Mielen positiivisempi puoli hukassa...

Mitenkähä monta kertaa pitää vielä olla tässä samassa tilanteessa, menkkoja odottelemassa. Oikeastaan pelkäämässä että alkavatkohan nuo... :snotty: Tällä hetkellä mennään kp 30/28-45. Tämä kierto oli ensimmäinen kun käytin ovulaatiotestereitä ja plussaa näyttivät. Eilen tilasin mammaksilta erittäin herkkiä raskaustestejä, mutta mietin että turhaan varmaan taas...

Välillä näitä päiviä on enemmän, kun tuntuu että ei jaksa enää ja haluaisi luovuttaa. Välillä taas on tarmoa täynnä ja uskoo jaksavansa taistella lapsettomuutta vastaan vaikka loppu elämänsä!!! \|O

Tänään vaan on tällainen päivä :headwall: :headwall: :headwall:

Miten te muut saatte tsempattua itsenne mielen positiivisemmalle puolelle aina kun sitä ei uskoisi osaavan?? Kaipaan todella nyt ohjeita! :attn:

 

no joo...todellakin täällä pyöriville tuttuakin tutumpi ongelma..

ite jaksoin vuoden verran uskoa plussaan joka kierrolla suunnilleen, mutta sen jälkeen meni jotenkin siihen että nykyään olen kyllä aivan varma että menkat aina alkaa...
jos joskus ei ala nin enpä pety ainakaan
ollaan siis hiukan kolmatta vuotta koitettu saada vaavia alkuun...

tietysti on helpompi sanoa kuin tehdä, että älä ajattele asiaa.....
mutta jotenkin sain itse itseni uskomaan tuohon ja jaan tarmoni aivan muihin asioihin, niin ei ole tämä odotuksen odotus niiiiiiiin hirveää, ja tulin siihen tulokseen että elämsätä kannattaa nauttia nytkin vaikka se oma lapsonen vielä valitettavasti puuttuu..
kyllä se sieltä tulee ja sitten anutitaan erillälailla mutta ei kannata tuhlata lapsettomuus aikaa pelkästään suremiseen vaan tehkää jollain lailla siitäkin elämisen arvoista vaikka se ehkä hankalaa onkin...

kaikille tsemppiä odotuksen aikaan saamiseksi ja nauttikaa vielä loppukesän ihanista lämpimistä keleistä!
:heart:

 

Itselleni pettymykset (kuukautisten alku) oli ehkä aluksi paljon pahempia kuin enää nykyisin (n. 3 ½ v. yritystä tulla raskaaksi). Nyt kun on tietoa siitä, että miksi sitä lasta ei kuulu ja tietää, että hoidoilla lapsen saaminen ehkä onnistuu, niin mieli on kummasti rauhoittunut. Olen osannut nauttia omasta vapaudesta nyt ennen hoitojen alkua ja oppinut ajattelemaan lapsen saantia hieman eri näkökulmasta. Lapsi on minulle iso asia, mutta olen oppinut ajan kanssa huomaamaan, ettei se ole ainut onnelliseksi tekevä asia tässä elämässä. Ilman lastakin on paljon hyviä asioita ja hetkiä.

Ehkä pettymysten kierre taas alkaa, kun hoitomme vihdoin alkavat tässä kuussa. Sitten on jo taas enemmän pelissä, kun raskaus on todella mahdollinen ajatus...

Jaksamista ja tsemppiä kaikille :hug:

 

Onhan tuo vaikeeta löytää se positiivinen puoli kun kaverit sikiää kuin pikku pupuset. Jotenkin sitä vaan täytyy aina kestää, ensin itkee ja kiroo koko maailman, mutta kun ei sille mitään voi niin olkoon...

Työ olisi hyvä lääke, mutta ammatista johtuen joudun tapaamaan näitä "olen syönyt pillereitä 10 vuotta ja nyt unohdin yhden loppukierrosta ja olen raskaana" ihmisiä. Kuin myös näkemään isyysriitoja, lasten hyväksikäyttöä jne... Ahdistaa. Kun olisi niitäkin jotka lapsen haluaisi ja joilla olisi tarjota hyvä koti, niin miksi ne ei saa lasta kun taas ne, jotka ei halua, saavat?

 

Aivan samoja aatteita, vaikka kovin katkeraa onkin. Ne on asioita joitan en todellakaan omastanäkökulmasta ymmärrä, eikä varmaan muutkaan samassa veneessä olevat. Toisten ei tartte, ku pyllistää miestä päin kerran ja pam, yhenillan tulos ilman isiä... sylettää ja itkettää, ku ei itellää onnistu helpolla, vaikka olisikin rakastava koti ja molemmat vanhemmat, jotka 100% haluavat lapsen.

Mutta ei auta mennä kuin kuukausi kerrallaan ja toivoa sitä mitä eniten tällähetkellä haluaisi, ikioman lapsen. Välillä rankkaa, toisinaan vielä rankempaa, mutta toistaiseksi selvinnyt melko kunnialla, vaikka positiivisuus onkin aika kaukana, ainakin minulla. Miehellä kovat uskot asian suhteen.