hyvin ja kuukausi sitten olin ihan onnellinen ja tyytyväinen ja yhtä hyvin voisin olla nytkin, niin ei se mieli vaan toimi niin että nytpä päätän olla masentumatta.

 

Haloo! Jos jonkun elämän vastoinkäymiset on sitä että on tullut avioero tai mennyt työpaikka niin hohhoijaa. En siis tarkoita vähätellä mutta on ihan oikeasti (meitä) joiden KOKO elämä on ollut yhtä laiminlyöntiä ja heitteillejättöä monin eri keinoin. Koskaan ei ole minkäänlaisia tunteita saanut näyttää saatikka että mitään asioita olisi koskaan käsitelty. Ja sitten kun jossain vaiheessa sairastuu ja masentuu niin se onkin vaan kiinni _asenteesta_

 

Kyllä sinnikäs ja joustavakin ihmistyyppi voi masentua. Itse asiassa oman kokemuksen perusteella voin jopa väittää, että nimenomaan sinnikkäät ja joustavat on muita herkempiä masentumaan. Varsinkin jos on tottunut aina joustamaan oman itsensä kustannuksella ja sinnikäs... No, tiedättehän, sinnillä päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vaikka päätä sahattaisi irti. Ja sitten tulee seinä vastaan.

 

" Tuoreen tutkimuksen uusin löytö on juuri siinä, että nämä sinnikkäät todella kestävät monenlaisia muutoksia omassa elämässään. Sinnikäs on siis samalla lannistumaton ja joustava. Sinnikkäällä on sietokykyä, jota helpommin masentuvalla ei ole."

Mä tunnen tällaisia ihmistyyppejä ja olen samaa mieltä. Se on sitten määrittelijästä itsestään kiinni, mitä "sinnikäs" tai "joustava" nyt oikein tarkoittaakaan.

 

[QUOTE="Jenis";25564024]" Tuoreen tutkimuksen uusin löytö on juuri siinä, että nämä sinnikkäät todella kestävät monenlaisia muutoksia omassa elämässään. Sinnikäs on siis samalla lannistumaton ja joustava. Sinnikkäällä on sietokykyä, jota helpommin masentuvalla ei ole."

Mä tunnen tällaisia ihmistyyppejä ja olen samaa mieltä. Se on sitten määrittelijästä itsestään kiinni, mitä "sinnikäs" tai "joustava" nyt oikein tarkoittaakaan.[/QUOTE]

Niin, miten sen kukakin tulkitsee... Itse meinasin äsken lainata ihan samaa rimpsua, vaikka mun tulkinta asiasta onkin ihan päinvastainen.

Itse en masennusta torjuvista ihmisistä käyttäisi nimitystä sinnikäs ja joustava, vaan viittaisin ennemmin hyvään itsetuntoon, itseluottamukseen ja jo lapsuudessa sisäänrakennettuun henkiseen vahvuuteen ja tietoon siitä, ettei aina tarvitse jaksaa ja olla sinnikäs. Mun mielestä ihmiset, jotka uupumuksen, yksinäisyyden tms. uhatessa tiedostaa, etteivät enää voikaan hyvin, ja tarrautuvat heti sen tajuttuaan muihin ihmisiin, välttävät masennuksen parhaiten.

Ne jotka puolestaan yksin aina yrittää selvitä kaikesta, on viimeiseen asti itsenäisiä, sinnikkäitä ja joustavia, eikä millään pysty myöntämään, että vois välillä tarvita myös muiden apua, on herkempiä masentumaan. Tässä vaan mun tulkinta

 

Minä pistäisin masennuksen synnyn pitkälti lapsuuden piikkiin.
Hyvin monet aikuisiällä masentuneet on kohdanneet lapsuudessa jotakin hankaluuksia. On tottakai paljon niitäkin jotka vain masentuvat ilman lapsuuden ikäviä kokemuksia yms..
Oma lapsuuteni oli vaikea ja traumaattinen, nuoruuteni oli traumaattinen ja aikuisuudessa olen kohdannut entistä kamalempia asioita.
Olen masentunut, tai lähinnä kärsin vakavasta traumatisoitumisesta.
Mutta siis jos olisin saanut hyvän pohjan mistä ponnistaa, niin todennäköisesti olisin selvinnyt paremmin ja osannut käsitellä tunteitani paremmin.
Vaikka uskon silti että raiskaus, raaka väkivalta, lapsen menetys yms.. olisi minut aikuisiällä nujertanut masennuksen kouriin vaikka kuinka sinnikäs ja joustava.
Sinnikäs jossain määrin koen olevani, että olen ylipäätäni elossa. Joustava liiankin paljon, koska itsetunto on niin matala.
Kaikilla tulee se katkeamispiste joskus vastaan. Tarpeeksi pahoja asioita kun kohtaa, niin siinä vahvinkin lannistuu.

 

Minä pistäisin masennuksen synnyn pitkälti lapsuuden piikkiin.
Hyvin monet aikuisiällä masentuneet on kohdanneet lapsuudessa jotakin hankaluuksia. On tottakai paljon niitäkin jotka vain masentuvat ilman lapsuuden ikäviä kokemuksia yms..
Oma lapsuuteni oli vaikea ja traumaattinen, nuoruuteni oli traumaattinen ja aikuisuudessa olen kohdannut entistä kamalempia asioita.
Olen masentunut, tai lähinnä kärsin vakavasta traumatisoitumisesta.
Mutta siis jos olisin saanut hyvän pohjan mistä ponnistaa, niin todennäköisesti olisin selvinnyt paremmin ja osannut käsitellä tunteitani paremmin.
Vaikka uskon silti että raiskaus, raaka väkivalta, lapsen menetys yms.. olisi minut aikuisiällä nujertanut masennuksen kouriin vaikka kuinka sinnikäs ja joustava.
Sinnikäs jossain määrin koen olevani, että olen ylipäätäni elossa. Joustava liiankin paljon, koska itsetunto on niin matala.
Kaikilla tulee se katkeamispiste joskus vastaan. Tarpeeksi pahoja asioita kun kohtaa, niin siinä vahvinkin lannistuu.

No eipä välttämättä. Kyllä mulla näillä teidän kriteereillä olisi pitänyt olla jo montakin masennusta, sen verran kakkaa on elämä iskenyt niskaan. Pelkästään jo useamman perheenjäsenen kuolema samana vuonna on semmonen juttu, ettei sitä tiedä kokematta mitä se oikeasti on. Mutta asenteella niistä selviää, jos jää petiin pötkölleen ja alkaa ruikuttaa, niin kyllä sieltä hankala on nousta ylös. Saahan siinä sääliäkin enemmän osakseen.
Nokka kohti tuulta ja leuka tanassa, kaikesta selviää. Aikuisen ihmisen KUULUU selvitä vastoinkäymisistä. Kukaan ei koskaan ole luvannut, että elämä olisi aina ruusuilla tanssimista ja sitten saa mennä sänkyyn murjottamaan kuukausiksi jos ei olekaan.

 

No eipä välttämättä. Kyllä mulla näillä teidän kriteereillä olisi pitänyt olla jo montakin masennusta, sen verran kakkaa on elämä iskenyt niskaan. Pelkästään jo useamman perheenjäsenen kuolema samana vuonna on semmonen juttu, ettei sitä tiedä kokematta mitä se oikeasti on. Mutta asenteella niistä selviää, jos jää petiin pötkölleen ja alkaa ruikuttaa, niin kyllä sieltä hankala on nousta ylös. Saahan siinä sääliäkin enemmän osakseen.
Nokka kohti tuulta ja leuka tanassa, kaikesta selviää. Aikuisen ihmisen KUULUU selvitä vastoinkäymisistä. Kukaan ei koskaan ole luvannut, että elämä olisi aina ruusuilla tanssimista ja sitten saa mennä sänkyyn murjottamaan kuukausiksi jos ei olekaan.

Lapsuudessa koettujen traumaattisten kokemusten jälkeen koko perusturvallisuus rakentuu epävakaalle pohjalle. Kasvaviin aivoihin jää jäljet. Tämä ei ole pelkästään uskon asia. Aivot mukautuvat oloihin ja ne kantavat koko elämäänsä mukanaan. Lapsuuden aikana kasvatetaan itsetuntoa, luottamusta, uskoa tulevaisuuteen, kykyä selviytyä. Perusturvallisuuden tunne ja varhainen, hyvä vuorovaikutus luovat paljon paremman pohjan selviytyä myös siitä elämässä kohdattavissa vastoinkäymisissä. Jos tuota pohjaa hajotetaan jo pienestä pitäen, ei voida sanoa 100% varmasti, ettei ihmiselle siitä taakkaa jäisi.

 

Minä luulen että itse ainakin olisin selvinnyt paljon vähemmällä jos en olisi ollut niin SINNIKÄS ja pärjäävä ihminen, viimeiseen asti pyristelin tolpillani ja sitten tulikin kunnon rysäys.

Puoli vuotta sitten olisin voinut olla samaa mieltä tän tutkimuksen kanssa...

 

Lapsuudessa koettujen traumaattisten kokemusten jälkeen koko perusturvallisuus rakentuu epävakaalle pohjalle. Kasvaviin aivoihin jää jäljet. Tämä ei ole pelkästään uskon asia. Aivot mukautuvat oloihin ja ne kantavat koko elämäänsä mukanaan. Lapsuuden aikana kasvatetaan itsetuntoa, luottamusta, uskoa tulevaisuuteen, kykyä selviytyä. Perusturvallisuuden tunne ja varhainen, hyvä vuorovaikutus luovat paljon paremman pohjan selviytyä myös siitä elämässä kohdattavissa vastoinkäymisissä. Jos tuota pohjaa hajotetaan jo pienestä pitäen, ei voida sanoa 100% varmasti, ettei ihmiselle siitä taakkaa jäisi.

Hienosti sanottu! :flower:
On täysin turhaa mennä vertaamaan johonkin toiseen että "mulle on sattunut sitä ja tuota ja tätä" koska sillä samalla ihmisellä voi olla LAPSENA saatu perusturvallisuus, perusluottamus ja ennen kaikkea kyky selviytyä. Jo YKSI turvallinen aikuinen voi riittää. Kun lapsuudessa ei ole KETÄÄN turvana, ohjaamassa, tukemassa ja huolehtimassa lapsen perustarpeista niin tällöin ei myöskään muodostu sitä KYKYÄ SELVITÄ vastoinkäymisistä joka on takuulla a j o mielenterveyshäiriöiden torjumisessa.

 

No eipä välttämättä. Kyllä mulla näillä teidän kriteereillä olisi pitänyt olla jo montakin masennusta, sen verran kakkaa on elämä iskenyt niskaan. Pelkästään jo useamman perheenjäsenen kuolema samana vuonna on semmonen juttu, ettei sitä tiedä kokematta mitä se oikeasti on. Mutta asenteella niistä selviää, jos jää petiin pötkölleen ja alkaa ruikuttaa, niin kyllä sieltä hankala on nousta ylös. Saahan siinä sääliäkin enemmän osakseen.
Nokka kohti tuulta ja leuka tanassa, kaikesta selviää. Aikuisen ihmisen KUULUU selvitä vastoinkäymisistä. Kukaan ei koskaan ole luvannut, että elämä olisi aina ruusuilla tanssimista ja sitten saa mennä sänkyyn murjottamaan kuukausiksi jos ei olekaan.

Melkeinpä uskoisin, että jos tutkittaisiin, niin niillä harvoilla ihmisillä, jotka eivät koskaan masennu, on jotakin häikkää toisella tavalla tunne-elämässä, esim. empatiakyvyssä. Suo siellä, vetelä täällä.

 

Kyllä sinnikäs ja joustavakin ihmistyyppi voi masentua. Itse asiassa oman kokemuksen perusteella voin jopa väittää, että nimenomaan sinnikkäät ja joustavat on muita herkempiä masentumaan. Varsinkin jos on tottunut aina joustamaan oman itsensä kustannuksella ja sinnikäs... No, tiedättehän, sinnillä päivästä toiseen, vuodesta toiseen, vaikka päätä sahattaisi irti. Ja sitten tulee seinä vastaan.

Joustavuus ei tarkoita kynnysmattona olemista, vaan sitä että sopeutuu tilanteisiin ja tarttuu mahdollisuuksiin. Joustavuuden miellän tässä yhteydessä siten, että joustava löytää helposti vaihtoehtoisia reittejä. Varsinkin kun se yhdistyy sinnikkyyteen. Marttyyrinä olo on aivan eri asia kuin tuossa kuvattu asia.

Artikkelissa on sinnikäs määritelty: "Sinnikäs on siis samalla lannistumaton ja joustava". Lannistumaton? Ei kai kyseessä ole kehäpäätelmä? Masentuminen kun on lannistumista.

 

[QUOTE="vieras";25564801]Melkeinpä uskoisin, että jos tutkittaisiin, niin niillä harvoilla ihmisillä, jotka eivät koskaan masennu, on jotakin häikkää toisella tavalla tunne-elämässä, esim. empatiakyvyssä. Suo siellä, vetelä täällä.[/QUOTE]

Aivan totta. Ja seKIN kertoo epätasapainosta

 

[QUOTE="vieras";25564810]Masentuminen kun on lannistumista.[/QUOTE]

Masentuminen on sairastumista (jos ja kun puhutaan sairaudesta nimeltä masennus, ei ohimenevästä vitutuksesta tai alakulosta jota masennukseksikin kutsutaan)

 

[QUOTE="vieras";25564801]Melkeinpä uskoisin, että jos tutkittaisiin, niin niillä harvoilla ihmisillä, jotka eivät koskaan masennu, on jotakin häikkää toisella tavalla tunne-elämässä, esim. empatiakyvyssä. Suo siellä, vetelä täällä.[/QUOTE]

Ei noinkaan. Tässä tarkoitetaan masennusta sairautena, ei kansanomaista 'masennusta' eli surua.

 

[QUOTE="vieras";25564823]Masentuminen on sairastumista (jos ja kun puhutaan sairaudesta nimeltä masennus, ei ohimenevästä vitutuksesta tai alakulosta jota masennukseksikin kutsutaan)[/QUOTE]

Masennus on kokonaisvaltaista lannistumista, ei vain lannistumista tietyn asian suhteen. Se on sairaus jolle itse ei voi juurikaan mitään.

 

No eipä välttämättä. Kyllä mulla näillä teidän kriteereillä olisi pitänyt olla jo montakin masennusta, sen verran kakkaa on elämä iskenyt niskaan. Pelkästään jo useamman perheenjäsenen kuolema samana vuonna on semmonen juttu, ettei sitä tiedä kokematta mitä se oikeasti on. Mutta asenteella niistä selviää, jos jää petiin pötkölleen ja alkaa ruikuttaa, niin kyllä sieltä hankala on nousta ylös. Saahan siinä sääliäkin enemmän osakseen.
Nokka kohti tuulta ja leuka tanassa, kaikesta selviää. Aikuisen ihmisen KUULUU selvitä vastoinkäymisistä. Kukaan ei koskaan ole luvannut, että elämä olisi aina ruusuilla tanssimista ja sitten saa mennä sänkyyn murjottamaan kuukausiksi jos ei olekaan.

Aikuisen ihmisen kuuluu kyllä, mutta entä kun kukaan ei koskaan opettanut miten se tapahtuu?.
Minä elin vuosikausia itkemättä, koska en koskaan saanut itkeä. Enkä näyttää tunteitani. Tai toki joskus itkin, mutta yksin ja jouduin paniikkiin kun joku näki minun itkevän.
Lapsena ei noterattu, ja varhaisaikuisuudessa miesystävä pahoinpiteli aina kun näytin tunteitani.
Tälläisiä epämääräisiä uskomuksia ja tapoja minulla on ollut lukemattomia, en ole oppinut hallitsemaan ja käsittelemään tunteita, vaan saatan mm. mennä tajuttomaksi jos joku tunne on minulle liian suuri kestettäväksi.. ja vain siksi että joku on tehnyt minulle jotain niin pahaa, että luulin etten selviä hengissä ja "katosin" pois kehostani.
Vanha koira ei opi uusia temppuja. Kyllä se oppii, mutta huomattavasti vaikeampaa se on kuin pentuna, näin ainakin ihmisen kohdalla.
Minäkin olen selvinnyt, olen tässä, olen elossa jne.
Ja olen masentunut.

Mutta niinpä se minäkin mm. uhosin aikanani etten MINÄ IKINÄ suostuisi elämään väkivaltaisessa parisuhteessa, että eikai se ole kuin pakkaa kimpsut ja kampsut ja lähtee.
Vaan niin vaan toisin kävi. Mies tuhosi ensin itsetunnon, todella uskoin ettei minusta ole enää mihinkään, ja kaikki on minun syytäni. En saanut mennä ulos, enkä näyttää minkäänlaisia tunteita, en iloa, en surua.
Lopulta siitä lähdin, mutta useita vuosia olin, ja ihme että hengissä vielä.

Mutta kuten moni on jo sanonut, kyllä sen sitten uskoo, jos omalle kohdalle sattuu. Se ei olekkaan enää niin helppoa kuin niskasta kiinni ja ylös siitä suosta.

 

Luin kerran yhden artikkelin joka kolahti. Sen sanoma oli että nykymaailmassa täytyy olla aika sairas (henkisesti) ollakseen terve (henkisesti). Masennus ja ahdistus ovat hyvinkin ymmärrettäviä ja normaaleja asioita, kun katsoo kriittisesti ihmisen elinympäristöä ja ihmissuhteiden laatua. Ottaen vielä huomioon sen, että ihminen on tietoinen eläin, me todellakin tiedämme jonain päivänä kuolevamme, että läheisemme kuolevat jne. Minun mielestä olisi outoa tavata ihminen jolla ei koskaan masenna eikä ahdista. Onneksi lähipiirissäni ei näitä superihmisiä asu, ja ymmärretään puolin toisin, että elämä on hyvin ahdistavaa jos avaa silmänsä sille millaisessa maailmassa elämme. Kaiken vielä kruunaa se että nykykäsityksen mukaan meillä on todellakin vain tämä yksi elämä, ja siitä pitäisi osata ottaa kaikki irti. Ei se ole vain asennekysymys.. Aikamoisen henkisen valaistuksen pitäisi käydä, että voisi aidosti ja oikeasti rakastaa elämää ehdoitta. Ja sitä valaistuksen prosessia kun ei voi käydä ilman noita ahdistuksen ja masennuksen vaiheita. Väitän minä siis.

Ja en kyllä ikinä suosittelis oikeasti vakavasti masentuneelle jotain iltiksen artikkelia. Ehkäpä vaikka joku elämää pohtiva kirja voisi olla parempi lukuvinkki. Jos siis oikeasti haluaa auttaa.

 

No eipä välttämättä. Kyllä mulla näillä teidän kriteereillä olisi pitänyt olla jo montakin masennusta, sen verran kakkaa on elämä iskenyt niskaan. Pelkästään jo useamman perheenjäsenen kuolema samana vuonna on semmonen juttu, ettei sitä tiedä kokematta mitä se oikeasti on. Mutta asenteella niistä selviää, jos jää petiin pötkölleen ja alkaa ruikuttaa, niin kyllä sieltä hankala on nousta ylös. Saahan siinä sääliäkin enemmän osakseen.
Nokka kohti tuulta ja leuka tanassa, kaikesta selviää. Aikuisen ihmisen KUULUU selvitä vastoinkäymisistä. Kukaan ei koskaan ole luvannut, että elämä olisi aina ruusuilla tanssimista ja sitten saa mennä sänkyyn murjottamaan kuukausiksi jos ei olekaan.

Miksei saisi mennä pedin pohjalle itkemään jos siltä tuntuu. Muutama kuukausi on lyhyt aika surra esimerkiksi jos menettää lapsensa, mutta se ei tarkoita että olisi masentunut. Jos yrittää olla vahva ja porskuttaa, niin voi olla että masennus on edessä kun ei ole antanut itselleen aikaa parantaa itseään.

 

Ei sitä masennusta voi ymmärtää, ennen kuin se osuu omalle kohdalle. Jos joku siitä saa hyvän mielen, että pitää mua lannistuvana luuserina masennuksen takia niin... Go for it!!!

Psykoosikin on teidän mielestä varmaan tahdon asia? Jännä juttu, ei kyllä ihan heti tulis mieleen heittäytyä psykoosiin (uudestaan), jos valita saisin.

 

Ei jaksanu kaikkia lukea...

Kyllä se ihmistä hajottaa, esim. jos kaikki maallinen menee sirpaleiksi syystä tai toisesta. Ja jos siihen lisäksi ystävyyssuhteet vähissä/kaukana niin oho, alkaa olee aika matala olo!
Lapsuus, nuoruus on tärkeää aikaa psyykkiselle kasvulle, ja jos sieltä pelkkää harmia, huolta, hankaluutta suurin osa jonka muistaa niin ei varmasti jaksa naurattaa jos oma elämä ei mene edes sitä tasaista harmaata arkea pitkin?

Pääkoppa on kultaakin arvokkaampi ja sen toiminta saattaa heiketä monestakin syystä, kokemuksesta, tilanteesta johtuen.
Mä en ikinä aliarvioisi toisen ihmisen jaksamista. Ymmärrän, että kukin voi masentua, olipa tulotaso, siviilisääty mikä tahansa.
Vitutus ja ajoittainen ahdistus taas on ihan "tervettä".