Lapsen antaminen adoptioon ei minulta onnistuisi sen paremmin kuin aborttikaan... Tuskin mieskään siitä vaihtoehdosta sen enempää innostuisi.
Tilanne on nyt käytännössä tämä:
Mies on sitä mieltä, että minut/meidän suhde kannattaa tässä nyt uhrata lasten takia. Eli minun pitää tehdä keskeytys; vaikka meillä olisi sen jälkeen jäätävät välit ja minä ihan romuna niin se on parempi kuin viedä lapsilta rakastava isä. Minun pitää kantaa nyt vastuu tapahtuneesta kun minä hänet suostuttelin käytettyyn ehkäisykeinoon tietäen hänen kantansa siihen jos vahinko tapahtuisi. Hän ei voi elää tämän hänen luottamuksensa pettämisen kanssa. Totta on, että en tuonut hänelle etukäteen esille sitä, että keskeytykseen en ehkä sitten pystyisi. Tämä miehen mielestä oikeuttaa hänen nykyisen mielipiteensä. Ja minun on paha mennä siihen sanomaan painavaa vasta-argumenttia.
Mies kuulemma pystyisi elämään yhdessä perheenä vaikka ei minulta rakkautta tai edes läheisyyttä saisikaan, kunhan ei tarvitsisi erota lapsista. Minä yritin sanoa, että ei se voi olla näkymättä ja vaikuttamatta lapsiin jos vanhempien välit ovat jäätävät, mutta hän ei näe siinä suurta ongelmaa. Varmaan pohjimmiltaan ajattelee, että kyllä minä siitä ajan oloon leppyn vaikka nyt suurentelen asiaa. Mies myös vetosi siihen, että Suomessa tehdään vuosittain jotain 10000 aborttia, eli se on hyvin yleinen asia, ja miksi minä teen siitä niin vaikean toteuttaa
Kuinkahan monta noista keskeytyksistä on tehty meidän tilannetta vastaavissa oloissa? Vieläkin siis vähättelyä. Ja kun en osaa uskottavasti perustella, miksi keskeytys tuntuu mahdottomalta.
Sanoin muuten eilen suoraan, että olen miettinyt, olisiko minun ja lasten elämä paljoa erilaista vaikka mies ei perheessä olisikaan. Käytännössä en vain pääsisi omiin harrastusmenoihini samalla tavalla
Siihen mies alkoi puolustelemaan, kuinka on tehnyt remonttihommiakin yms. yhteisen kodin hyväksi. Totta, mutta ei voi kyllä vedota siihen, että olisi lasten kanssa aikaa liikaa viettänyt. Ja enhän ole kuulemma asiasta hänelle valittanut, joten ongelmaa ei siis ole. Ja enhän tosiaan ole pahemmin asiasta ääntä pitänyt; olen liikaa uhrautuvaisuuteen ja toisen miellyttämiseen taipuvainen ihminen, että olisin tehnyt miehelle asiasta numeroa. Olisi siis pitänyt.
Tuntuu, että nyt vastakkain on miehen luottamuksen ns. pettäminen ja se, ettei hän missään nimessä halua kolmatta lasta ja toisella puolella minä, joka en vain tunnu suostuvan keskeytykseen - koska se hänen mielikuvissaan veisi pois minun haaveeni kolmannesta lapsesta, niin minun, luottamuksen pettäjän, on oikein uhrautua perheen puolesta.
Ja sitten se, että onko minulla oikeasti rohkeutta erota? Sillä on helppo uhkailla mutta käytännössä ei tietysti olisi aina niin helppoa. Mutta se olisi toisaalta ainakin sitten oma, itsenäisesti tehty valinta.
Aina menee niin, että omissa ajatuksissani kieltäydyn keskeytyksestä mutta sitten kun olen puhunut miehen kanssa niin hän saa manipuloitua minut niin, että minä olen se todella paha ihminen (hänen luottamuksensa pettäjä ennen kaikkea), joka ei kanna vastuuta tekemisistään jos en hoida asiaa pois. En enää tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Kun ajattelen asiaa vain omalta kannaltani, en missään nimessä suostuisi keskeytykseen. Mutta kun kuvioon vetää mukaan lapset niin se mutkistuu. Kyllähän erossakin lapset näkisivät isäänsä säännöllisesti jos jäämme tänne asumaan jne. Mutta miten sen kolmannen kävisi? Hän tuntisi vanhempana olleensa syy vanhempiensa eroon, huomioisiko mies häntä mitenkään jne. Ei hyvä lähtökohta elämälle sekään.
Onko se sitten hyvä ratkaisu taipua miehen tahtoon, uhrautua kokemaan kamalana pitämänsä keskeytys ja sitten elää pitäen kulissit pystyssä lasten takia? Mies ei näe tehneensä mitään väärää. En sano, ettenkö olisi itse toiminut tyhmästi kun tähän tilanteeseen on jouduttu, mutta pitääkö siitä maksaa tällainen hinta...
.