milloin muuttaa yhteen?

Tässä on parisen vuotta seurusteltu ja tutustuttu toisiimme, yhteiselo vaikuttaa hyvältä, tasapainoiselta ja onnelliselta. Molemmat ovat sitä mieltä että olemme elämämme parhaassa suhteessa. Omista eroistammekin on jo aikaa, joten mikään "laastarisuhde" tämä ei ole ollut kummallekaan.

Lapsia meillä on molemmilla, minulla vielä leikki-ikäisiä, miehen vanhempia eivätkä asu miehen luona vaan enimmäkseen äidillään, toki käyvät isän luona.

Itse kaipaisin jonkinlaista vahvistusta sille että meistä kasvaa vielä kokonaisuudessaan perhe. Mies on huomattavasti vähemmän kiinnostunut miettimään yhteenmuuttoa, hän ei ole vielä valmis - eikä osaa sanoa milloin voisi olla. Kuulemma viiden vuoden kohdalla on syytä huolestua jos mitään ei ole tapahtunut.

Viisi vuotta (aikaa siihen jäljellä vielä kolme...) tuntuu minusta todella pitkältä ajalta. Miestä en painosta mihinkään, mutta itsestäni tuntuu siltä että hän on vain sitoutumiskammoinen, eikä uskalla sitten viiden vuoden jälkeenkään muuttaa saman katon alle.

Lapset myös pohdituttavat häntä, miten sitten kun he ovat siinä 24/7 (vaikka hän paljon niistä pitääkin), joutuuko hän luopua omista harrastuksistaan, miten kän "oman" elämän?

Ehkä tässä jotain vertaistukea kaipaan ja etsin, onko muilla kokemusta tällaisista miehistä? Entä millä aikataululla itse olette uusperheellisenä menneet saman katon alle tai naimisiin?

Kiitos jo etukäteen kaikille jotka viitsivät vastata, asia on minulle kipeä ja aiheuttaa surua ja kyyneleitäkin aina välillä, kun suren etten ainakaan hänen kanssaan sitä yhteistä kotia saa. Taustalla toki molempien pelko siitä ettei "tämäkään lopulta onnistu".

Kyllä rakkaus on vaikeaa - vai onko? :heart:

 

\

Tässä on parisen vuotta seurusteltu ja tutustuttu toisiimme, yhteiselo vaikuttaa hyvältä, tasapainoiselta ja onnelliselta. Molemmat ovat sitä mieltä että olemme elämämme parhaassa suhteessa. Omista eroistammekin on jo aikaa, joten mikään "laastarisuhde" tämä ei ole ollut kummallekaan.

Lapsia meillä on molemmilla, minulla vielä leikki-ikäisiä, miehen vanhempia eivätkä asu miehen luona vaan enimmäkseen äidillään, toki käyvät isän luona.

Itse kaipaisin jonkinlaista vahvistusta sille että meistä kasvaa vielä kokonaisuudessaan perhe. Mies on huomattavasti vähemmän kiinnostunut miettimään yhteenmuuttoa, hän ei ole vielä valmis - eikä osaa sanoa milloin voisi olla. Kuulemma viiden vuoden kohdalla on syytä huolestua jos mitään ei ole tapahtunut.

Viisi vuotta (aikaa siihen jäljellä vielä kolme...) tuntuu minusta todella pitkältä ajalta. Miestä en painosta mihinkään, mutta itsestäni tuntuu siltä että hän on vain sitoutumiskammoinen, eikä uskalla sitten viiden vuoden jälkeenkään muuttaa saman katon alle.

Lapset myös pohdituttavat häntä, miten sitten kun he ovat siinä 24/7 (vaikka hän paljon niistä pitääkin), joutuuko hän luopua omista harrastuksistaan, miten kän "oman" elämän?

Ehkä tässä jotain vertaistukea kaipaan ja etsin, onko muilla kokemusta tällaisista miehistä? Entä millä aikataululla itse olette uusperheellisenä menneet saman katon alle tai naimisiin?

Kiitos jo etukäteen kaikille jotka viitsivät vastata, asia on minulle kipeä ja aiheuttaa surua ja kyyneleitäkin aina välillä, kun suren etten ainakaan hänen kanssaan sitä yhteistä kotia saa. Taustalla toki molempien pelko siitä ettei "tämäkään lopulta onnistu".

Kyllä rakkaus on vaikeaa - vai onko? :heart:

Me toimimme tosi nopeasti. Tapasimme tammikuussa, muutimme yhteen helmikuussa, ensimmäinen yhteinen lapsi syntyi saman vuoden joulukuussa, kihloihin taas seuraavassa tammikuussa, häitä tanssittiin sen vuoden heinäkuussa.
Yhteistä taivalta on kuljettu pian 8 vuotta ja kaksi lasta on syntynyt vielä lisää.. onnellisia olemme edelleen ja toivottavasti koko loppuelämän.
Molemmilla oli yksi lapsi ennestään, minun lapsi on aina läsnä koska isä kuollut, hänen lapsensa lähes joka viikonloppu ja hyvin on mennyt, ovat vielä samanikäisiä ja samaa sukupuolta.
Tämä siis toimi meillä, mutta jokainen toimikoon niin kuin siltä tuntuu. Ei odottelukaan aina pahaa suhteelle tee, me emme halunneet lyhentää kahta lainaa kun yhtä asuntoa vain käytettiin puhumattakaan muista kuluista mitä erillään asuminen tuotti. Ja tietenkin rakkautta pitää riittää..
Kaikkea hyvää sinun ja miehesi yhteiselle tulevaisuudelle.

 

Nopeasti mekin yhteen lyöttäydyttiin. Asuttiin vielä erillään, omissa osoitteissamme, kun yhteinen ja toivottu, " tekemällä tehty " lapsi ilmoitti tulostaan. Muutettiin raskauden loppuvaiheessa saman katon alle.

En usko, että ilman tätä yhteistä tenavaa oltaisi yhteen muutettu niin nopeasti, tuskinpa ollenkaan. Olin toki tosissani suhteen ja miehen kanssa, mutta halusin myös omaa vapautta, omaa aikaa, tilaa, oman paikan. Pidin siitä,. että mies saattoi olla pois, omien viikonloppulastensa kanssa, vaikka ikävä olikin silloin kun ei yhdessä oltu.

Mies ei asiaa näe tällä tavalla, olen joskus hänelle sanonut siitä, mutta se ei ikään kuin mene perille, hän ei kykene ymmärtämään tätä minun logikkaani.

Ongelmatonta tämä ytheiselo uusperheenä ei siis ole ollut.
Miehen lapset tulee tapaamiselle säännöllisesti.
Siinä sitä onkin sietämistä.
Lasten äiti on vahvasti läsnä elämässämme lasten kautta vaikka mitään yhteistyötä tai yhteydenpitoa missään muodossa ei ole. Tekstareilla hoitavat pakolliset tapaamisiin liittyvä jutut. Esim.lapsen lääkehoidot tms. lapsi ilmoittaa kun tulee tapaamiselle, ennakkoilmoitusta tai hoito-ohjeita ei tule.

Koen myös, että nämä "ensimmäiset" lapset ovat tärkeämpiä paitsi miehelle, myös isovanhemmille, että "ensimmäinsen" vaimon, tyttöjen äidin viestit otetaan vastaan ja niitä noudatetaan, samaa ei tapahdu suhteessa minuun ja meidän yhteiseen.
Kyseessä on esim. lasten vieminen jonnekin ekstra-kivaan juttuun, tai heille jonkin kivan ostaminen, hankkiminen.

Kyllä minun arkeni ja elämäni on muuttunut, vaikka lapset on etälapsia. Emme voi suunnitella elämää jatkumolla, vaan se katkeaa aina tapaamisviikonloppuihin. Emme voi tehdä näiden lasten kanssa sellaisia normaaleja asioita, vrt. perhe tekisi viikonloppuna. Pelkästään uimahallireissut menevät ihan sähläämiseksi. Minä en vahdi uimataidottomia koululaisia, haluan uida koska liikunta jää muutenkin olemattomaksi, ja miehen pitäisi revetä kolmea katsomaan; kaksi uimataidotonta isossa altaassa räpiköivää koululaista ja yksi uimataidoton leikki-ikäinen.
Jos sanon etälapselle, että menetkö saunaan/ haluatko mennä, hän menee, mutta ei ymmärrä että voi itse lähteä pois kun siltä tuntuu, odottaa siis poistumislupaa. :headwall: En jaksa tämmöisiä psykiatrisia tapauksia jotka vaatii koko ajan perään katsomisen ja paapomisen.

Uimahallit on siis jääneet.. ja paljon muutakin.. niinä viikonloppuina kun olemme ydinperheenä, on paljon muutakin tekemistä mitä on tehtävä, eikä voi tehdä kun ovat meillä.

Ymmärrän siis miehesi näkökannan.

Vastuuta pitäisi ottaa toisen lapsesta, johon ei kuitenkaan ole oikeuksia. Oma aika, oma elämä, kaikki muuttuu, oma vapaus, se katoaa. On aina neuvoteltava, otettava huomioon niin paljon muitakin ihmisiä.

 

Meillä suhde alkoi aika pian eroni jälkeen ja on kestänyt vuoden verran. Asumme lähekkäin, mutta eri osoitteissa. Minulla on kaksi leikki-ikäistä ja miehellä yksi murrosikäinen jota tapaa tosi harvoin. Kiirettä ei ole yhteen muuttaa, välillä toki nauttisi siitä että olisi kaksi aikuista jotka selkeästi jakaisivat vastuun lapsistani. Mutta jo lastenkin elämän kannalta nykyinen järjestely on hyvä. Meillä on meidän kolmen oma perhe, johon mies toki kuuluu vähän niinkun bonuksena.

Yleensä ajattelen niin että on ihanaa nähdä miehen kanssa ja viettää aikaa joko kaksin lasten ollessa isällään tai olla yhdessä koko porukka mutta vielä ei tarvitse miettiä miten yhteiset rahat käyttää tai kuka imuroi.

Meillä menee varmasti pari vuotta siihen että yhteenmuutto tulee ajankohtaiseksi, ellei sit ole jo niin tottunut yh-äidin elämään ja "vapauteen" ettei enää haluakaan..

Yhteisiä lapsia ei ole suunnitteilla.

 

Yhteen taidettiin muuttaa muutaman kuukauden seurustelun jälkeen.
Vietin miehen luona paljon aikaa ja työpaikallenikin oli lyhyempi matka miehen luota, joten en käynyt kodissani kuin postin hakureissulla. Alkoi tuntua vähän hölmölle maksaa isoa vuokaraa "postilaatikosta"
Kihloihin mentiin puolen vuoden seurustelun jäkeen ja naimiisiin kahden vuoden.
Helppoahan tämä ei ole ollut, mutta kenenkä elämä on?

 

\

Yhteen taidettiin muuttaa muutaman kuukauden seurustelun jälkeen.
Vietin miehen luona paljon aikaa ja työpaikallenikin oli lyhyempi matka miehen luota, joten en käynyt kodissani kuin postin hakureissulla. Alkoi tuntua vähän hölmölle maksaa isoa vuokaraa "postilaatikosta"
Kihloihin mentiin puolen vuoden seurustelun jäkeen ja naimiisiin kahden vuoden.
Helppoahan tämä ei ole ollut, mutta kenenkä elämä on?

Ero on siinä, että voiko vai eikö voi itse määrätä omaa elämäänsä. Eli jos elämässä on joitakin epäkohtia, että on tyytymätön vallitseviin asioihin , niitä pyrkii muuttamaan ja hakemaan ratkaisuja, että löytyy tyydyttä ratkaisu, että taas oma elämä tuntuu hyvältä kokonaisuudessaan. Näinhän normaalisti tehdään.
Nyt uusperheessä, ainakin miellä,. On paljon asioita, joihin ei voi vaikuttaa, ne vain ovat, eivätkä ne ole sitä, mitä minä elämältä haluan, että millaisen elämän haluan. En voi muuttaa näitä asioita tai tilanteita. Ne vain ovat, vaikken pidä siitä / niistä asioista.

En voi vaikuttaa omaan elämääni.

Voisin alkaa tehdä muutostyötä omassa päänupissani, Mutta sitäkin on yritetty. Pitäisi kait joku lobotomia tehdä tai lääkitä itsensä välinpitämättömäksi zombieksi, että muutosta omassa itsessä tapahtuisi. Alku meni paremmin. Ja luulin, että ne ongelmat mitä on, väistyvät ja uusperhe alkaa muovautua. Mutta ei. Ei tämä ikinä ole missään vakaassa olotilassa, aina on tapaaminen arvoitus, että mitä on tulossa, meneekö hyvin, jaksanko minä. Että millainen viikonloppu on edessä.
Kuka tämmöistä jaksaisi? Miksi "äitipuolen" pitäisi?
Mikä vastuu on etälapsilla?`
'Entä mikä on vastuu etälasten äidillä, exällä ????

 

Muutettiin yhteen 4 vuoden seurustelun jälkeen.Mies oli se joka oli mietti ,ja tavallaan oli haluton sitoutumiseen .Halusi myös omaa perhettä mutta ei uskaltannut tehdä päätöstä. Lopulta kuitenkin uskalsi !
Hitaasti hyvää tulee... =)

 

Kiitos Marit6 rohkaisevasta viestistä ...
:hug:

... että todellakin on sellaisia miehiä jotka miettivät ja miettivät ja sitten uskaltavat tehdäkin sen ratkaisun.

Itse olen ehkäpä juuri siksi ollut tässä nyt niin surullinen, kun en ole uskonut siihen että sellainen päivä tulee että mies uskaltaisi ratkaisun tehdä. Olen ajatellut hänen haluavan ehkä vain "syödä rusinoita pullasta", eli siis nauttia meistä silloin kun jaksaa mutta ei joka päivä. Itselleni sellainen ratkaisu ei ikuisesti sovi, tuntuu kuin pidettäisiin "varalla" tai että teen itseni naurettavaksi ja "varmaksi nakiksi" kun odotan vaikka hamaan hautaan asti. Ehkäpä siis ylpeyskin nostaa päätään, en halua että minua enää rakkaudessa vedätetään *huokaus*

Meilläkin mies iloitsee lapsista ja nauttii heidän tuomasta ilosta, mutta kuitenkin empii sitten sitä jaksaako heitä ihan aina ja joka päivä.

Minä taas jotenkin pidän rakkauden mittarina sitä että jaksaa meitä heikkoinakin hetkinä, siksikin olen surrut, rakastaako hän vähemmän kuin minä, ja jos niin on, mitä se tarkoittaa.

Rakkaus on niin vaikeaa silloin kun tuntuu että mennään enemmän sen toisen tahdon ja aikataulun mukaan. Miestä kun tietysti harmittaa ja kiukuttaa se että aina joskus suren tätä. Mutta mielestäni minulla on yhtälailla oikeus tunteisiini kuin hänelläkin: kaipaan sitä että asuisimme yhdessä tai että siitä olisi jotakin muutakin kuin EHKÄ sana viiden vuoden kohdalla :/
Ei siis miehenkään auta kuin kestää omat huonot tunteensa siitä että sisäinen aikataulumme on niin erilainen. Minä en suostu hautaamaan tunteitani vain siksi että hänellä on omat tunteensa. Kyllä tätä keittoa keittää kaksi ihmistä ihan yhtälailla.

Jaahas, taidan tunnistaa itsessäni vähän kiukkua asian suhteen, sikäli hyvä että varmaan tämä suru väistyy kun tulee kiukku esiin ja saan taas itseni uskomaan siihen etten mitään miestä tarvitse, kyllä elämästä selviän ilmankin. Ongelma on vain siinä että rakastan häntä...

Miten Marit6 sinä käsittelit tällaisia tunteita ennen kuin teitte päätöksen yhteenmuutosta? Vai häiritsikö koko asia sinua silloin?
Kiitos jos jaksat vielä vastata =)

 

Me muutettiin yhteen vajaan puolen vuoden seurustelun jälkeen, koska asuttiin toisen luona parin kolmen kuukauden jälkeen jo. Tää oli mun miehen tahto. Ja ei mulla ollu mitään sitä vastaan. Päinvastoin. Se tuntu tosi luontevalta. Me oltiin alusta asti ku paita ja peppu. Ja ollaan yhä. Viiden vuoden jälkeen. Se oli rakkautta, sitä s u u r t a rakkautta heti. :heart: Mutta ei tähän tosiaan ole sääntöä. Jokainen suhde on erilainen. On toimittava siten, että molemmat saavuttavat tyytyväisyyden.

Onnea matkaan ! :flower:

 

[

Miten Marit6 sinä käsittelit tällaisia tunteita ennen kuin teitte päätöksen yhteenmuutosta? Vai häiritsikö koko asia sinua silloin?
Kiitos jos jaksat vielä vastata =)

[/quote]
Meillä oli se lähtötilanne että olin 3 lapsen yksinhuoltaja miehellä ei ollut lapsia ja se oli varmasti yksi syy hänen epävarmuuteen.Yritin tietyn rajan asti ymmärtää mutta kyllä meidän suhteessakin oli vaikeita hetkiä ja suhde välillä katkolla.Mies ei ollut varmaa jaksaako perheelämää ja lapsia
kun oli tottunut vapauteen ja yksinäisyyteen.

Olin aina ollut itsenäinen ja menevän sorttinen ja monet vuodet yksinhuoltjana vaan vahvisti sitä puolta.Minua on ainakin auttanut se asia että elämässä oli muitakin tärkeitä asioita ei pelkästään mies.Edellinen liittoni oli todella kurjaa..epätoivo iski aina ajoittain..mietin eikö mä koskaan saa kunnon perheelämää hukkaanko aikaa tähän mieheen..
On todella raivoistuutavaa kun yrität kysyä jotain tärkeää..ja mies ei tiedä..
Surin kyllä sitä että jos ei tästä koskaan tulekaan mitä....
Teit työtä itseeni kanssa mietin onko todella mies ..sitoutuminen ainoat tärkeät asiat elämässäni

Totesin että ne ovat mulle tärkeät..mutta jokainen ihminen sun elämässä opetta sinulle jotain vaikka ei pysyvästi jäisikäänMies oli hyvä kiltti ihanaa mies niin erilainen kun edellinen ja olin kuitenkin sitä mieltä että kannatta katsoa" näytelmää" loppuun asti
tein kyllä miehelle selväksi että haluan sitoutua että se oli mulle tärkeä juttu.
toinen asia on että mies on mies ja nainen nainen ja väkisin ajatellaan näitä asioita eri tavalla.Jos on eronnut ja edellinen suhde oli kurjaa kynnys on ehkä korkeampi sitoutua uudelleen....
Tee myös omia juttuja näytä miehelle että sun elämässä on tilaa muille asioille älä elää miehen ehdoilla..
tee kuitenkin hänelle selväksi että sitoutuminen on sinulle tärkeää
Voit myös pistä minulle y:viestiä


:hug: Maarit