Milloin voi mielestänne sanoa päässeensä yli/irti jostain ihmisestä? Yleistä pohdintaa.

Ja onko tuo määritelmä erilainen riippuen siitä, onko kyse esim. kumppanin, ystävän tai vaikkapa jonkun sukulaisen menetyksestä välien katketessa? Tarkoittaako irti pääseminen sitä, että on lopettanut asioiden aktiivisen murehtimisen, surussa rypemisen, tuskallisen haikailun vai sitä, ettei tunne lainkaan surua, ikävää tai muita tunteita?

Jos on ns. jatkanut eteenpäin, asia ei pyöri koko ajan mielessä, kykenee nauttimaan elämästään ja ihmissuhteistaan, olemaan onnellinen jne, mutta ei ole kuitenkaan unohtanut sitä ihmistä kokonaan, ikävöi häntä ajoittain ja asia on edelleen kipeä, onko silloin päässyt sen ihmisen yli? Vai onko asiasta päässyt täysin yli vasta, kun se ei enää harmita lainkaan?

Onko ystävyyden menettämistä ns. "sallitumpaa" surea vielä vuosienkin päästä kuin vaikkapa seurustelusuhteen päättymistä? Aika monet saattaa ikävöidä jotain entistä läheistä ystävää vielä monen vuodenkin jälkeen ja tuntea surua (muutenhan ystävyyssuhde ei koskaan jatkuisi pitkän ajan päästä, kuten monella käy, jos välittämistä/ikävöimistä ei olisi), mutta exäänsä vuosien ajan ikävöivää pidettäisiin roikkujana(?) Onko tiettyjen ihmissuhteiden katkeamista "hyväksytympää" surra jonkin verran pitkään/koko elämän kuin toisia? Onko välttämätöntä/tavoiteltavaa, että kaikki välittäminen/rakkaus/kaipauksen tai haikeuden tunteminen loppuisi koskaan? En ole koskaan kokenut eroja, mutta aihe pohtiminen kiinnostaa

 

Se ettei ole päässyt jostakusta yli, tarkoittaa mun mielestä, ettei pysty elämään normaalia elämään surunsa/ikävänsä/itsesyytöstensä tms. vuoksi. Rypee itsesäälissä, elämä on harmaata ja itkuista.

Yleensä vain hyvin läheisen ihmisen menettämiseen juututaan, ei niinkään ystävän. Lapsen, puolison tai oman vanhemman menettäminen voi olla asia, josta on vaikea päästä yli.

 

Silloin kun pystyy kohtaamaan kyseisen henkilön ilman, että tekee mieli vaihtaa kadun toiselle puolelle ja tuijotella varpaisiinsa.

 

Lisäksi on kiinnostavaa, miten keinotekoisia rajoja ihmiset asettaa, kun asiaa alkaa pohtimaan. Toisaalta tajuan, että ystävyyssuhteen päättymisen suremista pitkään ymmärretään paremmin kuin seurustelusuhteen päättymisen. Seurustelusuhteet on herkempiä katkeamaan ja ystävyyden jatkuminen yleensä todennäköisempää kuin romanttisen suhteen. Toisaalta taas romanttiseen suhteeseenkin on usein liittynyt syvä ystävyys ja yhteys eli onko asia sittenkään ihan niin yksinkertainen...
Toki exän ikävöiminen häiritsee yleensä uusien suhteiden muodostamista ja harva nykyinen kumppani tykkää ajatuksesta, että puoliso välittää vielä exästäänkin. Mitä mieltä muut on?

 

Se ettei ole päässyt jostakusta yli, tarkoittaa mun mielestä, ettei pysty elämään normaalia elämään surunsa/ikävänsä/itsesyytöstensä tms. vuoksi. Rypee itsesäälissä, elämä on harmaata ja itkuista.

Yleensä vain hyvin läheisen ihmisen menettämiseen juututaan, ei niinkään ystävän. Lapsen, puolison tai oman vanhemman menettäminen voi olla asia, josta on vaikea päästä yli.

Ystäväkin voi olla hyvin läheinen. Jos on vaikkapa tunnettu lapsesta asti, oltu tiiviisti yhdessä ja jaettu kaikki asiat. Kyllä minä ainakin rakastan monia ystäviäni.

 

Mulla meni n. 10 vuotta ennen kuin sain tunteeni exää kohtaan oikeasti pois. En eron jälkeen ole pitänyt häneen mitään yhteyttä emmekä ole tavanneet, mutta silti kesti kauan ennen kuin tunteet olivat kokonaan sammuneet.

 

ystävyys ja seurustelusuhdetta ei mielestäni voi verrata millään tavalla toisiinsa... Mulla oli välit poikki mun ystävään 5vuotta ja silti monta kertaa havahduin siihen, että kaipasin hänen seuraansa ym. Mutta exän sitä vaan unohtaa, koska tietää ettei se seurustelu enää kannata, enkä mä henk.koht pysty olee exän kanssa "frendi"

Mun mielestä ihmisestä on päässyt silloin yli, kun ei ole enää minkäänlaisia tunteita häntä kohtaan. Eli ei tunne mitään vaikka mitä ajattelisi...

 

Mun mielestä silloin voi sanoa päässeensä yli, kun henkilö on enää vain kaunis muisto.

 

[QUOTE="carelia";24825492]Silloin kun pystyy kohtaamaan kyseisen henkilön ilman, että tekee mieli vaihtaa kadun toiselle puolelle ja tuijotella varpaisiinsa.[/QUOTE]

Juu, eikä peilaa kaikkia tekojaan ja valintojaan siihen, mitä tyyppi X asiasta ajattelisi.

 

Mun mielestä taas seurustelusuhteen päättymisen suremista ymmärretään paremmin kuin ystävyyssuhteen päättymisen suremista, josta ei juurikaan edes "saa" puhua. Se kun on niin normaalia, että kaikkien kanssa ei niin vaan ystävyyttä synny jne. Nykyään tuntuu, että mitään pitkiä ystävyyssuhteita ei enää ihmisillä juuri ole vaan ne vaihtelee elämäntilanteiden mukaan. Seurustelusuhteita toki surraan ja mun mielestä ympäristönkin mielestä niitä on ok surra paljonkin.

 

Itse en ole päässyt irti eräästä ystävästäni. Hän on edelleen ystäväni ja minä hänen, mutta tunteeni häntä kohtaan ovat syvemmät kuin pelkkä ystävyys. Siinä mielessä olen jämähtänyt pattitilanteeseen. Tiedän, etten voi häntä saada tätä ystävyyttä syvällisemmin.

 

ystävyys ja seurustelusuhdetta ei mielestäni voi verrata millään tavalla toisiinsa... Mulla oli välit poikki mun ystävään 5vuotta ja silti monta kertaa havahduin siihen, että kaipasin hänen seuraansa ym. Mutta exän sitä vaan unohtaa, koska tietää ettei se seurustelu enää kannata, enkä mä henk.koht pysty olee exän kanssa "frendi"

Mun mielestä ihmisestä on päässyt silloin yli, kun ei ole enää minkäänlaisia tunteita häntä kohtaan. Eli ei tunne mitään vaikka mitä ajattelisi...

Pahinta on menettää ihminen, jonka kanssa on ollut ensin pitkä, syvä ystävyys ja sitten seurustelusuhde. Silloin helposti käy niin, ettei sitä ystävyyttäkään pysty jatkamaan. Mä ymmärrän kyllä, että ex-kumppaniakin voi ikävöidä ja välittää, vaikkei sitä suhdetta enää kaipaisi tai toivoisi.

Jos määritelmä olisi tuo, ettei ole enää mitään tunteita niin moni ei varmaan pääse koskaan yli? Ei minulle ainakaan entiset kumppanit ole kuin ketä tahansa vieraita, vaikken tuntisi heitä kohtaan mitään romanttista enää. Välittää voin silti kovastikin. Vaikeita nämä tunneasiat

 

Mun mielestä taas seurustelusuhteen päättymisen suremista ymmärretään paremmin kuin ystävyyssuhteen päättymisen suremista, josta ei juurikaan edes "saa" puhua. Se kun on niin normaalia, että kaikkien kanssa ei niin vaan ystävyyttä synny jne. Nykyään tuntuu, että mitään pitkiä ystävyyssuhteita ei enää ihmisillä juuri ole vaan ne vaihtelee elämäntilanteiden mukaan. Seurustelusuhteita toki surraan ja mun mielestä ympäristönkin mielestä niitä on ok surra paljonkin.

Minusta taas tuntuu, että monille vasta hiljattain eronneillekin hoetaan herkästi, että jatka eteenpäin ja päästä irti. Nimitetään roikkujiksi tms. Harva taas ihmettelee vaikka joku kaipaisi ystäväänsä vielä vuosienkin päästä.

 

Täydellinen tunteettomuus on mielestäni sula mahdottomuus. Yli on päässyt siinä vaiheessa kun ei itkeskele perään, mieti jatkuvasti "jos...", mieti mitä se toinen ajattelisi tästä ja tuosta, kykenee olemaan yksin ja kykenee ajattelemaan mahdollista uutta puolisoa/ystävää ainakin joskus tulevaisuudessa. Eroja on monenlaisia ja uskon että suurin osa tuntee loppuelämänsä joskus harvoin haikeutta tai katkeruutta (tai molempia) miettiessään entisiä kumppaneitaan tai ystäviään.

En kyllä existäni välitä juuri paskan vertaa, enkä oikeastaan ole katkerakaan - ehkä ihan pikkuisen joskus tuolle viimeisimmälle. Mutta aika kauan saa aikaa kulua, että suhtautuisin heihin täysin samalla tavalla kuin joihinkin hyvänpäiväntuttuihin.

 

Ystävyyden menettäminen varmaan harmittaa yleensä pidempään, mutta se ikävöiminen ei ole niin tuskallista tai jatkuvaa. Kun taas parisuhteesta erottaessa tuntee yleensä voimakasta tuskaa ja käy vaikean suruprosessin, mutta lopulta asiasta pääsee yli kun on vähän pakkokin ja suhteen jatkuminen epätodennäköistä. Näin yleistäen. Ehkä ystävästä ei ns. tarvitse "päästä yli". Vaikka asiaa surisikin niin se harvemmin lamauttaa tai vaikuttaa jokapäiväiseen elämään.

 

Jos ei näe koko ihmistä ollenkaan, niin viimeistään seitsemässä vuodessa. Jos on ko. ihmisen kanssa tekemisissä, niin kolmessa ja puolessa vuodessa.

 

Sanoisin, että yleisellä tasolla on ihmisen menetyksestä päässyt yli, kun hän ei hallitse ajatuksia. Muistot ovat eri asia.

Exästä taas tietää päässeensä yli, kun hänen nykyiset kumppaninsa eivät herätä mitään negatiivisia tunteita. Jos sellaisia ei ole, mielikuvituskumppanitkin käyvät ihan yhtä hyvin

 

[QUOTE="vieras";24825607]Minusta taas tuntuu, että monille vasta hiljattain eronneillekin hoetaan herkästi, että jatka eteenpäin ja päästä irti. Nimitetään roikkujiksi tms. Harva taas ihmettelee vaikka joku kaipaisi ystäväänsä vielä vuosienkin päästä.[/QUOTE]

lähes juuri eronneena kuulin alussa tota ettenpäin ja päästä irti juttua jo ihan liikaakin,ei sitä heti pääse yli tai pysty jatkamaan eteenpäin.Nyt jo paremmin mutta jokainen kohtaaminen exän kanssa saa vatsan nurinpäin mutta menee ohi samalla kuin exäkin.sama koskee sitä sen uutta muijaakin.
vaikeaa kun näkee toista lähes joka päivä.

 

Täydellinen tunteettomuus on mielestäni sula mahdottomuus. Yli on päässyt siinä vaiheessa kun ei itkeskele perään, mieti jatkuvasti "jos...", mieti mitä se toinen ajattelisi tästä ja tuosta, kykenee olemaan yksin ja kykenee ajattelemaan mahdollista uutta puolisoa/ystävää ainakin joskus tulevaisuudessa. Eroja on monenlaisia ja uskon että suurin osa tuntee loppuelämänsä joskus harvoin haikeutta tai katkeruutta (tai molempia) miettiessään entisiä kumppaneitaan tai ystäviään.

En kyllä existäni välitä juuri paskan vertaa, enkä oikeastaan ole katkerakaan - ehkä ihan pikkuisen joskus tuolle viimeisimmälle. Mutta aika kauan saa aikaa kulua, että suhtautuisin heihin täysin samalla tavalla kuin joihinkin hyvänpäiväntuttuihin.

Erittäin hyvin sanottu. Ihmisen mielenterveys ja toimintakyky on hyvä silloin, kun iloa on elämässä enemmän kuin surua, on hyviä ihmissuhteita jne. Tuo on varmaan ylipääsemisen määritelmäkin. Minä välitän joistain ihmisistä erittäin paljonkin, vaikka heihin on välit katkenneet, jotkut läheiset kuolleet jne. Olen silti onnellinen ja elän hyvää elämää, mutta hyväksyn sen ajoittaisen ikävän tai surun, mikä iskee välillä. Se nyt vain on osa elämää. Onnekkaita ovat ne, jotka saavat olla tekemisissä kaikkien niiden kanssa, joista välittävät.

 

[QUOTE="vieras";24825749]lähes juuri eronneena kuulin alussa tota ettenpäin ja päästä irti juttua jo ihan liikaakin,ei sitä heti pääse yli tai pysty jatkamaan eteenpäin.Nyt jo paremmin mutta jokainen kohtaaminen exän kanssa saa vatsan nurinpäin mutta menee ohi samalla kuin exäkin.sama koskee sitä sen uutta muijaakin.
vaikeaa kun näkee toista lähes joka päivä.[/QUOTE]

Samalta tuntuu mustakin. Ahdistus on kauheaa välillä, varsinkin kun sain hiljan tietää että on jo alkanut seurustella vaikka meillä monen vuoden pituinen suhde takana. Mä en ainakaan pysty irrottautumaan vielä aikoihin, siltä musta tuntuu. Kun toinen on ollut niin tärkeä että eroaminen ollut vaikea ajatuksenakin

 

Samalta tuntuu mustakin. Ahdistus on kauheaa välillä, varsinkin kun sain hiljan tietää että on jo alkanut seurustella vaikka meillä monen vuoden pituinen suhde takana. Mä en ainakaan pysty irrottautumaan vielä aikoihin, siltä musta tuntuu. Kun toinen on ollut niin tärkeä että eroaminen ollut vaikea ajatuksenakin

Mua ahdistaa myös,välillä enmmän ja välillä vähemmän.Meilläkin monen vuoden suhde.Miehellä kyllä oli sitten jo uusi odottamassa että entinen nakattu nurkkaan,tuntuu tosi pahalta niinkuin ne vuodet ei olis exälle merkannu yhtikäs mitään ja mulle se ihminen oli kaikki kaikessa.Mulla menee varmaan aika kauan ennenkuin olen ihan selvillä vesillä mutta pakko se on uskoa valisampaan aikaan vielä muuten ei jaksa,näin en olis voinu 2kk sitten ajatellakaan ajattelevani mutta ehkä se aika todellakin auttaa vaikka kauan tässä vielä menee.
Jotenkin lohduttavaa ajatella että joku muukin kokee asian samalla tavalla vaikka asia onkin tämän sorttinen mutta tietää että joku jossain kokee ja tuntee samalla tavalla kuin itse täällä kun joskus ajattelee ettei kukaan ymmärrä mitä koen.

 

Se ettei ole päässyt jostakusta yli, tarkoittaa mun mielestä, ettei pysty elämään normaalia elämään surunsa/ikävänsä/itsesyytöstensä tms. vuoksi. Rypee itsesäälissä, elämä on harmaata ja itkuista.

Yleensä vain hyvin läheisen ihmisen menettämiseen juututaan, ei niinkään ystävän. Lapsen, puolison tai oman vanhemman menettäminen voi olla asia, josta on vaikea päästä yli.

Sinulla ei taida olla läheisiä ystäviä? Minulla on monta todella läheistä, pitkäaikaista ystävää. Osaan tunnen syvää sielunkumppanuutta. Surin ja kaipasin pitkään yhtä ystävääni, jonka menetin. Pidempään kuin exiäni.

 

[QUOTE="vieras";24825904]Sinulla ei taida olla läheisiä ystäviä? Minulla on monta todella läheistä, pitkäaikaista ystävää. Osaan tunnen syvää sielunkumppanuutta. Surin ja kaipasin pitkään yhtä ystävääni, jonka menetin. Pidempään kuin exiäni.[/QUOTE]

Mulla samoin. Todella läheisiä rakkaita ystäviä on yhtä paljon kuin sukulaisia.

 

Mulla oli hyvin vahva ihastuminen nuoruudessani, koskaan ei siis edes seurusteltu vaan käytiin vain muutaman kerran treffeillä vaikka siis tunnettiinkin useampi vuosi. Tuosta ihmisestä voin sanoa päässeeni täysin yli vasta n. 10 vuoden kuluttua! Ja se mistä sen huomasin että nyt olen yli siitä päässyt oli se havainto että se ihminen ei ole enää ajatuksissa, ei missään roolissa omissa kuvitelmissa/unelmissa (harrastan päiväunia älyttömän paljon ) Ja oli aikomoinen helpotus vihdoin.. Nyt jos näkisin tuon ihmisen taas niin voisin kohdata hänet tyynesti, ilman suuria tunteiden kuohahduksia.. ikään kuin vanhan ystävän vuosien jälkeen.