Mielialan ailahtelut

Kokeilen jotain kirjoittaa, vaikkakaan en tiedä, paljonko jaksan.

Kärsin toistuvasta vaikeasta masennuksesta, avohoitoon sitoutuminen mahdotonta, en vain jaksa.
Perheessämme on pieniä lapsia, eikä mieskään nyt mikään pahin mahdollinen ole, kyllä se lapset hoitaa. Joskus vain parisuhde-elämä on täyttä kaaosta.
Olen nyt sairaslomalla. Yritin ensin pyörittää perheemme arkea ja suoriutua kolmivuorotyöstä. Enhän mä jaksanut.
Välillä tulee tunne, että nyt täytyy yrittää, hakea töitä tai opiskella, ehkä minusta voisi tulla vielä jotain. Mutta sitten se toinen ääripää: kolmesti (ainakin) kuukauden sisällä on iskenyt täysi epätoivo. Tunne että on päästävä pois tästä kaikesta. Ahdistus käy silloin mielettömäksi, eikä pientäkään valonpilkahdusta näy.
Suunnittelen välillä katoamista ja itsemurhaa. Pyörittelen vaihtoehtoja aktiivisesti päässäni.
Hoitosuhteeni juuri päätin hyödyttömänä. Noloa olisi mennä heti tk:hon itkemään että tilanne on tälläinen.
Pahaa oloa lääkitsen rauhoittavilla.
Kaikki tuntuu kaaokselta, kunnes yhtäkkiä näen taas jonkun valopilkun ja piristyn. Kunnes taas haluaisin vain kuolla. Näissä tilanteissa lähden aina miettimään osastohoidon mahdollisuutta, todeten sen kuitenkin turhaksi. osastohoitoon kun liittyisi monta muutakin mutkaa vastaan, en niitä nyt jaksa tässä eritellä.
Asiat olisivat ehkä periaatteessa hyvin, jos pääni vain olisi kunnossa ja sen myötä kestäisin elämän vastoinkäymisiäkin.
Haluaisin oikeasti mennä syksyllä taas töihin, jos töitä vaan löytyy. Silloin kuitenkn yksi oireilevista lapsista, koululaisista, jäisi ns. "heitteille" sillä en voisi tukea häntä koulunkäynnissä. Tätä lasta ei enää koulunkäynti kiinnosta, joka asiasta tulee muistuttaa ja patistaa tekemään asioita. Näen oikeastaan tulevan syksyn mahdottomana, vaikka välillä tulee tunne että pakko olisi yrittää vaan eteenpäin. Uusioperheessä kaikki on vaikeaa. Jos saan voimia kerättyä niin että pääsisin syksyllä töihin, kuka huolehtii lapsen koulunkäynnin, herättää amulla kouluun jne. Pelkään että kaikki alkaisi mennä entistä pahempaan suuntaan.

Paljon jäi nyt kertomatta, en jaksa kirjoittaa enempää. Koen vain tilanteeni nyt liian raskaaksi.

 

Hae apua. Ihan ensiksi koko perheelle. Ota yhteyttä neuvolaan ja kysy mitä kautta kunnassasi/kaupungissasi voi saada kotipalvelua, ja sitten olet yhteydessä tuohon tahoon. Jos on pakko, niin teet teidän lapsista lastensuojeluilmoituksen, jossa kerrot jaksamattomuutesi.

Ei ole kenenkään etu, että vedät itsesi vielä tiukemmalle...

Sitten haet sitä hoitoa itsellesi, vaikka nolottaisi... ja käsket jonkun pakottaa sinut pysymään hoidossa, vaikka et jaksaisi.

 

En osaa muuta sanoa kuin että älä luovuta! Valtavasti voimia sinulle. Ajattelen sinua lämpimin ajatuksin ja haluan rukoilla voimia ja taistelutahtoa sinulle. Muista ettei ihmistä ole tarkoitettu selviämään yksin.

Kannattaa siis ottaa kaikki mahdollinen apu vastaan ja myöskin vaatia sitä (tai pyytää joku muu vaatimaan sitä puolestasi), sinulla on siihen oikeus. Psykiatrinen hoito on aika kurjassa jamassa ainakin pk-seudulla (kokemusta on), mutta se ei ole sinun syysi, vaan yhteiskunnan. Kyllä sä vielä nouset sieltä inhottavasta mustasta mönjästä, jota masennukseksikin kutsutaan.

Mä olen sairastanut nyt 5 vuotta, diagnoosina vaikea pitkäkestoinen masennus ja epätyypillinen paniikkihäiriö... V. 2012 olin osastohoidossa ja lapsi oli silloin sijaisperheessäkin yhden kuukauden ajan, mutta nyt on sairaudet aika hyvässä hoitovasteessa, käyn psykoterapiassa ja syön lääkitystä (valdoxan) jossa ei oo pahemmin sivuoireita.

 

Kiitos kun tsemppasitte

Avun piirissä nyt aktiivisemmin olen ollut noin neljä ja puoli vuotta, aina jaksanut hetken, sitten todennut kaiken turhaksi ja taas jättänyt kesken. Viitteitä myös epävakaasta persoonallisuudesta, eli kukaan hoitava taho ei näe tarkoituksenmukaisena pitää mua vasten omaa tahtoani hoidossa.
Esikoiselle hain apua, mutta joskus tuntuu ettei sekään auta. Jos joskus selviän jälleen takaisin työelämään, ollan toki siinä pisteessä että esikoiselle on varmaankin pyydettävä apua lastensuojesta, mikäli koulunkäynti ei yhtään ala silloinkaan kiinnostamaan.

Vaikka kaikki muu tuntuu kaatuvan päälle, kotityöt ovat kantava voima: niiden avulla saan ajatukset pois pahasta olosta. Siksi ehkä töihinkin mielin, että saisin muuta ajateltavaa, kuin omassa tuskassa kierimisen.

Vuosien mittaan on useita lääkkeitä kokeiltu, ainoa lääke joka toimi, ei toiminutkaan enää, kun yritin sitä uudelleen aloittaa. Aloitusoireet ovat yleensä järkyttävät, niiden kanssa ei arkea pyöritetä.

Joskus tulee tunne, että haluaisi kertoa (ja kuormittaa) koko lähipiiriä sanomalla ääneen, kuinka pahalta joskus tuntuu, mutta sitä en halua tehdä.

 

Uskon että on ahdistava ja turhauttava tilanne, kun on niin kauan jo saanut "apua" mutta ilman merkittävää hoitovastetta... Uskon ja toivon, että tilanne ei kuitenkaan ole ihan toivoton, vaan että asiat kyllä lutviutuvat aikanaan. Epätoivon syövereissä kaikki tuntuu kurjalta, mutta koitapa miettiä valoisina hetkinäsi, mitä kaikkea sinulla kuitenkin on. Mitä kaikkea menettäisit, jos päätyisit siihen kaikkein epätoivoisimpaan ratkaisuun? Ja ennen kaikkea, lähipiirisi menettäisi SINUT. No, en saanut viesteistäsi sellaista kuvaa, että olisit vielä niin syvässä kuopassa, mutta kannattaa miettiä myös tuolta kantilta. Sinä merkitset läheisillesi paljon, sinä olet arvokas. Ei siis kannata hukata toivoaan... (sori jos tää kuulostaa liibalaabalta, en ole niin hyvä pukemaan ajatuksia sanoiksi)

Kerroit ekassa viestissä että valon pilkahduksia on. Pidä niistä kiinni! Jos kotityöt tai jokin muu tekeminen auttavat ahdistuksenhallinnassa, tosi hienoa. Onko sen lisäksi jotain muuta, josta voit saada vielä jonkinlaista nautintoa tai tyydytystä tai edes käsille tekemistä / muuta ajateltavaa kuin ahdistus ja epätoivo? Esim. jokin asia jota olet ennen harrastanut tms... Monet saavat apua vaikkapa musiikista, käsillä tekemisestä, lenkkeilystä tai muusta liikunnasta, ristikoitten tai palapelien tekemisestä tms. Pointti siis se, että tekee jotain omaa hyvinvointia edistävää joka vie samalla ajatuksia pois vain omassa kurjassa olossa rypemisestä.

Mietin sun kohdalla myös sellasta ratkasua kuin osittainen osastohoito (ns. päiväsairaala, eli illat ja yöt kotona), jos olo menee pahemmaksi... Kannattaa kuitenkin yrittää puhua vielä ammattihenkilöiden kanssa tilanteestasi ja pohtia miksi tähänastinen hoito ei ole onnistunut paremmin. Onko sulle koskaan tarjottu mahdollisuutta kelan tukemaan psykoterapiaan tai koetko olevasi valmis edes sitoutumaan sellaiseen? Siitäkin voi kysyä hoitöhenkilökunnalta, kunhan taas pääset "avun piiriin", toivottavasti nyt sellaiseen josta olis oikeasti apua...

Voimia ja valoa toivottaa kanssasisaresi!

 

Päiväosastosta oli joskus puhetta, mutta se kaatui oman motivaation puutteeseen. Psykoterapia ei ole vielä ajankohtainen, en ole siinä kunnossa että pystyisin siihen.

Yksinäisyys ahdistaa: nyt aamullakin kun kaikki nukkuivat vielä, ja olin yksin jalkeilla. Hirveän paha olo.