millasien vastaanoton olette saaneet??

kaikki "teiniäidit", millaisella mielellä vanhempanne otti asian, että ootte raskaana? entä poikaystävän vanhemmat? kauan ehditte seurustelemaan ennen raskautta? miten raskaus meni? onko parisuhde muuttunut?
mä oon 19wee puoltoista vuotiaan tytön äiti. mun vanhemmat otti kohtuu rauhallisesti ensimmäisen lapsenlapsensa syntymän, vaikka olin vasta 17 (oon loppuvuoden lapsi).poikaystäväni vanhemmat eivät olleet puolesta, ei vastaan, mutta eipä kovin kiinnostuneita olleet koko raskaudesta, koska meillä ei ollu yhteistä kotia, eikä varsinkaan mieheni äidin mielestä "edellytyksiä" vanhemmiksi. (kukaan ei voi sanoa niin edes nuoresta, ennen kuin on nähnyt tämän selviämiskyvyn vanhempana.) me ehdittiin olemaan n. vuoden päivät, eikä ollut suunniteltu raskaus, vaikka en katunut olekaan. mutta kyllä olis saanu olla paremmalla pohjalla suhde. juttu menikin niin, että lapseni syntyi viikolla 28 raskausmyrkytyksen vuoksi hätäsektiolla (tässä vaiheessa,kun sektio tehtiin, ei vauvalla ollut vaaraa vaan minulla). ja tyttö syntyi minimitoilla (985g ja 36cm). lapsen isä lähti menemään, petti mua jo mun ollessa sairaalassa. ei kuulemma hänestä ollut isäksi. yksin kävin sitten vauvaa hoitelemassa 2kk sairaalassa. miehen lähteminen ei oikeastaan edes harmittanut, en masentunut. ei ketään voi vanhemmaksi pakottaa.hieman vaan suretti, ku äijä ei tiennyt mistä kaikesta ihanasta jäisi ja oli jo jäänyt paitsi. ja kuitenkin olin niin onnellinen vauvastamme ja sen terveydestä. tyttö pääsi loistoikkain paperein pois sairaalasta heinäkuun lopussa (syntyi toukokuussa) ja me oltiin kotona perhe. isän aikansa seurailtuaan, päätti pyytää päästä takasin.otin, ensin sen verran että meillä sai oleskella vauvaa hoitamassa, mutta loppuviimeks sit alettiin taas olemaan yhdessä. tästä on puoltoista vuotta,mutta asia painaa mua. meen suhde on muuttunut. tytön kanssa jaksan ja ennen kaikkea haluan olla ja touhuta, mutta en aina jaksa miestä siinä häärimässä, olemassa tiellä.muilla samanlaista? tuntuu,että välillä olis helpompi olla yksinhuoltaja.. luottamuspula mun puolelta suuri. miten pystyn sen kolon täyttämään jonka mieheni jättäminen ja pettäminen jätti? halu on kuitenkin suuri olla ehjä perhe, vaikka välillä tuntuu, niin kuin sanoin, paremmalta kun mies olisi pois. lapsella on kuitenkin oikeus molempiin vanhempiin ja kyllä mä miehestäni välitän, eikä me juuri riidellä. help.<br><br>
 
pimpeli
en nyt tiedä kuuluuko tää nyt ihan tänne... mutta! olen 19 ja kultani 25 ja itseäni rassaa suunnattomasti se et kaikki tädit ja mummot sun muut vähän niinku painostaa meitä lapsentekoon ("etteks tekin kohta hommaa jo ittellenne lapsen...", "mä en varmaan kerkee ikinä nähdä ikaa lastenlastenlasta ku oon näin vanhakin... *vinkvink*...") todellakin haluan lapsen (rv4+ eli ihan alussa) mutten muiden mieliksi. Joten eiköhän kaikki läheiset ota ihan ilolla vastaan :)
 
mä olen 19 v. myös ja synnytin ihanan poikavaavan 1.1.07 . sukulaiset on ihan onnesta soikeita varsinkin mun miehen isä ja mun äiti kun niinstä tuli isovanhempia. äiti ei ollut sillon niin innoissaan kun sai kuulla että olen raskaana,mut sano että se on sun oma päätös mitä teet. ja todellakin tein oikean ratkaisun =) . mun mies on vm.83 ja tosi innoissaan vauvasta.ihmettelin kyllä sukulaisten reaktioo,kun kaikki on niin innoissaan :D
 
Kinder Bueno
No olin 17v ku aloin tätä mein ekaa odottamaan (nyt rv36+4) ja mun äiti otti asian ensin vähän kylmästi siis ensimmäiseks ku kuuli asian ni ei puhunu sanaakaan.. yön ku sai nukuttua hän tuli mua aamulla herättämään (asuin silloin viel kotona) ja kertoi et kuinka onnellinen hän on ja et kaikki menis hyvin. Oma biologinen isäni pisti välit poikki kanssani kokonaan, en ole häntä viime kevään jälkeen nähnyt.. Nyt välit ehkä lämpenemään päin (hän kyselee veljeltäni mitä kuuluu minulle jalaittanut pari tekstaria..) Avokkini vanhemmat ovat oikein innoissaan (avokkini on vm-81) tulevasta ensimmäisestä lapsenlapsestaan.


Ja tulin siis raskaaksi kun olimme seurustelleet n.3kk. Ehkäisy oli lopetettava tietyistä syitä ja pitkien keskustelujen päätteeksi annoimme vauvalle luvan tulla jos on tullakseen. (Ja enkös tullut sit seuraavasta kierrosta raskaaksi) Yllätyshän se oli mutta hyvä sellainen :)

Onhan n ihmiset puhunu et nopeeta toimintaa mut mikäs siinä sanon minä jos kemiat pelaa ja toimeen tulee.. :heart: Ei mua kiinnosta toisten mielipiteet..

Ja nyt tosiaa ootellaan tän ekan syntymää.. LA 28.2 :heart: <br><br>
 
Äitin eka reaktio oli kun sanoin et " entäs jos ois semmone joka sanos: mummo?" "Ei kai, et oo tosissas!!" \|O Meni ehkä viitisen minuuttia ku se alkuu oli tavallaa suuttunu mut sitte se alko jo selittämään et miten se kahvihuoneessa kertoo työkavereille et siitä tulee mummo :LOL: Ja sen ekan viis minuuttisen jälkeen on ollu ihan onnessaan! Äitihän se oli joka isälle kerto, isä oli sitte alkanu mummottelemaan sitä siks illaks, vaikka ihteeni vähä arvelutti isän reaktio :kieh: Eli hyvin suhtautuvat! :)

Poikakaverin vanhemmat sanotaanko et vielä paremmin, siellä olivat silmät kosteina, eivät itkeneet, mutta näki ihan selevästi et ei oo kaukanakaan!

Ite oon 17 ja poikakaveri täyttää 20. Molempien vanhemmille eka lapsen lapsi. Ja nuoria ukkeja ja mummoja tulevat olemaan 37v, ja 40v, 38v ja noin 50v.

Kerettiin seurustelemaan 3kk+4kk enne ku tulin raskaaks. 3kk 05/06 talvena ja sitte uudestaa 06 huhtikuusta. Ja ihan "suunniteltu" lapsi on. :heart:

Eipä tässä vaiheessa ainakaa parisuhde oo mihinkään muuttunu, paitsi tietenkin se että tuleva iskä lähti armeijaan 8. päivä tammikuuta :/

Raskaus on mennyt ihan hyvin tähän asti ainakin, sairaslomalla kyllä oon ollu jo kolmisen viikkoo, ku työ on sen verran raskasta, aloin olemaa työpäivien jälkeen niin väsyny ja yöllä alko tulemaan supistuksia.
 
Jusu
\
Alkuperäinen kirjoittaja 18.12.2006 klo 21:17 tiimuski kirjoitti:
(kukaan ei voi sanoa niin edes nuoresta, ennen kuin on nähnyt tämän selviämiskyvyn vanhempana.) me ehdittiin olemaan n. vuoden päivät, eikä ollut suunniteltu raskaus, vaikka en katunut olekaan. mutta kyllä olis saanu olla paremmalla pohjalla suhde. juttu menikin niin, että lapseni syntyi viikolla 28 raskausmyrkytyksen vuoksi hätäsektiolla (tässä vaiheessa,kun sektio tehtiin, ei vauvalla ollut vaaraa vaan minulla). ja tyttö syntyi minimitoilla (985g ja 36cm). lapsen isä lähti menemään, petti mua jo mun ollessa sairaalassa. ei kuulemma hänestä ollut isäksi. yksin kävin sitten vauvaa hoitelemassa 2kk sairaalassa. miehen lähteminen ei oikeastaan edes harmittanut, en masentunut. ei ketään voi vanhemmaksi pakottaa.hieman vaan suretti, ku äijä ei tiennyt mistä kaikesta ihanasta jäisi ja oli jo jäänyt paitsi. ja kuitenkin olin niin onnellinen vauvastamme ja sen terveydestä. tyttö pääsi loistoikkain paperein pois sairaalasta heinäkuun lopussa (syntyi toukokuussa) ja me oltiin kotona perhe. isän aikansa seurailtuaan, päätti pyytää päästä takasin.otin, ensin sen verran että meillä sai oleskella vauvaa hoitamassa, mutta loppuviimeks sit alettiin taas olemaan yhdessä. tästä on puoltoista vuotta,mutta asia painaa mua. meen suhde on muuttunut. tytön kanssa jaksan ja ennen kaikkea haluan olla ja touhuta, mutta en aina jaksa miestä siinä häärimässä, olemassa tiellä.muilla samanlaista? tuntuu,että välillä olis helpompi olla yksinhuoltaja.. luottamuspula mun puolelta suuri. miten pystyn sen kolon täyttämään jonka mieheni jättäminen ja pettäminen jätti? halu on kuitenkin suuri olla ehjä perhe, vaikka välillä tuntuu, niin kuin sanoin, paremmalta kun mies olisi pois. lapsella on kuitenkin oikeus molempiin vanhempiin ja kyllä mä miehestäni välitän, eikä me juuri riidellä. help.

Hei Tiimuski!
Yksi "täti" tuonkeutui tänne... tuon kolmekuukautisen pojan kanssa ei vain kovin pitkään kirjoitella, joten hukkasin pitkän pätkän, jonka sulle kirjoitin. ...
Halusin vain sanoa, että vaikutat hyvin fiksulta nuorelta äidiltä ja olet mitä ilmeisemmin pärjännyt vallan loistavasti nuoresta iästäsi huolimatta!
Itse en olisi tuon ikäisenä varmaan kovin hyvin selvinnyt (no, ken tietää).

Kyllä tuostakin voi parisuhde vielä kukoistaa, mutta varmasti se vaatii työtä -teiltä molemmilta. Siis, jos mielestäsi suhteenne on pelastamisen arvoinen, niin puhu ihmeessä miehellesi, muuten ette siitä selviä. Nuo tunteet, jotka ovat varsin oikeutettuja, tosia ja luonnollisia, pettämisestä, jättämisestä ja tuen puutteesta, eivät haihdu kuin puhumalla.


Halaus sulle :hug: ja tsemppiä! Mitä sitten teetkin.


Ps. JOS pystyt puhumaan asiasta niin, että et hirveesti syyllistä miestäsi, pystytte puhumaan asiaa paremmin; tyyliin "musta tuntuu tältä..." Eikä niin, että "sä oot tällänen". Siitä on se apu, et toinen ei heti joudu puolustuslinjalle, jolloin keskustelu voi paremmin jatkua (yritän sitä itsekin opetella).
Sory opettava sävyni!
Nyt suljen suuni ja poistun ;) Anteeksi muillekin tunkeutumiseni.

 

Yhteistyössä