Tää on helppo.
Se hetki kun sain tietää mikä syöpä mulla on ja että se on parannettavissa.
Melkein viikon olin ehtinyt luulla sen olevan keuhokosyöpä ja siis käytännössä kuolemaksi.
Se hetki kun sain tietää mikä syöpä mulla on ja että se on parannettavissa.
Melkein viikon olin ehtinyt luulla sen olevan keuhokosyöpä ja siis käytännössä kuolemaksi.
Se, kun olin ollut vakavasti masentunut, ahdistunut ja todella sairaassa parisuhteessa vuoden verran, joka oikein jarrutti parantumista ja veti aivan pohjamutiin. Oli siis todella todella synkkää aikaa, ja tuntui kuin olisi ollut puolikuolleena vuosia. Tää henkilö teki vielä lähtönsä niin, että yritti kaikkensa tuhotakseen mut täysin usealla tavalla ja ilkkui vielä perään. Olin jo valmiiksi niin maassa, etten uskonut selviäväni hengissä.
Sitten hänen lähtönsä jälkeen tuntui kuin jokin suurempi voima olisi auttanut kaikkien palojen loksahtelussa. Yhtäkkiä sain voimia toimia ja hoitaa asiat yksin mulle ja lapsille. Hain parempipalkkaista työtä, josta tämä ex ilkkui miten en varmasti saa sitä - sain sen. Meillä oli tilanne myös niin, että tää henkilö aiheutti sen, ettei mulla ja lapsilla olisi parin viikon päästä yhtään mitään kotia tiedossa, ja auto lähti myös päivän varoitusajalla keskellä viikkoa niin, etten olisi ilman apua päässyt töihin. Toki asunnosta mietin, että kyllä me johonkin tungetaan itsemme vaikka väliaikaisesti, mutta yhtäkkiä löysin meille ihanan kodin, jossa voisi hyvin asua vaikka vuosia. Sitä kotia piti jonottaa (aso) ja mun jonotusnumero oli ihan surkea. Olin ihan varma että me ei sitä saada, se oli tilava rivarin pääty sellaisella pihalla jonka toisella puolella oli vaan kauniit hevoslaitumet - siis täydellinen koti! Saatiin se sitten kuitenkin, ja jäi ikuisesti mieleen, kun me oltiin raahattu muuttokuormat sinne uuteen kotiin ja syötiin lasten kanssa pizzaa niiden pahvilaatikoiden päältä ja mietin, että mä selviän sittenkin tästä. Tuli sellanen olo, että kaikki itse asiassa todella hyvin, ja tästä lähtee meidän uusi onnellinen alku. Ei jotenkin surettanut ollenkaan tapahtuneet, kun se kaikki paska loppui kuin seinään - pystyi taas hengittää. Oli sellainen rauha yhtäkkiä ja todella vahva olo. Olin niin vapaa, siis niiiiiin vapaa kun tuo vankilaparisuhde päättyi.
Tästä on nyt yli kolme vuotta aikaa ja tuo tunne oli aivan oikea - kaikki alkoi mennä siitä päivästä alkaen parempaan.
Sitten hänen lähtönsä jälkeen tuntui kuin jokin suurempi voima olisi auttanut kaikkien palojen loksahtelussa. Yhtäkkiä sain voimia toimia ja hoitaa asiat yksin mulle ja lapsille. Hain parempipalkkaista työtä, josta tämä ex ilkkui miten en varmasti saa sitä - sain sen. Meillä oli tilanne myös niin, että tää henkilö aiheutti sen, ettei mulla ja lapsilla olisi parin viikon päästä yhtään mitään kotia tiedossa, ja auto lähti myös päivän varoitusajalla keskellä viikkoa niin, etten olisi ilman apua päässyt töihin. Toki asunnosta mietin, että kyllä me johonkin tungetaan itsemme vaikka väliaikaisesti, mutta yhtäkkiä löysin meille ihanan kodin, jossa voisi hyvin asua vaikka vuosia. Sitä kotia piti jonottaa (aso) ja mun jonotusnumero oli ihan surkea. Olin ihan varma että me ei sitä saada, se oli tilava rivarin pääty sellaisella pihalla jonka toisella puolella oli vaan kauniit hevoslaitumet - siis täydellinen koti! Saatiin se sitten kuitenkin, ja jäi ikuisesti mieleen, kun me oltiin raahattu muuttokuormat sinne uuteen kotiin ja syötiin lasten kanssa pizzaa niiden pahvilaatikoiden päältä ja mietin, että mä selviän sittenkin tästä. Tuli sellanen olo, että kaikki itse asiassa todella hyvin, ja tästä lähtee meidän uusi onnellinen alku. Ei jotenkin surettanut ollenkaan tapahtuneet, kun se kaikki paska loppui kuin seinään - pystyi taas hengittää. Oli sellainen rauha yhtäkkiä ja todella vahva olo. Olin niin vapaa, siis niiiiiin vapaa kun tuo vankilaparisuhde päättyi.
Tästä on nyt yli kolme vuotta aikaa ja tuo tunne oli aivan oikea - kaikki alkoi mennä siitä päivästä alkaen parempaan.
vierailija
vierailija
Hienoa kuulla, että asiat mennyt sulla noin hyvin.
Onko toi sun ilmeisen kusipäinen ex kadonnut täysin sun elämästä vai kummitteleeko vielä?
Onko toi sun ilmeisen kusipäinen ex kadonnut täysin sun elämästä vai kummitteleeko vielä?
vierailija
Kyl se on pakko sanoo, et nykyisen miesystävän löytäminen. Tavattiin siis bussissa 5 vuotta sitten.
Bussi oli vähän ahdas ja jotenkin mä.vaan päätin mennä sen viereen istumaan.
Normaalitilanteessa olisin mennyt jonkun naisen viereen istumaan. Mut joku "kohtalo" mut siihen heitti.
Juteltiin koko 2 tunnin matka mukavia ja sitten jotenkin rohkaistuin sopertelemaan jotain, että olis kiva vielä tavata... ja siitä se sitten lähti.
En ois ikuna uskonut, että saan vielä tuollaisen miehen. Joka hyväksyy mun lapset ihan 100pros. Ihan eri planeetalta kuin yksikään aikaisempi miesystäväni.
Bussi oli vähän ahdas ja jotenkin mä.vaan päätin mennä sen viereen istumaan.
Normaalitilanteessa olisin mennyt jonkun naisen viereen istumaan. Mut joku "kohtalo" mut siihen heitti.
Juteltiin koko 2 tunnin matka mukavia ja sitten jotenkin rohkaistuin sopertelemaan jotain, että olis kiva vielä tavata... ja siitä se sitten lähti.
En ois ikuna uskonut, että saan vielä tuollaisen miehen. Joka hyväksyy mun lapset ihan 100pros. Ihan eri planeetalta kuin yksikään aikaisempi miesystäväni.
Ainoa kummittelu oli se, kun ihmettelin ystävälle ääneen muutamia tapahtuneita juttuja, niin hän hoksasi, että katsopas onko se mies tunkeutunut google-tilille yms., josta voi seurata liikkeitäsi. Siellähän hän olikin ja sen jälkeen löytyi kirjautuneena muuallekin sometileille. Oli niin puistattava hetki...
Muuten katosi onneksi kuin pieru Saharaan. Mitä nyt niitä omia vainoharhaisia juttujaan selittänyt tutuille, mutta ei mua ne kiinnosta oikeastaan yhtään. Ne jotka hänet oikeasti tuntee, tietää kyllä kyseenalaistaa...
Kuulostaa niin hyvältä, että nyt on hyvin vaikka matka tähän oli kurja.
Terveyttä, onnea ja kaikkea hyvää koko perheelle, ja ihanaa joulunodotusta!
By far, onnellisimmat hetkeni ovat olleet, ja ovat, rakkaiden lasteni kanssa!
Ihan vain vaikka katsella heitä. Millaisia ovat jne.
En vieläkään ymmärrä miten olen saanut tehtyä noin ihania ihmisen alkuja.
Siskot tukevat toisiaan ja veli pitää jöötä.
Ihanaa kun saan olla heidän elämässä ja olla erittäin tärkeä jokaiselle lapselle. Mutta, tiedän, että olen jo antanut, ja annan edelleen eväitä, joista on suuri hyöty heille pärjätä itsenäisesti ja tasapainoisina kun heidän on aika levittää siipensä. Yksi on lentänyt jo naapuriin - muutaman kilometrin päähän.
Hyvänä kakkosena tulee Karvakuono. Elämäni suurin mutta mahdottomin rakkaus.
Karviksen kanssa oli lähes kaikin tavoin niin hyvä olla, että olo oli jopa euforinen.
Jotkut puhuvat sielunkumppaneista. Karvis oli varmasti minulla tämä.
Elän tällä hetkellä onnellisinta aikaa elämässäni, kuten olen tehnyt monesti aiemminkin. Elämä on vuoristorata, joskus on vaikeaa ja alamäestä/pohjasta selvittyään saa kokea suurta onnen tunnetta.
Kun osaisikin asennoitua asioihin lungimmin, eikä antaa tunteilleen aina liikaa valtaa niin elämä olisi helpompaa, Mutta, jos et anna esim. suhteessa itseäsi kokonaan niin et myöskään saa täyttä onnea. Kun annat itsesi kokonaan (sijoitat enemmän kuin sinulla on varaa menettää) vaarana on pudota erittäin korkealta.
Mutta, ihminen on selviytyjä, asioilla todella on tapana järjestyä, täytyy vain aidosti osata luottaa siihen että jo pian asiat voivat olla paremmin, usein ovatkin.
Ihan vain vaikka katsella heitä. Millaisia ovat jne.
En vieläkään ymmärrä miten olen saanut tehtyä noin ihania ihmisen alkuja.
Siskot tukevat toisiaan ja veli pitää jöötä.
Ihanaa kun saan olla heidän elämässä ja olla erittäin tärkeä jokaiselle lapselle. Mutta, tiedän, että olen jo antanut, ja annan edelleen eväitä, joista on suuri hyöty heille pärjätä itsenäisesti ja tasapainoisina kun heidän on aika levittää siipensä.
Yksi on lentänyt jo naapuriin - muutaman kilometrin päähän.Hyvänä kakkosena tulee Karvakuono. Elämäni suurin mutta mahdottomin rakkaus.
Karviksen kanssa oli lähes kaikin tavoin niin hyvä olla, että olo oli jopa euforinen.
Jotkut puhuvat sielunkumppaneista. Karvis oli varmasti minulla tämä.
Elän tällä hetkellä onnellisinta aikaa elämässäni, kuten olen tehnyt monesti aiemminkin. Elämä on vuoristorata, joskus on vaikeaa ja alamäestä/pohjasta selvittyään saa kokea suurta onnen tunnetta.
Kun osaisikin asennoitua asioihin lungimmin, eikä antaa tunteilleen aina liikaa valtaa niin elämä olisi helpompaa, Mutta, jos et anna esim. suhteessa itseäsi kokonaan niin et myöskään saa täyttä onnea. Kun annat itsesi kokonaan (sijoitat enemmän kuin sinulla on varaa menettää) vaarana on pudota erittäin korkealta.
Mutta, ihminen on selviytyjä, asioilla todella on tapana järjestyä, täytyy vain aidosti osata luottaa siihen että jo pian asiat voivat olla paremmin, usein ovatkin.
vierailija
Onnellisin hetki on huomata tällä palstalla jonkun harmaan täysipäinen kirjoitus ilman valokuvia, linkkejä ja videoita.
Toki voisin sanoa, että se on nyt. Tai ylipäätään viimeiset 10 vuotta. Mutta valitsen kuitenkin sen ajan, joka pohjimmiltaan johti minut tänne.
90-luvun alussa kun aloittelin opintojani "suuressa ja mahtavassa" Helsingissä, olin kyllä todella hukassa. Haahuilin yliopistoilla monessa eri tiedekunnassa vailla mitään suuntaa. Tuli ryypättyä todella paljon, mutta siitä oli iloinen opiskelijaelämä kaukana.
Sitten päätin ottaa ihan fresh startin ja lähteä TKK:lle. Alunperin olin just ajatellut, että sinne en tosiaankaan mene, koska en oo (mielestäni) alkuunkaan luonteeltaani insinöörityyppi. Mut se oli ainoa ja oikea valinta. Heti alusta lähtien tuntui, että täähän on helppoa kun tietää tarkkaan mitkä kurssit pitää käydä ja mihin se johtaa.
Sinällään opiskelu vaati siellä enemmän työtä. Mutta toisaalta tuntui, että jotain oppikin. Suurin oppi oli se, että oppi oppimaan ja ajattelemaan tarpeeksi teknisesti. Ja sitten alkoi myös tuntua siltä, että tämä oma epäinsinöörimäisyys on myös vahvuus.
Toki kun valmistuin yli 30v ja työmarkkinatilanne ei ollut ihan paras mahdollinen noina aikoina, niin joutui vuosia tekemään hommia oman alansa sivusta. Eikä palkkakaan ollut ihan sillä tasolla millä suurimmalla osalla kavereista. Mutta loppupeleissä pääsin sitten koulutusta vastaavaan työhän, joskaan en kovin lähelle sitä mitä opiskelin. Mutta oikeastaan parempi niin.
90-luvun alussa kun aloittelin opintojani "suuressa ja mahtavassa" Helsingissä, olin kyllä todella hukassa. Haahuilin yliopistoilla monessa eri tiedekunnassa vailla mitään suuntaa. Tuli ryypättyä todella paljon, mutta siitä oli iloinen opiskelijaelämä kaukana.
Sitten päätin ottaa ihan fresh startin ja lähteä TKK:lle. Alunperin olin just ajatellut, että sinne en tosiaankaan mene, koska en oo (mielestäni) alkuunkaan luonteeltaani insinöörityyppi. Mut se oli ainoa ja oikea valinta. Heti alusta lähtien tuntui, että täähän on helppoa kun tietää tarkkaan mitkä kurssit pitää käydä ja mihin se johtaa.
Sinällään opiskelu vaati siellä enemmän työtä. Mutta toisaalta tuntui, että jotain oppikin. Suurin oppi oli se, että oppi oppimaan ja ajattelemaan tarpeeksi teknisesti. Ja sitten alkoi myös tuntua siltä, että tämä oma epäinsinöörimäisyys on myös vahvuus.
Toki kun valmistuin yli 30v ja työmarkkinatilanne ei ollut ihan paras mahdollinen noina aikoina, niin joutui vuosia tekemään hommia oman alansa sivusta. Eikä palkkakaan ollut ihan sillä tasolla millä suurimmalla osalla kavereista. Mutta loppupeleissä pääsin sitten koulutusta vastaavaan työhän, joskaan en kovin lähelle sitä mitä opiskelin. Mutta oikeastaan parempi niin.
En nyt haluaisi vaikuttaa mäntiltä, mutta onkohan sun prioriteetit pikkasen metsässä?
Vai unohtuiko kirjoittaa ne onnen aiheet?
No juu. Meni vähän (taas) rönsyilyyn toi homma. Mutta ketjun otsikko oli "onnellisin hetki elämässä". Tietyllä tavalla se oli tuo kun tajusi, että "nyt hei lopultakin on oikealla uralla". Ja se oli sitä siksikin, että kontrasti monivuotiseen korpivaellukseen oli sen verran iso.En nyt haluaisi vaikuttaa mäntiltä, mutta onkohan sun prioriteetit pikkasen metsässä?
Vai unohtuiko kirjoittaa ne onnen aiheet?
Itseasiassa aika paha kysymys. Kyllä aika ikimuistoisia onnenhetkiä ovat kanssa (kun oikein mennään hetkiin) naimisiinmeno, siis ihan ne häät + lasten syntymät.
vierailija
Onx tää karvakuono koira?