"Surullinen"
Meidän parisuhde on ollu jonkinasteisessa kriisissä rakennusprojektin jälkimainingeissa jotain puol vuotta. Tää on ollu tosi vaikeaa aikaa -varmasti meille molemmille.
Tänään kun mies kävi töissä mä ajattelin yllättää sen herkkuaterialla ja aattelin et samalla juteltais kun lapsi on mummulassa serkkujen kanssa.
Kävin kaupassa, pankkikortti ei meinannu toimia. Pääsin melkein autolle kun toisesta muovipussista petti kahva ja kananmunista puolet mäsäks pitkin kassia. Pääsin kotiin ja tein lohkoperunoita, veistin sormeeni. (En pahasti, mutta kuitenkin.) Paistoin pihvit, katoin kauniisti; kunnon servetit, kynttilöitä jne.
Mies tuli kotiin ja istuttiin ruokapöytään, kaadoin fetajuustopurkin liemineen pitkin kaunista kattausta, siinä meni keittiön matto ja pöytäliina ja mun servetti yms.
Siivosin sitä, niin huitasin juomalasini nurin. Luuttusin juomiani lattialta ja aloin syömään, niin pihvini oli jääkylmä. Siinä vaiheessa mä vaan sorruin ja aloin itkeä ihan holtittomasti. Ryntäsin olkkariin ja ahdisti ja vitutti niin et ei meinannu henki kulkee, en varmaan koskaan oo itkeny niin "voimakkaasti" (ja muutenkin itken harvoin). No, mitä tekee mies? Jatkaa pokkana syömistään. Ei sano mulle mitään, ei tuu lohduttaan, ei mitään. Ja siitäkös mulle tuli entistä pahempi olo, oksetti, vitutti, hirvee nälkä.
Menin keittiöön, kippasin annokseni roskiin, sammutin kynttilät, kyyneleet valui poskilla kun raivasin pöytää. Mies sai annoksensa syötyä, sanoi kiitos oli hyvää ja meni katsomaan tv:stä hiihtoa ja nyt kuorsaa siellä.
Mulla edelleen hirvee nälkä, jotain sipsinmuruja säälittävänä rouskutan täällä yksin keittiössä.
Ja ihan todella mulle käy tollasia pieniä vastoinkäymisin joka jumalan päivä ja usein. Joko joku isompi tai sit miljoona pientä.
Mä antasin kaikkeni jos mulla joku asia joskus onnistuis kerrasta ja menis niinkun oon suunnitellu.
Oon yrittäny olla optimistinen, oon todella yrittäny, mutta kyllä tällanen paska tekee yltiöoptimististakin pessimistin. Pessimisti ei pety, vai miten se meni?
Tänään kun mies kävi töissä mä ajattelin yllättää sen herkkuaterialla ja aattelin et samalla juteltais kun lapsi on mummulassa serkkujen kanssa.
Kävin kaupassa, pankkikortti ei meinannu toimia. Pääsin melkein autolle kun toisesta muovipussista petti kahva ja kananmunista puolet mäsäks pitkin kassia. Pääsin kotiin ja tein lohkoperunoita, veistin sormeeni. (En pahasti, mutta kuitenkin.) Paistoin pihvit, katoin kauniisti; kunnon servetit, kynttilöitä jne.
Mies tuli kotiin ja istuttiin ruokapöytään, kaadoin fetajuustopurkin liemineen pitkin kaunista kattausta, siinä meni keittiön matto ja pöytäliina ja mun servetti yms.
Siivosin sitä, niin huitasin juomalasini nurin. Luuttusin juomiani lattialta ja aloin syömään, niin pihvini oli jääkylmä. Siinä vaiheessa mä vaan sorruin ja aloin itkeä ihan holtittomasti. Ryntäsin olkkariin ja ahdisti ja vitutti niin et ei meinannu henki kulkee, en varmaan koskaan oo itkeny niin "voimakkaasti" (ja muutenkin itken harvoin). No, mitä tekee mies? Jatkaa pokkana syömistään. Ei sano mulle mitään, ei tuu lohduttaan, ei mitään. Ja siitäkös mulle tuli entistä pahempi olo, oksetti, vitutti, hirvee nälkä.
Menin keittiöön, kippasin annokseni roskiin, sammutin kynttilät, kyyneleet valui poskilla kun raivasin pöytää. Mies sai annoksensa syötyä, sanoi kiitos oli hyvää ja meni katsomaan tv:stä hiihtoa ja nyt kuorsaa siellä.
Mulla edelleen hirvee nälkä, jotain sipsinmuruja säälittävänä rouskutan täällä yksin keittiössä.
Ja ihan todella mulle käy tollasia pieniä vastoinkäymisin joka jumalan päivä ja usein. Joko joku isompi tai sit miljoona pientä.
Mä antasin kaikkeni jos mulla joku asia joskus onnistuis kerrasta ja menis niinkun oon suunnitellu.
Oon yrittäny olla optimistinen, oon todella yrittäny, mutta kyllä tällanen paska tekee yltiöoptimististakin pessimistin. Pessimisti ei pety, vai miten se meni?
