Eli lyhykäisesti yritän, mutta luultavasti romaani tulee.
Kiitos jos joku jaksaa lukea ja vieläpä kommentoida :flower:
Taustaa; suht nuori pariskunta ollaan (päälle parikymppisiä kuitenkin), ei lapsia. Seurusteltu ihan kakaroista asti ja suhdetta takana kohta 7vuotta.
Kerran aikasemmin ollaan oltu erossa, ehkä pari kuukautta - mutta se oli aikaa jolloin molemmat asu vielä kotonaan. Sen jälkeen siis tapahtunut paljon, ja suhde syventynyt.. mm. oman asunnon osto, vakava sairastuminen ja sen voittaminen, koira, auto, ym kaikkea mitä nyt voi hyvään parisuhteeseen niin sanotusti sisällyttää. Ja ulkoapäin katsottuna moni pitää meitä onnellisena parina.
Nyt kuitenkin ollaan ajauduttu tilanteeseen, että kumpikaan ei tunne olevansa onnellinen. Tätä asiaa olen itsekseni pyöritellyt tän kevään, ja yhdessä asiasta keskusteltu kuukausi-pari.
Ajateltiin, että kun tässä ei kuitenkaan niin tulenpalava kiire ole suuntaan eikä toiseen, niin harkitaan tarkkaan mitä ratkaisuja tehdään.
Päädyttiin kuitenkin molemmat siihen ratkaisuun, että ero olisi parhain ratkaisu.
Asunto laitettiin myyntiin kesäkuun alussa, ja se on siis nyt myyty. Molemmilla katsottuna asunnot heinäkuun alusta, ja kaikki mennyt hyvin ja hyvissä väleissä ollaan edelleen, sanoisinko jopa että liian hyvissä väleissä, tai pelottavan hyvissä.
Se mikä mun ongelma tässä on, on se että luulin todella olevani varma, että parempi näin ja tästä molemmat lähtee omiin suuntiin.
Nyt, mitä lähempänä muuttopäivä on, sitä epävarmempi musta on tullut. Mietityttää että tekeekö sitä elämänsä suurimman virheen, ja niin miettii mies myös. Mutta taas järki sanoo, että parempi on todella näin, jatkaa yksin, kun siitä ei yhdessäkään mitään tule.
Itselläni on huono itsetunto, ja tuntuu että se vaikuttaa paljon, ihan liikaa jopa.. myös liika kiintyminen ihmisiin on mun heikkous.
Hyvinä päivinä tunnen että kyllä mä pärjään ja löydän elämääni jonkun kenen kanssa olla onnellinen, mutta sitten kun onkin huono/heikko hetki niin tekis mieli edelleen käpertyä sen oma miehen kainaloon, siihen tuttuun ja turvalliseen.
En tiedä voiko sanoa helpompaa, mutta tuntuu että jollain tapaa kuitenkin helpompi olis lähteä, jos miehessä olisi jotain suurtakin "vikaa", mutta kun ei ole mitään alko-ongelmaa, tupakointia, huumeita, väkivaltaa.. ei mitään näistä.
Tosin se täytyy mainita, että suhteen alkuaikoina tapahtui kaikenlaista, puolin ja toisin, ja se on juurikin vaikuttanut mun itsetunnon huononemiseen..
Ajatuksia herättävä asia on sekin, ettei mulla oikein ole edes pahaa sanottavaa miehestä, ja jo se kuulostaa omaan korvaan niin tyhmältä.. erota miehestä jossa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta se jokin kipinä ja onni vaan puuttuu.
Se että jos joku sanoisi että tämä on nyt vain sitä läheisyydenkaipuuta ja irtipääsemisen vaikeutta, että siitä pääsee yli ajallaan, niin en hetkeäkään miettisi että tämä ei olisi oikea ratkaisu.
Mutta pelottaa niin järkyttävästi, että kohta huomaa menettäneensä sen elämänsä rakkauden. Tai sitten niin päin, että huomaa kohta edelleen olevansa jymähtänyt huonoon suhteeseen kun ei osaa päästää irti.
Joka tapauksessa tässä on edessä muutto erilleen, kun ne asunnot molemmilla jo on.. mutta sitten ilmoille heitettiin jo idea asumuserostakin.
Huoh, niin vaikeita asioita että pää on aivan sekaisin..
Lähinnä tahtoisin teiltä kuulla mielipiteitä siihen miltä koko soppa edes kuulostaa.
Itsehän ne ratkaisut on tehtävä ja otettava niistä vastuu.
Rakkautta tottakai on vielä - jonkunlaista - ja tulee varmasti aina olemaan, onhan tämä se ensirakkaus.
Mutta voiko molemmille meistä olla jossain muualla jotain parempaa, niin että tälläsiä asioita ei tarvitsisi edes miettiä..
Mielelläni kerron lisää, jos jokin asia jäi huonosti selitettyä. Pakko oli saada johonkin purkaa näitä ajatuksia!
Tässä siis vielä kiteytettynä kysymyksiä, joihin kellään (ei edes itsellä) taida olla vastauksia..
Osaanko olla yksin, miks mä en silloin aiemmin osannut olla, miks mä palasin miehen luo, vaikka ero tuntu silloinkin aluksi niin hyvältä vaihtoehdolta.
Palasinko mä vaan siksi että olen tottunut että tässä nyt yhdessä ollaan, vai koska rakastan sitä todella, enkä osaa elää ilman sitä.
Enkö kuitenkaan kestäisi että se olisi jonkun toisen kanssa, vai tuntuisko se vaan aluksi pahalta, mutta sitten helpottais, ajan kanssa, ja mä tajuisin että niin on parempi.
Vai enkö mä vaan osaa olla tyytyväinen siihen mitä mulla on.
Miks mä kyllästyn suhteessa, jossa kaikki periaatteessa on kunnossa, ja ainakin ulkoapäin katsottuna mun pitäisi olla enemmän kun onnellinen siitä mitä mulla on.
Osaisinko mä jossain toiseessa suhteessa olla niin, ettei mun tarvis tälläisiä ajatuksia pyöritellä mielessä. Osaisinko mä olla ihan yksin, vai etsisinkö mä heti itselle uuden, ja koko homma alkaisi alusta, vai löytäisinkö mä elämääni sellasen ihmisen, ettei mun tarvis tuntea näin.
Vai pilaanko mä elämäni sillä, etten osaa olla tyytyväinen siitä mitä mulla on.
Olenko mä vaan niin itsekäs ihminen, että mun on syytäkin olla yksin.
Kiitos jos joku jaksaa lukea ja vieläpä kommentoida :flower:
Taustaa; suht nuori pariskunta ollaan (päälle parikymppisiä kuitenkin), ei lapsia. Seurusteltu ihan kakaroista asti ja suhdetta takana kohta 7vuotta.
Kerran aikasemmin ollaan oltu erossa, ehkä pari kuukautta - mutta se oli aikaa jolloin molemmat asu vielä kotonaan. Sen jälkeen siis tapahtunut paljon, ja suhde syventynyt.. mm. oman asunnon osto, vakava sairastuminen ja sen voittaminen, koira, auto, ym kaikkea mitä nyt voi hyvään parisuhteeseen niin sanotusti sisällyttää. Ja ulkoapäin katsottuna moni pitää meitä onnellisena parina.
Nyt kuitenkin ollaan ajauduttu tilanteeseen, että kumpikaan ei tunne olevansa onnellinen. Tätä asiaa olen itsekseni pyöritellyt tän kevään, ja yhdessä asiasta keskusteltu kuukausi-pari.
Ajateltiin, että kun tässä ei kuitenkaan niin tulenpalava kiire ole suuntaan eikä toiseen, niin harkitaan tarkkaan mitä ratkaisuja tehdään.
Päädyttiin kuitenkin molemmat siihen ratkaisuun, että ero olisi parhain ratkaisu.
Asunto laitettiin myyntiin kesäkuun alussa, ja se on siis nyt myyty. Molemmilla katsottuna asunnot heinäkuun alusta, ja kaikki mennyt hyvin ja hyvissä väleissä ollaan edelleen, sanoisinko jopa että liian hyvissä väleissä, tai pelottavan hyvissä.
Se mikä mun ongelma tässä on, on se että luulin todella olevani varma, että parempi näin ja tästä molemmat lähtee omiin suuntiin.
Nyt, mitä lähempänä muuttopäivä on, sitä epävarmempi musta on tullut. Mietityttää että tekeekö sitä elämänsä suurimman virheen, ja niin miettii mies myös. Mutta taas järki sanoo, että parempi on todella näin, jatkaa yksin, kun siitä ei yhdessäkään mitään tule.
Itselläni on huono itsetunto, ja tuntuu että se vaikuttaa paljon, ihan liikaa jopa.. myös liika kiintyminen ihmisiin on mun heikkous.
Hyvinä päivinä tunnen että kyllä mä pärjään ja löydän elämääni jonkun kenen kanssa olla onnellinen, mutta sitten kun onkin huono/heikko hetki niin tekis mieli edelleen käpertyä sen oma miehen kainaloon, siihen tuttuun ja turvalliseen.
En tiedä voiko sanoa helpompaa, mutta tuntuu että jollain tapaa kuitenkin helpompi olis lähteä, jos miehessä olisi jotain suurtakin "vikaa", mutta kun ei ole mitään alko-ongelmaa, tupakointia, huumeita, väkivaltaa.. ei mitään näistä.
Tosin se täytyy mainita, että suhteen alkuaikoina tapahtui kaikenlaista, puolin ja toisin, ja se on juurikin vaikuttanut mun itsetunnon huononemiseen..
Ajatuksia herättävä asia on sekin, ettei mulla oikein ole edes pahaa sanottavaa miehestä, ja jo se kuulostaa omaan korvaan niin tyhmältä.. erota miehestä jossa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta se jokin kipinä ja onni vaan puuttuu.
Se että jos joku sanoisi että tämä on nyt vain sitä läheisyydenkaipuuta ja irtipääsemisen vaikeutta, että siitä pääsee yli ajallaan, niin en hetkeäkään miettisi että tämä ei olisi oikea ratkaisu.
Mutta pelottaa niin järkyttävästi, että kohta huomaa menettäneensä sen elämänsä rakkauden. Tai sitten niin päin, että huomaa kohta edelleen olevansa jymähtänyt huonoon suhteeseen kun ei osaa päästää irti.
Joka tapauksessa tässä on edessä muutto erilleen, kun ne asunnot molemmilla jo on.. mutta sitten ilmoille heitettiin jo idea asumuserostakin.
Huoh, niin vaikeita asioita että pää on aivan sekaisin..
Lähinnä tahtoisin teiltä kuulla mielipiteitä siihen miltä koko soppa edes kuulostaa.
Itsehän ne ratkaisut on tehtävä ja otettava niistä vastuu.
Rakkautta tottakai on vielä - jonkunlaista - ja tulee varmasti aina olemaan, onhan tämä se ensirakkaus.
Mutta voiko molemmille meistä olla jossain muualla jotain parempaa, niin että tälläsiä asioita ei tarvitsisi edes miettiä..
Mielelläni kerron lisää, jos jokin asia jäi huonosti selitettyä. Pakko oli saada johonkin purkaa näitä ajatuksia!
Tässä siis vielä kiteytettynä kysymyksiä, joihin kellään (ei edes itsellä) taida olla vastauksia..
Osaanko olla yksin, miks mä en silloin aiemmin osannut olla, miks mä palasin miehen luo, vaikka ero tuntu silloinkin aluksi niin hyvältä vaihtoehdolta.
Palasinko mä vaan siksi että olen tottunut että tässä nyt yhdessä ollaan, vai koska rakastan sitä todella, enkä osaa elää ilman sitä.
Enkö kuitenkaan kestäisi että se olisi jonkun toisen kanssa, vai tuntuisko se vaan aluksi pahalta, mutta sitten helpottais, ajan kanssa, ja mä tajuisin että niin on parempi.
Vai enkö mä vaan osaa olla tyytyväinen siihen mitä mulla on.
Miks mä kyllästyn suhteessa, jossa kaikki periaatteessa on kunnossa, ja ainakin ulkoapäin katsottuna mun pitäisi olla enemmän kun onnellinen siitä mitä mulla on.
Osaisinko mä jossain toiseessa suhteessa olla niin, ettei mun tarvis tälläisiä ajatuksia pyöritellä mielessä. Osaisinko mä olla ihan yksin, vai etsisinkö mä heti itselle uuden, ja koko homma alkaisi alusta, vai löytäisinkö mä elämääni sellasen ihmisen, ettei mun tarvis tuntea näin.
Vai pilaanko mä elämäni sillä, etten osaa olla tyytyväinen siitä mitä mulla on.
Olenko mä vaan niin itsekäs ihminen, että mun on syytäkin olla yksin.
