menetys

Viime viikon keskiviikko oli varmasti tähän astisen elämäni pahin päivä. Sen piti olla ihan normaali neuvolakäynti, mutta se muuttui suureksi suruksi. Mulla oli rv 14+5 tai niin luulin. Neuvolassa ei sitten sydänääniä kuulunut vaikka kahdesti kuunneltiin. Lääkäri vahvisti ultrassa että sydän ei lyönyt enää. Kasvu oli pysähtynyt rv:lla 13. Sillon tuntui kuin ois kuolemantuomion kuullut. Ei kai mikään tunnu pahemmalta kun se että on kovasti toivonut ja odottanut ja sitten se ilo viedään sulta pois.

Seuraavana päivänä sitten sairaalaan ja lääkkeillä käynnistys. Päivän makasin ja seuraavana yönä meidän lapsen alku tuli pois.Vielä sitten kaavintaan aamulla. Kotiin pääsin jo sitten päivällä. Ruumiillisesti ei koskenut juuri yhtään. Henkinen tuska oli ja on hirveä. Sydämeen koskee niin ettei ymmärrä miksi tällä lailla kävi just meille.

Onneksi meillä on ilona pian 2,5 vuotias poika täällä kotona. Toivon hartaasti että hän saa joku päivä pikki sisaren. Lääkäri kovasti yritti lohduttaa, että on hyvin todennäköistä että saisin vielä lapsia. Tämä oli kai vaan "huonoa tuuria" niin lattealta kun se kuulostaakin. Syytä keskenmenoon ei välttämättä saa koskaan tietää. Jälkitark. mulla on 20.9. ja sillon kertovat jos on jotain löydetty. Sikiö kuulema tutkitaan.

Kaikkein eniten se kai juuri pelottaa että ei enää voisi saadakaan lapsia. Olen ikionnellinen ja kiitollinen meidän pojasta. Elämä opetti julmalla tavalla, että mikään ei todellakaan ole itsestään selvää. Lapset ovat suuri lahja eikä heitä tehdä vaan saadaan!

 

Vaikka nyt tuntuu, että elämä loppuu tähän, eikä mikään tunnu enää miltään, niin kyllä kaikki muuttuu paremmaksi ajan kanssa.

Itselläni on takana vastaava kokemus toukokuun lopulta, jolloin rv:lla 19 menin rakenneultraan, jossa todettiin hengetön sikiö. Kokemus oli ehdottomasti tämänastisen elämäni pahin. Mutta, itsekin ihmettelen, että olen kuitenkin päässyt koettelemuksesta jo jollain tavalla eteenpäin. Edelleen tulee itku helposti, jos asiasta puhun, mutta jatkuvasti tuska ei enää kalva mieltäni.

Nyt ei auta kuin aika ja se, että antaa surun olla osana itseään ja elämäänsä, kunnes tuntuu, että pahin on jo ohi. Ja vaikka tämä on niin kulunut fraasi, jota itsellenikin sanottiin kyllästymiseen saakka, niin itkeminen auttaa.

:hug: sinulle! Ja voimia tulevaan.

 

Suuri halaus teille!!
Niin julmalta kuin se nyt tuntuu niin tiedän sen tuskan helpottavan joskus.
Meidän poika syntyi kuolleena viikoilla 18. Eikä syytä löydetty.
Saimme poikamme haudattua joka oli ainakin minulle helpotus. Nyt on jokin paikka minne mennä kun tuntuu että taivas putoaa päälle.
Mutta ei se mihinkään häviä sen kanssa oppii vaan elämään. On kyllä pahoja päiviä mutta nyt alkaa olla jo enemmän niitä parempia.
Ja se vauvakin olisi ihana vielä saada. Pelko on kuitenkin sydämessä.
Mutta vointeja sinulle! :hug:

 

\

Vaikka nyt tuntuu, että elämä loppuu tähän, eikä mikään tunnu enää miltään, niin kyllä kaikki muuttuu paremmaksi ajan kanssa.

Itselläni on takana vastaava kokemus toukokuun lopulta, jolloin rv:lla 19 menin rakenneultraan, jossa todettiin hengetön sikiö. Kokemus oli ehdottomasti tämänastisen elämäni pahin. Mutta, itsekin ihmettelen, että olen kuitenkin päässyt koettelemuksesta jo jollain tavalla eteenpäin. Edelleen tulee itku helposti, jos asiasta puhun, mutta jatkuvasti tuska ei enää kalva mieltäni.

Nyt ei auta kuin aika ja se, että antaa surun olla osana itseään ja elämäänsä, kunnes tuntuu, että pahin on jo ohi. Ja vaikka tämä on niin kulunut fraasi, jota itsellenikin sanottiin kyllästymiseen saakka, niin itkeminen auttaa.

:hug: sinulle! Ja voimia tulevaan.

Itketty on jo paljonkin. Varmaan tulee aika jolloin ei niin enää itketä ja asiaa ei tarvitse koko ajan miettiä. Nyt pitää tosiaan antaa ajan kulua ja antaa vauvahaaveiden olla jossain tuolla taaempana mielessä. Pelottaa varmasti, jos joskus vielä tulen raskaaksi, että miten kaikki menee ja kaatuuko haaveet taas. Mutta toisaalta niin kauan kuin on elämä niin on myös TOIVOA!

Kiitos teille vastauksista! Tiedän että en ole ainoa, joka tämän kokee ja monilla raskaus on ollut vielä pidemmällä. Toivotaan että tulevaisuus tuo iloisen tapahtuman vielä kerran meidänkin osaksemme!

:heart:

 

:hug:

 

Me menetimme päälle vuosi sitten esikoistyttäremme rv25 ja se on oli maailman kamalin ja surullisin päivä minulle ja miehelleni.
Ajan kanssa sen kanssa oppii elämään, mutta surullinen olen vieläkin ja välillä on niitä ihan toivottomiakin päiviä edelleen.

Pahoitteluni lapsenne menetyksestä :hug:

 

:hug: