Minkä verran te puhutte ns "omista asioistanne" työpaikalla?? Kun minua ihmetyttää työkaverini...

Höh, ei kellään ole jotain konferenssia toisensa perään, en mäkään niissä puhuisi mitään omista jutuistani. Mutta jos viettää 40 h viikossa samassa konttorissa, käyden samassa kahvihuoneessa ja koskaan ei mainitse edes muutamalla sanalla vaikkapa pojan jalkapalloharrastuksesta, niin on vähän outoa.
Kun sen kaiken voi tehdä kevyesti ja iloisesti muutamalla sanalla, muutamalla lauseella viikossa. Mutta kun ap:n työkaveri ei kerro yhtikäs mitään.

Ap:n työkaveri ei ole vakituinen työkaveri vaan vaihtuva sellainen. Toisaalta kaikkia ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa vaikkapa se jalkapalloharrastus.

 

Mutta kun ap:n työkaveri ei kerro yhtikäs mitään.

Kyllähän ap tiesi esim. et heillä on samanlaiset lemmikit. Eli jotain kuitenkin on selvinnyt.
Itseäni ei lasten jalkapalloharkat kiinnosta pätkääkään, ja varmasti aika tylsistyneenä vastaisin vain "ahaa" tai "vai niin, hienoa..." jos joku niistä puhuis. Iitselleni nuo koiraharrastukset ovat lähellä sydäntä. Mutta tiedän tasan tarkkaan ettei KETÄÄN meidän työpaikalla kiinnosta koiranäyttelyt, joten miksi alkaisin niistä puhua? Niistä juttelen kavereiden kanssa ja netissä, minusta työpaikka ei vain ole se oikea paikka.

 

Tästä muuten tulikin mieleeni, olin aikoinaan mieheni kanssa samamssa työpaikassa ja samassa kahviporukssa.

Ne jotka tunsivat meidät ennestään tiesivät meidän olevan pariskunta, mutta ei siitä mitään numeroa tehty eli osa kahviporukasta ei tiennut meidän olevan aviopari...

 

[QUOTE="vieras";28685608]Ap:n työkaveri ei ole vakituinen työkaveri vaan vaihtuva sellainen. Toisaalta kaikkia ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa vaikkapa se jalkapalloharrastus.[/QUOTE]

Hui, eikö kohta mitään uskalla kertoa edes muutamalla sanalla ilman pelkoa että nyt se työkaveri rasittuu ihan kamalasti? Jos vaan joku isä vitsailee että "taas pitää viikonloppu viettää kuskaten poikaa jalkkisleireille" ja tekee tuon parilla lauseella, niin muiden työteho laskee heti ja he rasittuvat välittömästi? Burn outin paikka vähintään...

Tässä ketjussa puhutaan jatkuvasti ääripäistä, täydellinen hiljaisuus omasta taustasta vs. lörpöttely. Small talk on jotain siitä välistä.

 

Höh, ei kellään ole jotain konferenssia toisensa perään, en mäkään niissä puhuisi mitään omista jutuistani. Mutta jos viettää 40 h viikossa samassa konttorissa, käyden samassa kahvihuoneessa ja koskaan ei mainitse edes muutamalla sanalla vaikkapa pojan jalkapalloharrastuksesta, niin on vähän outoa.
Kun sen kaiken voi tehdä kevyesti ja iloisesti muutamalla sanalla, muutamalla lauseella viikossa. Mutta kun ap:n työkaveri ei kerro yhtikäs mitään.

Otinkin kantaa siihen, että sun mielestäsi smalltalkiin kuuluisi myös perheasioista kertominen. Voin sanoa, että jopa smalltalkin kultamaassa eli USAssa varmasti noissa työkonferensseissa vähän ihmeteltäisiin, jos joku alkaisi kertomaan illalispöydässä omista lapsistaan. Smalltalkin idea nimenomaan on, että voit rupatella ja viihtyä toisen ihmisen seurassa paljastamatta itsestäsi yhtään mitään. Keskustelunaiheet pidetään niin yleisellä tasolla, että ei vahingossakaan mennä liian lähelle toista. Voisin kuvitella, että esim lapsettomuudesta kärsiviä ei kamalasti kiinnosta kuunnella kesätyöpaikan työkaverin lapsen jalkapalloharrastuksesta. Smalltalkissa tällaista kömmähdystä ei pääse tapahtumaan, koska ei keskustella aiheista, jotka saattaisivat olla liian henkilölkohtaisia.

 

Hui, eikö kohta mitään uskalla kertoa edes muutamalla sanalla ilman pelkoa että nyt se työkaveri rasittuu ihan kamalasti? Jos vaan joku isä vitsailee että "taas pitää viikonloppu viettää kuskaten poikaa jalkkisleireille" ja tekee tuon parilla lauseella, niin muiden työteho laskee heti ja he rasittuvat välittömästi? Burn outin paikka vähintään...

Tässä ketjussa puhutaan jatkuvasti ääripäistä, täydellinen hiljaisuus omasta taustasta vs. lörpöttely. Small talk on jotain siitä välistä.

Se onkin sitten veteen piirretty viiva, se raja.

Ja jokaisella se saattaa olla omansa. Jopa päivästä riippuen.

Kun itse koen höpötyksen melusaasteena, joka häiritsee minua, toivoisin kovasti myös smalltalkkaajilta hienotunteisuutta ja sosiaalisten tilanteiden lukutaitoa. Hajanainen katseeni ja epämääräinen epätoivoinen ynähtelyni yrittää olla viesti (ilman että tarvitsee olla epäkohtelias): anna mun tehdä töitäni, ei kiinnosta nää jutut.

Mikä SIINÄ on niin vaikeaa?

 

Onko ap:llä ollut missään vaiheessa kyse yksityisasioista? Small talkista hän puhui, eikä jotkin kesälomasuunnitelmat tai vaikkapa se että kuinka vanhoja lapsia itsellä on, ole mikään valtakunnansalaisuus.

No eipä niistä juoruämmien kanssa työskennellessä kannata kertoa kun sitten vatvotaan sitä, missä lomaillaan ja niin edelleen.
Kun onhan se vatvomisen arvoinen asia jos jollakin on mahdollisuus tehdä lomalla muutakin kuin kuokkia jotain omaa takapihaa...

 

Otinkin kantaa siihen, että sun mielestäsi smalltalkiin kuuluisi myös perheasioista kertominen. Voin sanoa, että jopa smalltalkin kultamaassa eli USAssa varmasti noissa työkonferensseissa vähän ihmeteltäisiin, jos joku alkaisi kertomaan illalispöydässä omista lapsistaan. Smalltalkin idea nimenomaan on, että voit rupatella ja viihtyä toisen ihmisen seurassa paljastamatta itsestäsi yhtään mitään. Keskustelunaiheet pidetään niin yleisellä tasolla, että ei vahingossakaan mennä liian lähelle toista. Voisin kuvitella, että esim lapsettomuudesta kärsiviä ei kamalasti kiinnosta kuunnella kesätyöpaikan työkaverin lapsen jalkapalloharrastuksesta. Smalltalkissa tällaista kömmähdystä ei pääse tapahtumaan, koska ei keskustella aiheista, jotka saattaisivat olla liian henkilölkohtaisia.

Tuo konferenssiesimerkki ei ehkä kuvaa ap:n tilannetta, kyllä mäkin jossain konferenssissa, kauppamatkoilla tai jonkun tiukan aikataulun projektin parissa olisin hiljaa omista asioistani. Ap on päivästä toiseen saman sorvin ääressä työkaverin kanssa. Mulla taas on esim. Usasta semmoinen kuva, että työkaverit kysyvät kuinka vaimo voi, kuinka lapset jne.

Mä puhun omasta kokemuksesta. Jollain lailla semmoinen sijainenkin, joka ei vaikkapa 2-3 viikon aikana puhu sanaakaan asioistaan, on vähän outo muiden silmissä. Kun siihen riittäisi pari lausetta omasta taustasta.

 

Meillä on hyvin tiivis 12 hengen työporukka. Työ on pääosin tiimityötä ja aika vähäistä on vaihtuvuus. Kesälomittajia pyörii nyt toki mukana.

Kahta työkaveria en juuri tunne, vaikka ollaan vuosia tehty töitä yhdessä. Ei se haittaa tai häiritse millään tapaa. Se on heidän valinta ja mulle ok.

Muutama taas kertoo kaiken täysin suodattamatta ja se on välillä aika kestämätöntä kuultavaa. Siis että ei mua kiinnosta kuulla, mitä jonkun Jari teki eilen, toissapäivänä, tänään ja ehkä huomenna. Ei vaan kiinnosta.

Itse puhun kotiarjestani, unelmista, lomista, lapsista, mutta harkiten. En jaksa juoruilla ja inhoan juoruämmiä.

 

Hui, eikö kohta mitään uskalla kertoa edes muutamalla sanalla ilman pelkoa että nyt se työkaveri rasittuu ihan kamalasti? Jos vaan joku isä vitsailee että "taas pitää viikonloppu viettää kuskaten poikaa jalkkisleireille" ja tekee tuon parilla lauseella, niin muiden työteho laskee heti ja he rasittuvat välittömästi? Burn outin paikka vähintään...

Tässä ketjussa puhutaan jatkuvasti ääripäistä, täydellinen hiljaisuus omasta taustasta vs. lörpöttely. Small talk on jotain siitä välistä.

Kyllä, voit vaikka oksentaa koko elämäsi työkaverillesi, mutta
- älä odota, että hän ilahtuu työnsä häiritsemisestä
- älä odota hänen olevan kiinnostunut
- älä odota hänen kommentoivan jokaista sanomaasi asiaa
- älä odota hänen kertovan omasta elämästään

 

Kyllä, voit vaikka oksentaa koko elämäsi työkaverillesi, mutta
- älä odota, että hän ilahtuu työnsä häiritsemisestä
- älä odota hänen olevan kiinnostunut
- älä odota hänen kommentoivan jokaista sanomaasi asiaa
- älä odota hänen kertovan omasta elämästään

En puhu koko elämän oksentamisesta, vaan muutamasta lauseesta per viikko. Ja siitä ei edes kenenkään työ häiriinny.

 

Ihmisiä on erilaisia ja on täysin yhtä "oikein" jos on halu vain tehdä oma työnsä ja olla sen enempää rupattelematta turhanpäiväisistä asioista. On myös ok olla erilainen ja tykätä jakaa oman elämän pieniä yksityiskohtia.

Tässä niin kuin monessa muussakin asiassa ne rupattelijat haluaisivat muiden olevan samanlaisia kuin itsekin olevan ja päinvastoin.

 

Tuo konferenssiesimerkki ei ehkä kuvaa ap:n tilannetta, kyllä mäkin jossain konferenssissa, kauppamatkoilla tai jonkun tiukan aikataulun projektin parissa olisin hiljaa omista asioistani. Ap on päivästä toiseen saman sorvin ääressä työkaverin kanssa. Mulla taas on esim. Usasta semmoinen kuva, että työkaverit kysyvät kuinka vaimo voi, kuinka lapset jne.

Mä puhun omasta kokemuksesta. Jollain lailla semmoinen sijainenkin, joka ei vaikkapa 2-3 viikon aikana puhu sanaakaan asioistaan, on vähän outo muiden silmissä. Kun siihen riittäisi pari lausetta omasta taustasta.

Toki, mutta näihin ei kuulu vastata muuta kuin "kiitos hyvin" ihan riippumatta siitä, miten asianlaita todellisuudessa on. Monia ulkomaalaisia onkin hämmästyttänyt, että kun kysyvät kohteliaisuuttaan suomalaiselta "mitä kuuluu", niin suomalaiset alkavatkin kertoa, mitä heille kuuluu. Ei se ole kysymyksen tarkoitus.

Kuten aiemmassa kirjoituksessa totesin, niin mä olen elämäni aikana tehnyt paljon sijaisuuksia. Itse asiassa työelämäni ensimmäiset 10 vuotta. En mä katsonut tarpeelliseksi kertoa itsestäni tai perheestäni työkavereilleni yhtään mitään, jos työsuhde kesti vain muutaman viikon tai muutaman kuukauden. Sitten, jos oli jokin pidempi sijaisuus (esim äitiyslomasijaisuus), saatoin kertoakin. Enkä usko, että niitä satoja elämäni varrella olleita työkavereitani olisi pahemmin mun henklökohtainen elämäni tai lasteni tekemiset edes kiinnostaneet.

 

Eli teen tässä parhaillaan ilmoitusta talonyhtiölle lapsen syntymästä, ja ilmoituksessa kysytään lapsen nimeä, mutta lapsella ei vielä ole nimeä. Niin onko se laitanko minä tuohon nyt nimeksi sen ns. Väliaikaisen nimen eli esim. Poika Virtanen?

 

Juttelen työpaikalla vähän omia asioita. Nyt kun aloitin uudessa paikassa, niin kyseltiin aika paljon ja vastailin kyllä kysymyksiin. Mielestäni tauot ovat hyvä paikka jutella muuta kuin työasioita, mutta inhoan, jos joku tulee viereen päivittelemään esim. koiransa karvanlähtöä ja siitä pitäisi sitten keskustella kesken töiden. Teen mielelläni työt työajalla, ja taukoja voi sitten käyttää siihen, että höpisee muuta.

Tunnen henkilön, joka sai potkut ainaisen höpöttelyn takia... Eli ei tehnyt töitä vaan jutteli ja häiritsi muiden työskentelyä. Eli joskus liika vain on liikaa.

En nyt ap:n tapauksessa väitä, että olisi kyse em. tilanteesta. Ehkä kannattaa vain toisen antaa tehdä työnsä. Ei sitä aina halua kaveriksi kaikille ryhtyä. Esim. on aika tunkeilevaa, jos vastaan tekstiviestiin, että heti ollaan kysymässä että kuka se oli. Ymmärrän, jos ikää on 5, mutta puhutaan kuitenkin aikuisista ihmisistä.

 

Niin, pitäisi määritellä se että mitä small talkiin kuuluu. Mun mielestä siihen kuuluu (yleisten asioiden lisäksi) oman elämäntilanteen kertominen jossain vaiheessa pääpiirteittäin, sillein kevyesti. Yksityisasiat on erikseen sitten, ja muiden yksityisasioiden kertominen on tietty väärin.

Minun mielestä tuohon smooll tolkin puhumiseen ei liity oman elämäntilanteen kertominen.

 

En puhu koko elämän oksentamisesta, vaan muutamasta lauseesta per viikko. Ja siitä ei edes kenenkään työ häiriinny.

No miksei voi puhua vaikkapa brittien tulevasta uudesta kruununperillisestä, Egyptin viimeöisestä sotilasvallankaappauksesta, ensi syksyn muodista, sote-uudistuksesta tms asiasta? Miksi pitäisi kertoa itsestään, perheestään, lapsistaan, lomasuunnitelmistaan?

 

No nimenomaan on noin, miten Keittis tuossa ilmaisi: kysymykseen miten perhe voi kuuluu vastata että ihan hyvin kiitos, entä sinun. Tai kysymykseen mitä kuuluu, vastataan että hyvää kiitos.

Small talkia EI ole se että aletaan selittää lapsen fudisharkoista ja ynnä muusta...

 

Käsittämättömintähän tässä koko aloittajan ongelmassa on se miten suuri ongelma tämä hänelle itselleen on. Miten voi jotain noin rasittaa se jos joku on erilainen kuin hän itse ja haluaa vain hoitaa työnsä, ei kiinnosta sen kummemmin aloittajan elämä eikä haluaa jakaa omaa elämäänsä. Miten siitä voi kuitenkaan tuolla tavalla repiä pelihousunsa???

 

[QUOTE="vieras";28685739]Käsittämättömintähän tässä koko aloittajan ongelmassa on se miten suuri ongelma tämä hänelle itselleen on. Miten voi jotain noin rasittaa se jos joku on erilainen kuin hän itse ja haluaa vain hoitaa työnsä, ei kiinnosta sen kummemmin aloittajan elämä eikä haluaa jakaa omaa elämäänsä. Miten siitä voi kuitenkaan tuolla tavalla repiä pelihousunsa???[/QUOTE]

Niin no, pakkohan tässä maailmassa ei ole oikeastaan mikään asia. Eli ketään ei voi pakottaa kertomaan yhtään mitään taustastaan töissä. Mutta usein monissa keskusteluissa määritellään vallitsevia normeja ja niiden toteuttamisen perusteella arvioidaan ihmisiä, oli se hyvä asia tai ei. Jos keskustelun päätteeksi aina todetaan että "kenenkään ei ole pakko tehdä mitään" tai "jokainen voi tehdä elämällään mitä haluaa" niin se on ok ja niin voi sanoa, mutta ihmisillä on kuitenkin silti tapana arvioida muiden käytöstä ja puheita ja päätellä siitä, onko tämä outo vai ei.

Mä en noudata kaikkia vallitsevia normeja mutta sen olen huomannut töissä, että joka valottaa vähän taustaansa tai tilannettaan, on jollain lailla muiden silmissä mukavampi ja hänestä saa ikäänkuin "otteen" paremmin. Tietty riippuu paljon työn luonteesta, jossain kiireisessä leikkaussalityössä ei välttämättä aina ehdi käymään ruokatunnillakaan, saati puhumaan omasta tilanteesta. Mutta mitä enemmän jää jutteluaikaa niin jossain vaiheessa "odotetaan" työkaverilta edes muutamaa sanaa itsestään.
Ja jos jollain on hankala elämäntilanne niin silloin ei tarvitse kertoa siitä mitään.

Mutta jos vedotaan siihen että kaikkia ei kiinnosta vieressä olevan työkaverin lapset tai lomasuunnitelmat, niin miten voi olettaa että kaikkia täytyy kiinnostaa töissä joku toinen small talkin osa eli kaukainen Putin tai Egyptin vallankaappaus? Ei kaikkia nuo kiinnosta, monia kiinnostaa läheisemmät ihmiset.

 

Niin no, pakkohan tässä maailmassa ei ole oikeastaan mikään asia. Eli ketään ei voi pakottaa kertomaan yhtään mitään taustastaan töissä. Mutta usein monissa keskusteluissa määritellään vallitsevia normeja ja niiden toteuttamisen perusteella arvioidaan ihmisiä, oli se hyvä asia tai ei. Jos keskustelun päätteeksi aina todetaan että "kenenkään ei ole pakko tehdä mitään" tai "jokainen voi tehdä elämällään mitä haluaa" niin se on ok ja niin voi sanoa, mutta ihmisillä on kuitenkin silti tapana arvioida muiden käytöstä ja puheita ja päätellä siitä, onko tämä outo vai ei.

Mä en noudata kaikkia vallitsevia normeja mutta sen olen huomannut töissä, että joka valottaa vähän taustaansa tai tilannettaan, on jollain lailla muiden silmissä mukavampi ja hänestä saa ikäänkuin "otteen" paremmin. Tietty riippuu paljon työn luonteesta, jossain kiireisessä leikkaussalityössä ei välttämättä aina ehdi käymään ruokatunnillakaan, saati puhumaan omasta tilanteesta. Mutta mitä enemmän jää jutteluaikaa niin jossain vaiheessa "odotetaan" työkaverilta edes muutamaa sanaa itsestään.
Ja jos jollain on hankala elämäntilanne niin silloin ei tarvitse kertoa siitä mitään.

Mutta jos vedotaan siihen että kaikkia ei kiinnosta vieressä olevan työkaverin lapset tai lomasuunnitelmat, niin miten voi olettaa että kaikkia täytyy kiinnostaa töissä joku toinen small talkin osa eli kaukainen Putin tai Egyptin vallankaappaus? Ei kaikkia nuo kiinnosta, monia kiinnostaa läheisemmät ihmiset.

Sepä onkin taitolaji arvioida, mikä ketäkin kiinnostaa. Mutta jos työkaverisi alkaa puhumaan kanssasi Lähi-idän politiikasta, niin oletettavasti asia häntä kiinnostaa. Jos hän kertoessasi oman ukkosi viime viikonlopun sählyturnauksesta ei kommentoi mitään tai näyttää kyllästyneeltä, ukkosi sählyturnaukset eivät kiinnosta häntä.

Mä kyllä kavahdan tuota, että työpaikalla aletaan arvioda työntekijöitä heidän yksityiselämänsä perusteella. Varsinkaan, jos arvioija on työkaveri eikä esimies. Oletko kenties naisvaltaisella alalla?

 

Joittenkin kanssa puhun paljonkin omista asioistani, olemme ystäviä muutenkin. Joittenkin kanssa en puhu kuin työasioista, eräs on sellainen, joka kysyy joka kerta tuttavallisesti, että minä kuuluu. Vastaan aina samalla tapaa, että kiitos hyvää. Kerran erehdyin sanomaan, että kiitos, entä itsellesi? Ja kuuntelin loppuvuoron hänen sairauksistaan, sukulaisistaan, naapureistaan ja harrastuksistaan pitkiä vuodatuksia.

 

Sepä onkin taitolaji arvioida, mikä ketäkin kiinnostaa. Mutta jos työkaverisi alkaa puhumaan kanssasi Lähi-idän politiikasta, niin oletettavasti asia häntä kiinnostaa. Jos hän kertoessasi oman ukkosi viime viikonlopun sählyturnauksesta ei kommentoi mitään tai näyttää kyllästyneeltä, ukkosi sählyturnaukset eivät kiinnosta häntä.

Mä kyllä kavahdan tuota, että työpaikalla aletaan arvioda työntekijöitä heidän yksityiselämänsä perusteella. Varsinkaan, jos arvioija on työkaveri eikä esimies. Oletko kenties naisvaltaisella alalla?

Minä myös kavahdan kovastikin sitä, että minusta oltaisiin ottamassa otetta työpaikalla. Siksi olenkin yleensä teflonia.

 

Veikkaan että Echo on hoitaja.

Nimittäin minä (se mörhöttäjä) olen hoitoalalla; olen ainoa lääkäri isossa työryhmässä. Enkä todella ehtisi kuunnella toimistossa sihteerin lörpottelyjä sen enempää kuin haluan kuunnella hoitajien poöpötyksiä, kun haluan miettiä sitä potilasta ja sen asioita.

Mutta näillä meidän työpaikan akoilla näyttää olevan suunnattomasti aikaa ja energiaa hölisemiseen...

 

Puhutaan paljon omista asioista. Esim yövuorot on jostain syystä sellaisia et jotenkin tulee avauduttua puolin ja toisin oon muutenkin aika avoin ihminen, ei mua haittaa jos työkaverit tietää perusasioita musta. En nyt kuitenkaan mee tyyliin seksielämästä avautumaan