Mieletön menettämisen pelko

Luulin etten koskaan voi tulla raskaaksi, kymmenen vuotta ehdittiin olla ilman ehkäisyä ja kuinkas sitten kävikään? Koin ihanan yllätyksen viime syksynä kun tajusin olevani raskaana =)

Nyt kun alkaa olla H-hetki käsillä eli rv 37 alkoi tänään, olen alkanut tuntea mieletöntä pelkoa siitä, että menetän kuitenkin tämän vauvan :'( En vaan yksinkertaisesti uskalla olla onnellinen, kun tämä raskaus tuntuu vieläkin niin epätodelliselta. Ihan kuin olisin unessa josta kohta herään ja huomaan ettei tämä totta ollutkaan.

En halua suunnitella mitään koskien tulevaisuutta, kun olen niin hemmetin skeptinen sen suhteen! No, mitäänhän ei voi tietenkään sanoa varmaksi, mutta tämä pelko hallitsee ajatuksiani aivan liikaa....

Onko tämä yleistä, kun on kärsinyt lapsettomuudesta? Pelko siitä, että tämä on liian hyvää ollakseen totta? Miten tästä selviää selväjärkisenä? Onko olemassa jotain foorumia jossa olisi samanhenkisiä tai saman kokeneita naisia?

Olen yrittänyt ottaa asian puheeksi neuvolassa ja äitipolilla monen monta kertaa, mutta olen saanut erittäin tylyä ja ymmärtämätöntä kohtelua :kieh:

Pelokkain, mutta odottavin tunnelmin

mönkiäinen + maha rv37
:heart:

 

Ensinnäkin iso :hug: sinulle ja miehellesi

Me olemme myös mieheni kanssa kokeneet lapsettomuutta ja myös kohtukuoleman rv26.
Nyt olen onnellisesti ja yllättäen raskaana rv17 vaikka meille lapsettomuuspolilla vihjailtiin, että luomuraskaus on epätodennäköistä. Nyt minua on alkanut jälleen mietityttämään, saammeko kokea saman menetyksen kuin viimeksi ja tuntuu, että mitä enemmän viikkoja on niin enemmän sitä miettii mihin lapsi voisi nyt kohdussa kuolla...Itse en juurikaan pelkää sitä menetystä, että vauva menehtyisi syntymän jälkeen vaan ennen sitä. Minä myös mietin tuota, että voiko meille tällä kertaa käydä hyvin kun ei ole koskaan aiemmin käynyt.

Sinulla on kivasti jo viikkoja ja toistaalta ymmärrän sinun pelkoasi. Täytyy vaan jotenkin koittaa olla stressaamatta vaikka se mahdotonta onkin. En ymmärrä sitä, että eivät neuvolassa ja äippäpolilla ota huoltasi tosissaan. He eivät vaan yksinkertaisesti taida ymmärtää tällaista pelkoa. Minulta neuvolassa aina kysytäänkin miten voin psyykkisesti ja haluanko asiasta puhua.

Uskon, että kaikki menee kuitenkin hyvin ja saat vauvan syntymän jälkeen olla huolissaan lapsesta loppuelämän... =)

Onnea loppu odotukseen ja tulevaan!

Pure Love ja Ihme rv17

 

Kiitoksia kauniista sanoistasi! Ihanaa tietää, että joku ymmärtää tätä hullua? pelkoani. Täytyy vain uskoa, toivoa, rakastaa ja odottaa :attn: Onneksi ei enää ole pitkästä ajasta kysymys =) Onnea teillekin odotukseen :heart:

 

:hug:

Minä olen raskaana ja viikkoja on nyt 34+6. Olen menettänyt pienen vauvani viime keväänä viikolla 22. Sitä ennen olen kokenut keskenmenon vuonna 2004 viikolla 11, siinä välissä vauvan kaipuu oli kova. Vakavaa yrittämistä ei kuitenkaan koko aikaa, koska opiskelin yms välillä...

Tämä raskaus on ollut henkisesti rankka. En voi oikein uskoa, että tämä vauva oikeasti tulee meille elävänä. Jos tulee niin tuntuu, että se olisi suurempi ihme kuin lottovoitto...

Minustakin tuntui alussa vaikealta saada apua, neuvola käski kysyä äitipolilta ja päinvastoin... Onneksi kuitenkin pääsin psykologille, jolla olen käynyt muutaman kerran.

Ei tässä oikein auta kuin odotella. Ja yrittää uskoa. Niin kuin tein viime raskaudessakin. Kun kävi huonosti, minulle tuli olo, että niinpä tietenkin. Miksipä meille olisikaan niin suuri onni suotu. Välillä on helpompaa ja välillä vaikeampaa odotella. Onneksi aika on kuitenkin kulunut jo näinkin pitkälle...

Toivon sinulle mahdollisimman helppoa loppuodotusta! Ja toivottavasti saat kaipaamaasi apua, että arki vauvan kanssa alkaisi rullaamaan kuitenkin ilman liian suuria pelkoja.

Jos haluat, niin voit laittaa yv:täkin!

 

Voimia sinullekin s-anttu! Olet saanut kokea todella kovia :hug: Niin, eihän tässä auta kuin odotella. Nuo pelot tulee pintaan aina aika ajoittain voimakkaammin, alkuraskaus aina rakenneultraan asti oli, hmm sanotaanko mielenkiintoista, siinä laitettiin sekä pari-, että ystävyyssuhde koetukselle :ashamed: Sen jälkeen oli helpompaa tänne asti ja nyt alan sakkaamaan kalkkiviivoilla...

Täytyy yrittää pitää itsensä kiireisenä niin ei ehdi miettiä turhia =)

 

Minuakin pelottaa, että saanko kokea vauva arkea, meneekö kaikki hyvin loppuun asti ja siitä eteenpäin..

Itselläni on ensimmäinen raskaus ja viikkoja on nyt tasan 19. Aluksi minun oli vaikea uskoa, että olen ylipäätänsä raskaana. Tein neljä testiäkin ennen kuin uskoin. Olemme mieheni kanssa luomusti yrittäneet yli kaksi vuotta ja aikaisemmin ei ole tärpännyt. lapsettomuushoitoihin oli tarkoitus juuri hakeutua, kun tein positiivisen raskaustestin.

Nyt sitten onkin vaikea uskoa onneaan ja takaraivossa jäyhää koko ajan pelko.
kaiken lisäksi minulla on veren hyytymisentekijähäiriö, joka altistaa veritulpille. Vaikka olenkin tiiviissä seurannassa äitiyspolilla, niin silti pelottaa että raskaus ei mene loppuun asti.
Minustakin tuntuu, että olen koko ajan peloissaan ja minun on vaikea nauttia olotilastani. Jotenkin tuntuu, ettei uskalla, kun kuitenkin saattaa jotain kamalaa sattua. Vaikkakin turha stressaaminen on turhaa. Välillä jos en tunne massusta hieverröisiä liikeita, olen meilkein paniikin vallassa, että jotain on sattunut. Onneksi miehen osaa tukea minua ja saa ajatukseni aina positiivisemmiksi..

 

Mullakin on ollut 'aikaisemmassa elämässä' alkuraskauden keskenmenoja ja nyt ollaan oltu onnellisesti raskaana, nyt viikolla 34. Alussa en uskonut että raskaus jatkuu, että onnistuuko tämä 'muka'...no jatku kuitenkin ja pelko ei ole vallannut odotuksen ihanuttaa, mutta mitä lähemmäs laskettu aika tulee, sitä enemmän pelottaa. Koko raskaus ajan on tuntunut että voiko tämä olla totta, tuleeko meille muka vauva, onko hän oikeasti joku päivä täällä.. yms. Tuttavallani vauva kuoli mahaan kun meni kaks päivää yli lasketun ajan. Pelkään tätä, en niinkään että synnytyksessä sattuisi jotain. Tai oikeastaan pelkään sitäkin, entä jos mulle sattuu jotain synnytyksessä..
ajatuksissa ja nyt jopa hieman uniinkin tullut ajatukset; eihän tätä vauvaa oteta meiltä pois, 'ei haittaa vaikka et olisikaan täysin terve kunhan vain tulet luoksemme, ja pysyt luonamme'. Pelkään siis myös kätkyt kuolemaa.. entä jos vauva syntyy ja sitten se otetaan meiltä pois.. tulee myös ajatuksia että eihän nämä nyt ole enne-ajatuksia..
mietin monesti että ollaanko me ainoat joille vauvan tulo on näin ihmeellistä. Meidän pieni Ihme, toivottavasti kaikki menee hyvin! Milloinhan sitä uskaltaa iloita,, jos kaikki menee hyvin.. pelko taitaa jäädä jonkinlaisena kokoaikaiseksi..