Miksi huudatte pienille lapsille? :(

Tässä seurannut sivusta ystäväni perhe-elämää kohta kolmen vuoden ajan. Hänellä on kaksi lasta, ensi kuussa 3v poika, ja 1,5v tyttö.
Tämä ystäväni on luonteeltaan aika helposti tulistuva, ja itsepäinen tapaus. Hän hermostuu ja ärsyyntyy herkästi, aikuistenkin seurassa.
Mutta kamalaa katsoa, kun hän on lastensa kanssa.

Hän puhuu lapsille lähes koko ajan niin, että ääni on korotettuna, ja käskevä, hermostunut sävy puheessa. Jos lapsi tulee sanomaan jotain "äiti, kato tätä" tms niin saattaa ihan muuten vaan kivahtaa takasin että "NO MITÄ NYT??". Hänen miehensäkin huomauttelee vaimolle tästä, että älähän nyt toiselle tuolla tavalla puhu.
Ääntään ystävä korottaa lapsilleen monta kertaa päivässä.
Siis ihan vuoden vanhallekin huutanut kurkku suorana kun lapsi ei ole uskonut ettei esim. kirjahyllyn koriste-esineisiin kosketa.
Pahaa tekee katsoa kun pienille lapsille jo rääytään kurkku suorana. Kyllä mä ymmärrän, että JOSKUS voi mennä hermot ja tulla ärähdettyä ja jopa huudettuakin lapsille, mutta tuo on ihan jokapäiväistä noilla. Ja huutaminen on todellakin sellanen, että jos lapselle on sen 300 kertaa jostain sanonut nätisti ja selittänyt asian ja silti ei mene perille. Olettaen siis että lapsi on jo sen ikänen että ymmärtää kyllä sujuvasti puhetta, ei joku 1v vauva.

 

En tunne montaakaan äitiä joka huutaisi jatkuvasti lapsilleen joten aika pienelle osalle tämä kai on tarkloitettu,. kaikki kuitenkin ärähtävät joskus. Useimmat päivittäin jos lapsetesim tappelevat, mutta 95% keskusteluista onkin sitten päivän aikana kuitenkin mukavia, eli hyvällä tasolla. Lapsille saa korottaa ääntään, kunhan muistaa sitten keskustella normnaalistikin suurimman osan aikaa. Tuollainen mitä kaverillasi ilmeisesti menee, eli ei enää kauniisti puhutakaan lapsille, on vain tuhoisaa.

 

Olepa sinä reipas ja huomauta ystävällesi asiasta. Ei ole normaalia käytöstä tuollainen.

 

Se muuten on suotavaa, että yksivuotiaitakin ohjataan käskevällä, jopa kovalla äänellä. Heidän on opittava tietämään mitä todellinen kielto on. Eikä tarvitse kuin muutama kerta ensin kieltää vähemmillä äänenpainoilla, sitten tiukka sävy käyttöön. Olen nähnyt liikaa pieniä, jotka eivät kestä tippaakaan kieltoja tai pettymyksiä. Tuli mieleen.

Mutta en aloituksessa mainittua toimintaa puolla

 

Joo, ei aloituksessa mainittu toiminta ole ok. Minulla on sillä tavalla helppoa, että en muutenkaan hermostu helposti, joten silloin kun hermoston minusta onkin jo ok antaa sen näkyä ja kuulua. Temperamenttisempi vanhempi joutuu usein rajoittamaan hermostumisensa näyttämista ja ymmärrän, jos joskus kontrolli pettää ja tulee reagoitua liian voimakkaasti lapsen ikä yms. huomioiden (kunhan ei mitään väkivaltaa sentään ole). Mutta jos joka päivä huudetaan monta kertaa pienistä asioista, vaikuttaa siltä ettei ole edes yritystä hillitä itseään.

Minä siis olen huutanut lapselle vaan jostain tosi pahoista jutuista, enkä kyllä ihan pienelle (alle 2-vuotiaalle) ollenkaan. Siis jostain, kun on isompana heittänyt ruuat lattialle tai lyönyt minua niin kovaa, että on oikeasti sattunut. Onneksi tällaiset tilanteet on olleet harvinaisia, mutta on niitä muutama parissa-kolmessa vuodessa ollut. Lapsen yhdelle vilkkaalle ja aika ajattelemattomalle kaverille olen lähinnä pelästyksestä huutanut kerran, kun on tönäisi lapseni kumoon niin että oli lähellä ettei pää osunut pöydänkulmaan. Silloin mietin vasta jälkikäteen, oliko sitä nyt sopivaa huutaa toisen lapselle. En tiedä, mutta lienee kuitenkin ihan inhimillistä että näin käy tuollaisessa tilanteessa.

Jos jo lievät ärähdykset ja äänen korottamiset lasketaan, niin onhan niitä kyllä useammin kuin muutaman kuukauden välein, ei päivittäin sentään. Ehkä viikoittain kuitenkin.

 

En ymmärrä ylipäätään miksi pitää huutaa lapsille, pienille tai isoille. Tai ymmärrän kyllä, että se on parempien keinojen puutetta.

Jos ei kykene hillitsemään raivoaan pienelle lapselle niin pitäisi katsoa peiliin. Tietenkin jokainen joskus saattaa ärähtää ja kai aikuisellakin voi olla niin kiivas temperamentti, ettei kykene aina hillitsemään äänenpainoaan. Mutta yhtä asiaa En ymmärrä - se että näissä ketjuissa tullaan aina perustelemaan ja puolustelemaan sitä huutamista? Aina on joku kenen mielestä lasten täytyy "tottua" siihen, vaikka jokainen normaalijärkinen vähänkin lapsista tietävä ihminen ymmärtää, että lapsi jota on kohdeltu hyvin, selviää paljon paremmin kurjista koettelemuksista kuin lapsi joka on "tottunut kuulemaan huutoa ja komennusta". Kyse on ihan varhaisen psyykeen rakentumisesta!

 

[QUOTE="selene";30640350]En ymmärrä ylipäätään miksi pitää huutaa lapsille, pienille tai isoille. Tai ymmärrän kyllä, että se on parempien keinojen puutetta.

Jos ei kykene hillitsemään raivoaan pienelle lapselle niin pitäisi katsoa peiliin. Tietenkin jokainen joskus saattaa ärähtää ja kai aikuisellakin voi olla niin kiivas temperamentti, ettei kykene aina hillitsemään äänenpainoaan. Mutta yhtä asiaa En ymmärrä - se että näissä ketjuissa tullaan aina perustelemaan ja puolustelemaan sitä huutamista? Aina on joku kenen mielestä lasten täytyy "tottua" siihen, vaikka jokainen normaalijärkinen vähänkin lapsista tietävä ihminen ymmärtää, että lapsi jota on kohdeltu hyvin, selviää paljon paremmin kurjista koettelemuksista kuin lapsi joka on "tottunut kuulemaan huutoa ja komennusta". Kyse on ihan varhaisen psyykeen rakentumisesta![/QUOTE]

Kuka sitä nyt erityisesti puolusteli? Ei kukaan. Joku kertoi joskus menettäneensä joskus hermot, ei kai se tarkoittanutkaan että se olisi ko ihmisen mielestä hyvä asia?

Äänen korottaminen on kyllä ihan eri asia kuin joku karjuminen lapsille. Lähes jokainen vanhempi on joskus lapselleen karjunut eikä pidä sitä maailmanloppuna vaan ihan inhimillisenä, silti aika harva heistäkään pitää karjumista lapsille mitenkään tavoiteltavana kasvatustapana.

Keskittyisit motkottamaan oikeista ongelmista, eikä jostain "pikku-Petteriä komennettiin kotona kun purasi siskoaan". Aina jaksaa naurattaa teidänlaiset äidit, jotka keskittyvät niin epäolennaisiin asioihin kasvatuksessa. Siinä vaiheessa kun on oikeasti runsaasti sättimistä (komentaminen ei meillä ole sättimistä, ehkä teillä on) huutamista ja ihan kunnon karjumista, voi puuttuakin. Siihen asti keskittyisin maailmanparannukseen asioissa joihin kannattaa kiinnittää huomiota.

 

No minä myönnän ihan suoraan, että karjun kun olen tosi väsynyt enkä jaksa/osaa pistää lapsia tottelemaan positiivisilla keinoilla. Ehkä kaverillasi on tämä tilanne koko ajan.

 

Menkääpä italiaan kuuntelemaan kun puhutaan asioista. Niin aikuisille kuin lapsillekin. Me elämme tässä monotonisen kielen kulttuurissa jossa kaikki vahvemmat vivahteet tulkitaan huutamiseksi. Ja tää ei ole hyvä. Niin paljon haudottua tuskaan ja tunteita meidän kansassa on sisällä. Aina pitäs olla niiiiiiin korrekti. Ja jos ääntä hieman käytät niin joku on lässyttämässä että pitäshän sitä osata tunteet piilottaa ja vaan monotonisesti, järkeillen puhua. lässynlässynlässyn.

Ei, en ole turhan pauhaamisen puolesta puhuja minäkään. Mutta vitun kyllästynyt tähän meidän kultuuriin jossa äänenpainoa ei saa käyttää tunteiden ilmaisemisessa. Mä en näkisi tässä aloituksessa ongelmana lapsille "huutamista" vaan oikea ongelma on siellä mikä tuolla äidillä on hätänä kun on noin helposti ärtyvä. Väsynyt? Masentunut?

 

Näitä huutajia sanotaan tempperamenttisiksi ihmisiksi, tällöin lähes kaikki kommunikointi hoidetaan huutamalla tai karjumalla. Ok. En itsekään muista oman äitini juuri muuta tehneen kuin huutaneen.. kunnes muutin kotoa pois.
Joillakin on tapana vaan tuollainen, ei siihen mitään muuta tarvita kuin tietty luonne. Jotkut kestää tuota ja jaksaa kuunnella, jotkut ottaa sitten eron ja tämä huutaja ihmettelee miksi?
Kyllä minusta silti tuli tervepäinen ihminen ja olen mielestäni kestänyt useitakin vastoinkäymisiä paremmin mitä moni muu.. ei ole itku tullut herkästi, kun kotona sai "huutokasvatuksen".

 

Näitä huutajia sanotaan tempperamenttisiksi ihmisiksi, tällöin lähes kaikki kommunikointi hoidetaan huutamalla tai karjumalla. Ok. En itsekään muista oman äitini juuri muuta tehneen kuin huutaneen.. kunnes muutin kotoa pois.
Joillakin on tapana vaan tuollainen, ei siihen mitään muuta tarvita kuin tietty luonne. Jotkut kestää tuota ja jaksaa kuunnella, jotkut ottaa sitten eron ja tämä huutaja ihmettelee miksi?
Kyllä minusta silti tuli tervepäinen ihminen ja olen mielestäni kestänyt useitakin vastoinkäymisiä paremmin mitä moni muu.. ei ole itku tullut herkästi, kun kotona sai "huutokasvatuksen".

Minä olen erittäin tempperamenttinen enkä silti kasvata huutamalla tai huuda jatkuvasti muutenkaan. Suurimman osan ajasta puhun ihan normaalilla äänensävyllä. Tottakai myös sanon sapakasti ääntä korottamalla jos tehdään tahallisesti jotain tyhmää, mutta useimmiten myös keskustelen tästä asiasta. Joskus olen yltynyt ihan karjumaankin, mutta silloin olenkin ollut tosi väsynyt tai todella ärsyyntynyt esimerkiksi koko päivän mittaiseen kiukutteluun jollaisia on kyllä todella todella harvoin onneksi. En minä noista mitään huonoa omatuntoa edes jaksa potea, ihminenhän minäkin vain olen ja joskus tullut tyhmästi karjuttua. Olen joka kerta pyytänyt tietenkin anteeksi huonoa käytöstäni. Olen aika samanlainen kuin äitini ja minusta lapsuuteni oli ihana ja kasvatukseni erityisen tervehenkinen.

Joskus tuntuu, että etenkään äidit ei saisi niitä tunteitaan näyttää missään muodossa, juuri sitä monotoonista tunteetonta suomalaisuutta. Kaiken pitäisi olla tasapaksua ja sitten masennutaan kun asiat kytee jossain sisimmissä.

Suomalaisuus on kyllä maailman armottominta syyllistämistä, välillä naurattaa ihan kun mietin. Olen asunut neljässä eri maassa ja kyllä Suomi vetää voiton tässä asiassa ihan kevyesti.

 

Minä olen erittäin tempperamenttinen enkä silti kasvata huutamalla tai huuda jatkuvasti muutenkaan. Suurimman osan ajasta puhun ihan normaalilla äänensävyllä. Tottakai myös sanon sapakasti ääntä korottamalla jos tehdään tahallisesti jotain tyhmää, mutta useimmiten myös keskustelen tästä asiasta. Joskus olen yltynyt ihan karjumaankin, mutta silloin olenkin ollut tosi väsynyt tai todella ärsyyntynyt esimerkiksi koko päivän mittaiseen kiukutteluun jollaisia on kyllä todella todella harvoin onneksi. En minä noista mitään huonoa omatuntoa edes jaksa potea, ihminenhän minäkin vain olen ja joskus tullut tyhmästi karjuttua. Olen joka kerta pyytänyt tietenkin anteeksi huonoa käytöstäni. Olen aika samanlainen kuin äitini ja minusta lapsuuteni oli ihana ja kasvatukseni erityisen tervehenkinen.

Joskus tuntuu, että etenkään äidit ei saisi niitä tunteitaan näyttää missään muodossa, juuri sitä monotoonista tunteetonta suomalaisuutta. Kaiken pitäisi olla tasapaksua ja sitten masennutaan kun asiat kytee jossain sisimmissä.

Suomalaisuus on kyllä maailman armottominta syyllistämistä, välillä naurattaa ihan kun mietin. Olen asunut neljässä eri maassa ja kyllä Suomi vetää voiton tässä asiassa ihan kevyesti.

Sama minulla, olen asunut useassa eri maassa ja kokemuksen kautta viimein tajunnut että sanat on vaan sanoja. Tunteita voi ilmaista monella monella muulla keinolla. Toki edelleen turha räyhääminen ja mäyhääminen erikseen, mutta silloin ongelma on paljon syvemmällä kuin pinta puolisesti "miksi kasvatat lapsesi huutamalla".

Mun äiti oli tällänen lässyttäjä. Äänen korotus oli ihan kamalaa. Ei, kukaan fiksu ei hänen mielestä korota ääntä. Ei hänkään niin tehnyt. Mutta puki tunteet ilmaisuiksi. Niin vahvoiksi että sitä pelkäsi pienempikin lapsi. Mykkäkoulu. Ylimielinen huomauttelu. Kantapäiden kopse. Painostava ilmapiiri....Ne sisälle padotut tuntemukset. Monasti aikuisena olen toivonut että olisi mieluummin vaan räjähtänyt silloin kun siltä tuntuu. Ja vaikka sitten perään selvittänyt asian (ja pahoitellut jos tuli turhasta kiukuttua). Mutta ei. Henkistä väkivaltaa vaan käyttäen ja äänenkorotusta välttäen.

Itselleni oli todella avartavaa olla muissa kulttureissa ja tajuta että niitä ilmaisukeinoja on monia. Mikä sopii yhdelle, ei istu toiselle. Mutta ei niistä tartte syyllistää ketään. Parempi kun antaa tulla - eikä sullo sisään.

 

Minä olen kanssa mallia sireeni eli ääntä lähtee ja lujaa, silloin, kun hermostun. Tiedän, että tämä ei ole fiksu tapa kasvattaa lapsia ja yritän kyllä hillitä kovaa äänenkäyttöäni. Kunnes sitten taas huomaankin karjuvani kurkku suorana. Jotenkin koen, että taatusti tätä tapaa ei pidettäisi minään ihmeellisenä Espanjassa tai Italiassa tai muissa Välimeren maissa, mutta sattunut olen syntymään tänne Suomeen ja näillä mennään.

 

Surullista, että huutaminen on näin yleistä ja sen puolesta enemmän kuin vastaan. Ei se pienestä lapsesta hyvältä tunnu. Komentaminen on eri asia.

 

[QUOTE="Viima";30640590]Surullista, että huutaminen on näin yleistä ja sen puolesta enemmän kuin vastaan. Ei se pienestä lapsesta hyvältä tunnu. Komentaminen on eri asia.[/QUOTE]

Tunteiden hissuttelu ja hyssyttelykö on hyvästä? Opettaa lapselle että tunteita ei saa näyttää. Aina on oltava vaan asiallinen, kunnollinen, nätisti puhuva ja hiljainen?

Ei ihme että meillä voidaan huonosti. Tietenkin aikuisen tulee perustella lapselle tunnereaktioitaan, sanoittaa niitä. Mut tää hiljaisuuden kultuuri on se joka näkyy meillä masentuneiden lukumäärissä jne.

 

[QUOTE="tttt";30640689]Tunteiden hissuttelu ja hyssyttelykö on hyvästä? Opettaa lapselle että tunteita ei saa näyttää. Aina on oltava vaan asiallinen, kunnollinen, nätisti puhuva ja hiljainen?

Ei ihme että meillä voidaan huonosti. Tietenkin aikuisen tulee perustella lapselle tunnereaktioitaan, sanoittaa niitä. Mut tää hiljaisuuden kultuuri on se joka näkyy meillä masentuneiden lukumäärissä jne.[/QUOTE]

Kun niitä tunteita voi näyttää muutenkin, kuin huutamalla kuin palosireeni: ilmeillä, kehonkielellä ja nimeämällä tunteita. Se on muuten stressaavaa kuunneltavaa vierestäkin käsin, kun äidin ainut puhetapa lapsilleen on huutaminen. Ja joo, kyllä saa korottaa ääntään aika ajoin. Myönteisiäkin tunteita voi ilmaista kovaäänisesti. Mutta jos JOKA IKINEN tilanne menee huutamiseksi, niin on kyse jo ongelmasta. Ja silloin se huutaminen itsessään on jo ongelma, eivät pelkästään ne syyt siellä taustalla.

Huutaminenkin voi muuten olla merkki kykenemättömyydestä ilmaista ja käsitellä tunteita. Jos ne tunteet ja tilanteet osataan purkaa ja sanoittaa huutamattakin, niin sehän on parasta.

 

Te huutajat: onko teidän mielestänne ok, jos muut ihmiset huutavat teille?

 

Mun on pakko tunnustaa että välillä korotan ääntäni. Esim tilanteissa jossa pelästyn kun lapsi on menossa tekemään jotain vaarallista. Se tulee jotenkin automaattisena reaktiona.

Sitten joskus kun hermostun, esim jos kauempaa näen että 3,5v on satuttamassa pikkusisarusta niin kielto lähtee kovemmalla äänellä. Muuten kyllä riittää puheääni.

 

Te huutajat: onko teidän mielestänne ok, jos muut ihmiset huutavat teille?

Jos mä olen vaikka menossa työntämään käteni kuumalle levylle tai lyön jotain kirjalla päähän niin saa kyllä huutaa.

Samoin kaveri joka näkee mut kadun toiselta puolelta enkä mä huomaa häntä voi ihan hyvin korottaa ääntään saadakseen huomioni. Tai se täti joka näki rattaista pudonneen vauvantumpun kun olin kerennyt jo puhe-etäisyyden päähän.

 

Jos mulla olisi lapsia, olisin niinkuin ap:n kaveri. Se lasten rankuttaminen ja jatkuva häsääminen on tooodella ärsyttävää, ja voin kuvitella, kuinka minunlaisellani tyypillä olisi koko ajan hermo katkeamispisteessä. En tykkää lapsista eikä minun hermoni kestäisi sitä, ja olisin tosi paska vanhempi. Minä onneksi tiedän tämän, enkä aio ikinä hankkia lapsia. Harmi, että ap:n kaveri on sen virheen mennyt tekemään. Eipä tuolle enää mitään mahda, kaveri tuskin pystyy luonteenlaatuaan muuttamaan eikä lapsiakaan voi palauttaa.

 

En ole ikinä huutanut lapsille,sillä se ei vaan toimi meillä. Vanhin lapsi on 16v. Ystävä karjuu lapsilleen koko ajan eikä ne lapset enää ymmärrä normaalia puhetta.

Ei ne huutajatkaan pahaa tarkoita. Eivät ehkä edes ymmärrä huutavansa.

 

Jaa, no onko sulla tullut mieleen että ehkä se kaverisi on todella uupunut lapsiperhearkeen, ja siksi huutaa ja on koko ajan kiree kuin viulunkieli?

vai oliko tämä vain kaverin lynkkausketju?

 

Mun on pakko tunnustaa että välillä korotan ääntäni. Esim tilanteissa jossa pelästyn kun lapsi on menossa tekemään jotain vaarallista. Se tulee jotenkin automaattisena reaktiona.

Sitten joskus kun hermostun, esim jos kauempaa näen että 3,5v on satuttamassa pikkusisarusta niin kielto lähtee kovemmalla äänellä. Muuten kyllä riittää puheääni.

Mun mielestä tällaiset tilanteet ovat ihan järkeviä hetkiä korottaa ääntään. Parastahan on, jos sen huutamisen jättää poikkeustilanteisiin, että lapsi ymmärtää reagoida siihen. Mun maallikon silmääni vaikuttaa siltä, että jatkuvalla huutamisella on vaan puuduttava vaikutus: herkistä lapsista voi tulla heikkohermoisia aikuisia, jotka ei tahdo kestää konflikteja; vahvemmista lapsista tulee kovakorvaisia, eivätkä he aikuisenakaan oikein tajua, että miksi toiset eivät jaksa heidän huutamistaan ja riekkumistaan.

 

Te huutajat: onko teidän mielestänne ok, jos muut ihmiset huutavat teille?

Minua nyt ei ehkä voi huutajaksi luokitella, kun olen huutanut lapselle vain muutaman kerran. Mutta kyllä joo, sellaisissa tilanteissa saisi minullekin huutaa. Eli jos löisin jotain toista tai heittäisin toisen kokkaamat ruuat tahallaan lattialle. En minä tällaisistakaan kyllä pienelle taaperolle huutanut, vaan sen ikäiselle lapselle joka taatusti tietää että sellainen toiminta on ehdottoman kiellettyä.

Sen sijaan minulle ei saisi huutaa, jos kiukuttelen (eli aikuisten kohdalla puhuttaisiin nalkuttamisesta) tai jos vahingossa rikkoisin jotain. Saati jos vaan pyytäisin toisen huomiota hänelle sopimattomalla hetkellä. Tällaisista asioista ei lapsellekaan sovi huutaa.

Olen minä joskus ollut kiukkuinen ja näyttänyt sen lapsellekin, vaikka hän on vaan vahingossa rikkonut jotain arvokkaampaa. En nyt sentään huutanut. Mutta sitä kiukkuista äänensävyäkin olen sitten rauhoituttuani pyytänyt lapselta anteeksi ja selittänyt tunteeni ja sen, ettei asia kuitenkaan ole lapsen vika. Mutta sen sijaan en ole pyytänyt anteeksi huutoa noissa ääritilanteissa. Se on kuitenkin silloinkin pysynyt kohtuudessa, en ole käyttänyt asiatonta kieltä tai karjunut minuuttitolkulla, joten seuraamus on ollut tekoon nähden minusta ihan ok. Kyllä lapsi saa nähdä, mitä negatiivisia tunteita hänen teostaan voi seurata.

 

Täällä kommenteissa on, että "heti kun äänensävy muuttuu se tulkitaan huutamiseksi".. Kuule jos tämä kaverini kurkku suorana räyhää ja rääkyy seinät helisten pikkulapsille niin minusta se ei ole äänen sävyn muuttamista eikä komentelua vaan turhaa rääkymistä ja rähinää. Mullekin huudettiin pienenä ja muistan kun se sattui korviin, eikä saanut ees selvää mitä se vanhempi räyhäs, kun suu vaahdossa metelöi kovaan ääneen. Rauhallisesta puheesta sentään sai selvää. Ja tämä äiti, huutaa ilman mitään syytä, hänen tapansa puhua lapsille on kivahtelu, ärähtely, räyhääminen..

Ja joo on hän varmaan uupunut, mutta ei se oikeuta siihen, että lapsille ei enää puhuta nätisti, vaan koko ajan aina huudetaan, vaikka lapsi ei oo mitään tehnyt. Siinä vaiheessa kun on niin uupunut niin pitäis hakea jotain apua ja opetella itsehillintää..