Mies ei näe käytöksessään mitään väärää.

Suuttua saa ja ääntä saa korottaa. Mutta mies karjuu. Huutaa perkelettä. Hän karjuu niin, että lapsi pelkää ja käy itkemään. Ja minä huudan takaisin, että hän lopettaisi karjumisen. Huudan että katsoisi peiliin ja ajattelisi muitakin (=lasta). Sanon, että riidellä saa ja ääntä saa korottaa, mutta rajansa kaikella. Mies uhkailee erolla. Aina. Joka kerta. Hän on tehnyt sitä koko yhdessäolomme ajan. Tuntuu, että se on hänen lyömäaseensa minua vastaan. Kerron miten tyhmää se on. Henkistä kiristystä. Vittumaista. Ei auta. Ei auttanut edes se, kun kerran sanoin, että jos on niin paha olla, niin erotaan sitten. Tämä kaikuu kuuroille korville. En ole sanonut niin kuin kerran, koska mun mielestä ero on niin vakava asia, että sitä ei noin vain heitellä ilmoille. Ei edes riitatilanteessa. Mies paiskoo myös tavaroita. Kännykät ovat lennelleet. Kerran heitti kaakaojuomapurkin lattialle, mistä sitä roiskui ympäri eteisen seiniä. Ja minä siivosin.

Näiden riitojen ajan minä (myönnän) nalkutan, miten miehen tulisi rauhoittua. Että tuo käytös ei ole normaalia. Rajansa kaikella huutamisellakin. Tämä varmasti lietsoo entisestään eikä riita ns. etene vaan jää jumittamaan. Mieheltä vain lähtee ns. lapasesta. Mutta miksi mies ei näe siinä mitään väärää? Jos asian ottaa esille kun riita on rauhoittunut mies loukkaantuu sydänjuuriaan myöten. Selittelee kuitenkin ja sanoo syitä käytökselleen. Niitä löytyy aina. Työasiat tms. Pyytää kuitenkin anteeksi.

Mutta kun se anteeksiantaminen on tosi vaikeaa. Mulla on pikkuhiljaa mennyt perusturvallisuuden tunne, jos näin voimakkaasti voi sanoa. Olen alkanut pelätä niitä raivokohtauksia. En sillä, että mies tekisi jotain minulle, mutta se että hän ei pysty hillitsemään itseään senkään takia että lapsi pelkää. Lapsi pelkää omaa isäänsä silloin kun isä karjuu eikä isä tajua tätä ja halua tehdä asialle mitään! Kunnioitus miestä kohtaan alkaa kaikota. Miehen pitäisi olla se joka suojelee meitä viimeiseen asti. Mies ei saisi pelästyttää omaa lastaan.

En tiedä mitä tällä haen. Kunhan kirjoitin. Ehkä kokemuksia vastaavasta? Neuvoja. Rakastan minä kuitenkin tuota miestä vielä. Meillä on kivaa yhdessä. Mutta nämä riitatilanteet nakertavat meidän parisuhteelta pohjaa pois.

 

No voi pahus. Otan osaa. Oma ukko aika samankuuloinen, tosin yltyy vaan jos yritän "puuttua" hänen oikeutettuun mesoomiseensa. Luotan tosin häneen vielä 6 vuoden yhdessäolon jälkeen, vaikka pari isoa kriisiä ja monta pientä riitaa on ollut.

Otetaan esimerkkinä taannoin syntymäpäiväni joita olin lähdössä viettämään kaupungille. Miestä pyytelin mukaan mutta ei halunnut. No, alakerrassa laittauduin ja yhtäkkiä kuuluu aivan mieletön ryske. Mies ei ollut löytänyt hyllystä jotakin esinettä X ja ajatteli sitten KAATAA koko hyllyn. Umpipuinen 2 metrinen hylly. Puolet kaikesta tavarasta oli minun, ellei enemmänkin. Ja meikit tuusannuuskana, joitakin tuliaisia tuttavilta rikki, laskut, kuitit, passit ja muut pitkin lattioita ja mies sängyssä kädet puuskassa. Sain niin kauhean kohtauksen koko episodista että aloin huutamaan ja itkemään, josta mies suuttui kahta kauheammin. Kaikki oli minun syytäni, en siivoa tarpeeksi hyvin, saan hänet suuttumaan ja tiedän aina mistä narusta vetää, että alkaa hullunmylly.
Paskat. Jätin kaiken levälleen ja häivyin ystävien lohdutettavaksi. En ole vielä tähänkään päivään mennessä saanut anteeksipyyntöä vaikka aikaa on kulunut yli vuosi.

Mies tehnyt selväksi ettei halua erota, rakastaa minua mutta selittää raivareistaan ettei voi itselleen mitään. Olen hankkinut kirjallisuutta hänen luettavakseen, selittänyt asian niin LOOGISESTI kuin voi (että ylireagointi on turhaa) ja huutanut, nalkuttanut, itkenyt, vihjannut, piirtänyt kartan ja ties mitä.
Vaan mitäpä vielä, viikonloppuna sai taas raivarin jossa satutti itsensä, purki kipua+raivoaan hakkaamalla ovenkarmia tuusannuuskaksi ja johon minä huudahdin, että "Mitä sä nyt?!!" ja vastaukseksi "Haista vittu!". :heart: Ai että..! Eikä meinannut pyytää anteeksi edes, oli kuin mitään ei olisi tapahtunut kun palasin happihyppelyltä. Olihan se toki oikeutettua hakata ovenkarmia joka häneen kehtasi osua?

Alkaa omat keinot loppua pikkuhiljaa. Tuskin lopettaa koskaan liekkiin leimahtamista. Onneksi tällaisia slaageja ei tule kuin 1-4 vuodessa tai muuten meitä ei olisi enää. Veikkaan kuitenkin, että jonkunlainen järkipuhe joka on niin loogisesti aseteltu, että miehellä ei ole varaa sanoa vastaan on saanut tuon omankin ukkelin jotenkin ymmärtämään, että ei asioita noin pureta. On siis aina välillä ihan tietoisesti hillinnyt itseään joka jo omasta mielestä aika iso harppaus parempaan. Meillä ei onneksi ole lapsia, mutta voisin kuvitella että isää kyllä pelättäisiin jos sattuisivat näkemään näitä raivareita.

:hug: Voimia ja jaksamista, luottamuksen kariseminen voi olla iso kompastuskivi josta mielestäni sinun kannattaisi jutella miehen kanssa ja pitkään. Ilman nalkutusta, ihan asiallisesti ja jotenkin rauhallisessa ympäristössä (ja ruokailun jälkeen). Jossei järkipuhe ala muuttamaan käytöstä, niin jokin terapia...?

 

minun isäni oli tuollainen minun nuoruudessani. vihasin häntä ja huutoa ja tavaroiden paiskomista.sanoin usein äidille että erotkaa- ja isä aina uhkaili erolla.
itselle se aiheutti huonommuuden tunnetta vielä tähän päivään asti. itsellä on lapsi ja huuto on onneksi loppunut. mutta kyllä me riideltiinkin- huutamalla ja itkemällä. pahat arvet semmoinen jättää lapseen kun isä ei tajua/halua lopettaa vaikka kaikki kärsii. oma äitini selitteli huutoa minulle vaikka anelin häntä juttelemaan aikuismaisesti isän kanssa. kun minusta tuli aikuinen, se vasta loppui. mutta arvet on edelleen. ja jos kuulen tai näen jossain että mies karjuu, suutun todella pahasti! ei sellainen karjuminen ole hyväksi kenellekkään. mielummin vaikka ajaa pihalle tai lähtee itse heti pois kun alottaa huudon. joka kerta sinnikkäästi. me ei niin ikinä tehty vaan alistuttiin huudolle. asumuserokin voisi olla hyvä. tämä on siis lapsen näkökulmasta. vihaa ja katkeruutta vielä aikusenakin.

 

olen ihan samanlainen ku miehesi. Tässä voi olla kyse pahemman sortin ahdistuneisuudesta tai masennuksesta hänellä. Isäni on myös ihan samanlainen, mutta ei ole koskaan uhannut jättää äitiäni. Huutaa vaan ja paiskoo tavaroita.
Itse en enään huuda niin pahasti, kuin joskus tuppasin karjua ja heittää tavaroita minne sattuu. Se ei ole kivaa tiedän sun tunteen hyvin. Oletteko saaneet omaa aikaa kuinka paljon? ja onko miehesi päässyt kuinka usein ulos kavereiden kanssa? mutta ahdistuneisuus, stressi, masennus jne aiheuttaa juuri tuollaista aggressiivista oloa valitettavasti

 

Mun isä on tehnyt tuota, tosin ei onneksi hajottanut tavaroita, mutta ihan hervotonta karjumista. Muistan lapsena, miten pelottavaa se oli. Varsinkin kun oltiin isän kanssa kahden (ja olin tosi pieni), se huudon kuuntelu oli kuin olisi mustaan aukkoon pudonnut. Mulla on muisti mennyt niistä huudoista, muistan hämärästi tilanteita, kun se alkoi, mutta en jatkoa niille. Pelkäsin jossain vaiheessa isää ja miehiä niin, että jalat ja kädet tärisivät, jos jouduin olemaan kaksin seurassa. Yritin piilottaa tärinän, koska isä olisi suuttunut, jos olisi huomannut. Tai luullut, että mulla on joku sairaus (hän pelkää sairauksia).

Huutamista ei tietenkään ole vuosiin tarvinnut kuunnella ja tulemme isän kanssa nykyään toimeen. On hänessä myös paljon hyviä piirteitä. Paha juttu on se, että me kaikki lapset ollaan jossain määrin tuo huutaminen peritty. Tai jotenkin se, että hermo menee tietyistä asioista ihan salamana. Se tuntuu inhottavalta siksikin, kun ainakin omassa isässä se räjähdys ominaisuutena vesitti ne hyvät puolet. Kun ei lapsena tajunnut mistä ne kohtaukset tulee, eikä ollut mitään taitoa suojautua niiltä. Kun niitä ei voinut ennakoida. Aina piti olla vähän varpaillaan.

 

Niin vanhemmat ovat siis yhdessä olleet jo 50v. Joskus äiti on säälittänyt, kun hän on niin paljon huutoa joutunut kuuntelemaan.

Lapsena otin sitten miesopettajista ja muista sellaista "turvallisen miehen" mallia. Yllättäen kun isäni on vaalea ja sinisilmäinen mies, olen aina tykännyt luonteeltaan tasaisista ja kilteistä, joilla on hyvin tumma tukka ja ruskeat silmät. Nykyinen mieheni on sellainen. Tasapainottaa.

 

minun isäni oli tuollainen minun nuoruudessani. vihasin häntä ja huutoa ja tavaroiden paiskomista.sanoin usein äidille että erotkaa- ja isä aina uhkaili erolla.
itselle se aiheutti huonommuuden tunnetta vielä tähän päivään asti. itsellä on lapsi ja huuto on onneksi loppunut. mutta kyllä me riideltiinkin- huutamalla ja itkemällä. pahat arvet semmoinen jättää lapseen kun isä ei tajua/halua lopettaa vaikka kaikki kärsii. oma äitini selitteli huutoa minulle vaikka anelin häntä juttelemaan aikuismaisesti isän kanssa. kun minusta tuli aikuinen, se vasta loppui. mutta arvet on edelleen. ja jos kuulen tai näen jossain että mies karjuu, suutun todella pahasti! ei sellainen karjuminen ole hyväksi kenellekkään. mielummin vaikka ajaa pihalle tai lähtee itse heti pois kun alottaa huudon. joka kerta sinnikkäästi. me ei niin ikinä tehty vaan alistuttiin huudolle. asumuserokin voisi olla hyvä. tämä on siis lapsen näkökulmasta. vihaa ja katkeruutta vielä aikusenakin.

Mun isä myös. Kärsin tosi pitkään(ja varmaan vieläkin)luottamusongelmista miesten suhteen ja järkytyin tosi pahasti ku mun mies huus ja heitti vaatteet yheltä hyllyltä lattialle ja 3,5 vuotias poika meni portaiden alle. Rupesin vollottaa ja mies lopetti siihen, mun taustat kun tietää. Isä tosiaan kiireisenä(eli aina)oli huonotuulinen ja aina sai jännittää millaisella tuulella se on. Isälle piti olla avuksi ja tehdä kotihommat ajallaan huudon välttämiseksi..ja tästäkään ei ollut apua..Pahinta ei kuitenkaan ollut huuto vaan tavaroiden paiskominen. Tuli todella turvaton olo. Ja äidille ehdotin ja muistan anelleeni polvillani et ne erois. Mutta puolustusta tuli aina vaan isän suunnalle.. Toivosin et kenenkää ei tarvis kokea lapsena tämmöstä. Jättää niin pitkää arvet.

 

Ikävä kuulla että on jäänyt arpia Mun mies on tollanen räyhähenki ja miä pelkään mitkä jäljet se jättää lapsiin. Mallin ne on ainakin jo saanut, huutavat myös Mä niin taidan erota kun ei tähän ole terapiakaan auttanut.