Olisin kiitollinen jos joku kertois miehistä näkökantaa ja mielipidettä tähän tilanteeseen, jos vaikka ymmärtäisin paremmin tai hoksaisin jotain mitä en ole tajunnutkaan...
Ollaan alle 30v kumpikin, naimisissa ja meillä on lapset 4kk, 3v ja 6v. Melkein 2v sitten saatiin vauva joka menetettiin heti synnytyksen jälkeen.
Mies on saanut armeijaa välteltyä tähän asti. Työpaikan sai pari vuotta sitten, mutta sai potkut jatkuvien poissaolojen jälkeen. Nykyään ei halua mennä edes työharjoitteluun. Mun kotiäityiden on alusta asti hyväksynyt, mutta on kyllä puhuttu että mä menisin töihin. En vaan haluais etsiä työpaikkaa ja sitten huomata, että kaikki hommat odottaa mua kotona.
Meillä oli jo kiistoja ja pahaa oloa jo ennen lapsen kuolemaa, mutta sen jälkeen asiat paheni. Itse en jotenkin edes saanut aikaa surulle, heti 2 päivää synnytyksen jälkeen piti raahautua kauppaan ja tarttua kotitöihin. Sain paniikkikohtauksia ja muutenkin olo oli hirveä, mutta kävin psyk. polilla puhumassa, joten sain avun heti ja lääkityksen. Mies olisi aina ollut tervetullut mukaan ja tiesi kyllä että saa heti omankin ajan jos haluaa.
Siellä oli usein kolmekin työntekijää mun kanssa puhumassa, ja aina ne jutut kääntyi meidän ongelmiin. Olen pitkään yrittänyt miestä ymmärtää, mutta sielläkin muistuttivat, että mun pitäis jaksaa itseni ja lasten takia...
Aikaa on siis kulunut pian jo 2 vuotta, ja mies vain istuu kotona. Joskus menee parikin viikkoa ettei käy missään, joskus käy kaverillaan tai katsomassa futispelin, sitten taas viikko tai kaksi neljän seinän sisällä. Myös miehellä on lääkitys paniikkihäiriöön, mutta se ei kuulema auta. Ei halua mennä uudestaan lääkäriin, ei kuulema tarvita sellaista apua.
Kaikki on mun hoidettavana. Monet sanoo, että älä tee. Mutta pakkohan mun on ruoka tehdä, viedä vanhin esikouluun ja hakea sieltä, käydä kaupassa ja hoitaa vauva. Jos jätän tekemättä, ei mieskään oikeasti tee. Esikoinen ei pääsisi esikouluun, vauva jäisi vaille huomiota ja kauppaan mies ei todellakaan raahautuisi. Lasten kanssa ei tee yhtään mitään, ei vaikka lapset itse tai äitinsä ehdottaisi mitä.
Ei tee mitään muuta, kun vaan pelaa, nukkuu, käy suihkussa ja tupakalla ja syö. Saan haukut jos en halua "antaa", jos olen ostanut paskaa ruokaa tai jos olen ostanut 2 siideriä itselleni.
Jos itken, ei koskaan mitään reaktiota. Jos yritän puhua ongelmista, ei vastausta, tai sitten haistattelua. Jos sanon etten jaksa tätä enää, käskee häipyä. Sanoo että mun tästä täytyy lähteä, ilman lapsia. Hänellä tässä ei yksin olisi varaa asua, mulla olisi lasten kanssa. Mutta koska mun sukulainen teki meistä 3v sitten kiusallaan ilmoituksen lastensuojeluun, mies uhkaa että kertookin sen olevan totta ja sanoo että juon.
Mä olen todella kyllästynyt tekemään kaiken yksin, menemään joka paikkaan yksin, hoitamaan lapset ja kodin yksin ja katsomaan kun aikuinen ihminen vaan istuu ja pelaa.
Mä olen yrittänyt pitkään ymmärtää, mutta kuka ymmärtää mua... Meillä on monta kertaa ollut aika psyk. sairaanhoitajalle, (miespuoliselle) joka on erikoistunut parisuhdeongelmiin, mutta mies on aina jäänyt kotiin. Joka kerta olisi voinut mennä ilman muakin, jos niin ois ollut helpompi, mutta ei mennyt. Kaksi viimeistä kertaa oli nimenomaan hänelle varattu, sairaanhoitaja halusi juuri hänen kanssa puhua, mutta jätti menemättä.
Mitä ihmettä teen??? En jaksa tätä enää...... Mutta en uskalla erota, pelkään antaa lapsia tuollaiselle, tai entä jos menetän lapset kokonaan valheiden takia......
Oon umpikujassa
Ollaan alle 30v kumpikin, naimisissa ja meillä on lapset 4kk, 3v ja 6v. Melkein 2v sitten saatiin vauva joka menetettiin heti synnytyksen jälkeen.
Mies on saanut armeijaa välteltyä tähän asti. Työpaikan sai pari vuotta sitten, mutta sai potkut jatkuvien poissaolojen jälkeen. Nykyään ei halua mennä edes työharjoitteluun. Mun kotiäityiden on alusta asti hyväksynyt, mutta on kyllä puhuttu että mä menisin töihin. En vaan haluais etsiä työpaikkaa ja sitten huomata, että kaikki hommat odottaa mua kotona.
Meillä oli jo kiistoja ja pahaa oloa jo ennen lapsen kuolemaa, mutta sen jälkeen asiat paheni. Itse en jotenkin edes saanut aikaa surulle, heti 2 päivää synnytyksen jälkeen piti raahautua kauppaan ja tarttua kotitöihin. Sain paniikkikohtauksia ja muutenkin olo oli hirveä, mutta kävin psyk. polilla puhumassa, joten sain avun heti ja lääkityksen. Mies olisi aina ollut tervetullut mukaan ja tiesi kyllä että saa heti omankin ajan jos haluaa.
Siellä oli usein kolmekin työntekijää mun kanssa puhumassa, ja aina ne jutut kääntyi meidän ongelmiin. Olen pitkään yrittänyt miestä ymmärtää, mutta sielläkin muistuttivat, että mun pitäis jaksaa itseni ja lasten takia...
Aikaa on siis kulunut pian jo 2 vuotta, ja mies vain istuu kotona. Joskus menee parikin viikkoa ettei käy missään, joskus käy kaverillaan tai katsomassa futispelin, sitten taas viikko tai kaksi neljän seinän sisällä. Myös miehellä on lääkitys paniikkihäiriöön, mutta se ei kuulema auta. Ei halua mennä uudestaan lääkäriin, ei kuulema tarvita sellaista apua.
Kaikki on mun hoidettavana. Monet sanoo, että älä tee. Mutta pakkohan mun on ruoka tehdä, viedä vanhin esikouluun ja hakea sieltä, käydä kaupassa ja hoitaa vauva. Jos jätän tekemättä, ei mieskään oikeasti tee. Esikoinen ei pääsisi esikouluun, vauva jäisi vaille huomiota ja kauppaan mies ei todellakaan raahautuisi. Lasten kanssa ei tee yhtään mitään, ei vaikka lapset itse tai äitinsä ehdottaisi mitä.
Ei tee mitään muuta, kun vaan pelaa, nukkuu, käy suihkussa ja tupakalla ja syö. Saan haukut jos en halua "antaa", jos olen ostanut paskaa ruokaa tai jos olen ostanut 2 siideriä itselleni.
Jos itken, ei koskaan mitään reaktiota. Jos yritän puhua ongelmista, ei vastausta, tai sitten haistattelua. Jos sanon etten jaksa tätä enää, käskee häipyä. Sanoo että mun tästä täytyy lähteä, ilman lapsia. Hänellä tässä ei yksin olisi varaa asua, mulla olisi lasten kanssa. Mutta koska mun sukulainen teki meistä 3v sitten kiusallaan ilmoituksen lastensuojeluun, mies uhkaa että kertookin sen olevan totta ja sanoo että juon.
Mä olen todella kyllästynyt tekemään kaiken yksin, menemään joka paikkaan yksin, hoitamaan lapset ja kodin yksin ja katsomaan kun aikuinen ihminen vaan istuu ja pelaa.
Mä olen yrittänyt pitkään ymmärtää, mutta kuka ymmärtää mua... Meillä on monta kertaa ollut aika psyk. sairaanhoitajalle, (miespuoliselle) joka on erikoistunut parisuhdeongelmiin, mutta mies on aina jäänyt kotiin. Joka kerta olisi voinut mennä ilman muakin, jos niin ois ollut helpompi, mutta ei mennyt. Kaksi viimeistä kertaa oli nimenomaan hänelle varattu, sairaanhoitaja halusi juuri hänen kanssa puhua, mutta jätti menemättä.
Mitä ihmettä teen??? En jaksa tätä enää...... Mutta en uskalla erota, pelkään antaa lapsia tuollaiselle, tai entä jos menetän lapset kokonaan valheiden takia......
Oon umpikujassa