Pakko purkaa jonnekin, josko saisi vertaistukea, kannustusta.. Jotain. On niin paha olla.
Olemme yrittäneet lasta mieheni kanssa pian 2 vuotta. Raskauduin 4kk ehkäisyn jättämisen jälkeen, ja raskaus meni kesken rv8. Olin surullinen ja järkyttynyt. Eteenpäin oli mentävä ja lohdutuksina selitettiin että huonoa tuuria, ja valitettavan yleistä.
Tulin suoraan keskenmenon jälkeen raskaaksi, ei yhtiäkään kuukautisia. Ilouutinen oli mutta tämäkin päättyi suruun rv11 todettiin ettei sydänääniä ole enää. Taas lääkkeellinen tyhjennys, hirveä suru. Ja taas, sama lohdutus "yleistä, huonoa tuuria".
Sitten menikin 5kk että plussa pärähti testiin. Olin peloissani ja toivoton. Mitä jos tämäkin menee taas kesken? Alkuraskaus olikin vaikeaa, ravasin ultrissa ja lääkärissä ainakin kerran-pari viikossa. Kohdussani oli iso hematooma joka vuosi aivan järkyttäviä määriä. Sain antibiootit ja vauva voi hyvin. Ei pitänyt olla mitään hätää.
Melkein rv18 ihmettelin kun housuihini lorahteli jotain vetistä. Luulin pissaavani housuun. Soitin lääkäriin ja sinne käskettiin, epäilys lapsivedenmenosta. Sitä se olikin, ultrassa selvisi että lapsivettä enää vähän jäljellä. Uhkaavan keskenmenon vaara. Pieni vauvamme voi kuitenkin hyvin, virkeänä heilui kohdussa ja sydänäänet hyvät. Tilannetta jäätiin seuraamaan, minut lähetettiin kotiin.
Seuraavana päivänä taas lääkäriin, vettä tuli ja lorahteli vähän väliä. Todettiin melkein vedetön kohtu. Vauva voi hyvin silti. Alettiin puhua synnytyksen käynnistämisestä, toivoa ei ollut. Vauvamme ei ollutkaan enää niin virkeä koska lapsivettä ei ollut. Minun teki pahaa pikkuiseni puolesta.
Olin henkisesti aivan rikki, en voinut käsittää. Juuri 2vkoa olin ollut rentoutunut, alkanut jo vähän luottaa että tämä pieni jää luokseni. Olin hihkunut onnesta, äitiydestä. Hankkinut vähän vauvanvaatteitakin ja TAAS käy näin.
Minut lähetettiin vielä kotiin, koska oli ilta. Palaisin aamulla sairaalaan ja silloin kokous tilanteestani olisi pidetty. Monen lääkärin kanta asiaan. Yö kotona oli hirveä, silittelin mahaani, itkin.. Tiesin että nämä ovat viimeisiä hetkiäni raskaana, oma rakas lapseni sisälläni.
Aamulla mentiin miehen kanssa sairaalaan ja osastolle jouduin. Puhuivat käynnistyksestä/keskeytyksestä. Se olisi menoa nyt. Minuun pumpattiin lääkkeitä, alakautta, suun kautta. Supistukset olivat TODELLA rajuja, yli 17 tuntia supisteli ja lääkkeitä annettiin niin usein kun pystyi. Yritin välillä nukkua vaikkei siitä melkein mitään tullutkaan. Seuraavana aamuna napanuoraa liuskahti ulos. Ahdistus, paniikki. Nytkö eikä.. Mutta ei, vieläkään pieni ei syntynyt, lisää lääkkeitä. Aloin olla todella väsynyt keinotekoisista supistuksista ja henkinen vointini oli niin romahtanut että olisin vain halunnut kuolla.
Pieni poikamme syntyi klo12, täydellisenä, niin pienenä niin suloisena. Äidin pieni enkeli. Sain poikani syliini, ja saimme olla kolmisin, minä, mies ja poikamme melkein 3 tuntia. Saimme hyvästellä kunnolla. Rakastaa konkreettisesti edes hetki. Olin surun murtama mutta samalla lohdutettu sillä äitiyden tunteella. Se oli ja on minun lapseni, vaikka olikin enkeli. Kerroin rakastavani. Ikävöiväni aina.
Tästä on nyt 5kk, ja surutyö on ollut hirveän raskasta. Vaikka varhaiset km olivat minulle tietenkin rankkoja, tämä oli kuitenkin kaikista rankin sillä olin jo tuntenut hhentoja potkuja, sydänääniä kuullut, nähnyt masuni kasvavan.. Ja pidin poikaani sylissä. Tämä oli kaikista konkreettisin ja tämän olin ehtinyt tajuta kunnolla.
Kolmen km raja meni siis rikki. Ja pääsin tutkimuksiin. Pieni poikamme lähti myös avattavaksi. Ja syy keskenmenolle selvisi. Veritulppa istukassa, ja infarkti. Se oli puhkaissut kalvot. Istukka lopettanut toimintaansa.. Nyt minulla epäilläänkin hyytymishäiriö tms juttua. Tuloksista saan tietää ensi kuussa.
Olen todella väsynyt, surullinen. Vauvoja on joka puolella, onnellisia äitejä. Ja minä olen ilman lastani. Olen niin katkeroitunut, väsynyt. hajalla. En tiedä enää mitä tekisin. En halua luovuttaa ja haluan vielä yrittää mutta en tiedä voinko koskaan enää luottaa siihen että raskaus menisi hyvin... Yrittääkö joku ylempi taho nyt viestiä mulle ettei musta edes olisi äidiksi?
Se väsymys, se tuska, turhautuminen. Suru. Ikävä. Minut on niin revitty, sydämeni on ihan rikki. Enkä pääse yli enkä ympäri viimeisimmästä keskenmenosta, pieni poikani on mielessäni joka päivä, itken edelleen joka päivä. En pysty jatkamaan elämää. Olen jumissa. En saa nautintoa melkein mistään enää, en jaksa mitään. :'(
Pahoittelut sekavasta tekstistä. Olen vain niin rikki. Voi kumpa saisin joskus vielä kokea sen ihmeen, saada pienen lapseni syliini. Itkevänä, parkuvana, elävänä. En jaksa hyvästejä enää.
Kiitos jos jaksoit lukea. <3
Olemme yrittäneet lasta mieheni kanssa pian 2 vuotta. Raskauduin 4kk ehkäisyn jättämisen jälkeen, ja raskaus meni kesken rv8. Olin surullinen ja järkyttynyt. Eteenpäin oli mentävä ja lohdutuksina selitettiin että huonoa tuuria, ja valitettavan yleistä.
Tulin suoraan keskenmenon jälkeen raskaaksi, ei yhtiäkään kuukautisia. Ilouutinen oli mutta tämäkin päättyi suruun rv11 todettiin ettei sydänääniä ole enää. Taas lääkkeellinen tyhjennys, hirveä suru. Ja taas, sama lohdutus "yleistä, huonoa tuuria".
Sitten menikin 5kk että plussa pärähti testiin. Olin peloissani ja toivoton. Mitä jos tämäkin menee taas kesken? Alkuraskaus olikin vaikeaa, ravasin ultrissa ja lääkärissä ainakin kerran-pari viikossa. Kohdussani oli iso hematooma joka vuosi aivan järkyttäviä määriä. Sain antibiootit ja vauva voi hyvin. Ei pitänyt olla mitään hätää.
Melkein rv18 ihmettelin kun housuihini lorahteli jotain vetistä. Luulin pissaavani housuun. Soitin lääkäriin ja sinne käskettiin, epäilys lapsivedenmenosta. Sitä se olikin, ultrassa selvisi että lapsivettä enää vähän jäljellä. Uhkaavan keskenmenon vaara. Pieni vauvamme voi kuitenkin hyvin, virkeänä heilui kohdussa ja sydänäänet hyvät. Tilannetta jäätiin seuraamaan, minut lähetettiin kotiin.
Seuraavana päivänä taas lääkäriin, vettä tuli ja lorahteli vähän väliä. Todettiin melkein vedetön kohtu. Vauva voi hyvin silti. Alettiin puhua synnytyksen käynnistämisestä, toivoa ei ollut. Vauvamme ei ollutkaan enää niin virkeä koska lapsivettä ei ollut. Minun teki pahaa pikkuiseni puolesta.
Olin henkisesti aivan rikki, en voinut käsittää. Juuri 2vkoa olin ollut rentoutunut, alkanut jo vähän luottaa että tämä pieni jää luokseni. Olin hihkunut onnesta, äitiydestä. Hankkinut vähän vauvanvaatteitakin ja TAAS käy näin.
Minut lähetettiin vielä kotiin, koska oli ilta. Palaisin aamulla sairaalaan ja silloin kokous tilanteestani olisi pidetty. Monen lääkärin kanta asiaan. Yö kotona oli hirveä, silittelin mahaani, itkin.. Tiesin että nämä ovat viimeisiä hetkiäni raskaana, oma rakas lapseni sisälläni.
Aamulla mentiin miehen kanssa sairaalaan ja osastolle jouduin. Puhuivat käynnistyksestä/keskeytyksestä. Se olisi menoa nyt. Minuun pumpattiin lääkkeitä, alakautta, suun kautta. Supistukset olivat TODELLA rajuja, yli 17 tuntia supisteli ja lääkkeitä annettiin niin usein kun pystyi. Yritin välillä nukkua vaikkei siitä melkein mitään tullutkaan. Seuraavana aamuna napanuoraa liuskahti ulos. Ahdistus, paniikki. Nytkö eikä.. Mutta ei, vieläkään pieni ei syntynyt, lisää lääkkeitä. Aloin olla todella väsynyt keinotekoisista supistuksista ja henkinen vointini oli niin romahtanut että olisin vain halunnut kuolla.
Pieni poikamme syntyi klo12, täydellisenä, niin pienenä niin suloisena. Äidin pieni enkeli. Sain poikani syliini, ja saimme olla kolmisin, minä, mies ja poikamme melkein 3 tuntia. Saimme hyvästellä kunnolla. Rakastaa konkreettisesti edes hetki. Olin surun murtama mutta samalla lohdutettu sillä äitiyden tunteella. Se oli ja on minun lapseni, vaikka olikin enkeli. Kerroin rakastavani. Ikävöiväni aina.
Tästä on nyt 5kk, ja surutyö on ollut hirveän raskasta. Vaikka varhaiset km olivat minulle tietenkin rankkoja, tämä oli kuitenkin kaikista rankin sillä olin jo tuntenut hhentoja potkuja, sydänääniä kuullut, nähnyt masuni kasvavan.. Ja pidin poikaani sylissä. Tämä oli kaikista konkreettisin ja tämän olin ehtinyt tajuta kunnolla.
Kolmen km raja meni siis rikki. Ja pääsin tutkimuksiin. Pieni poikamme lähti myös avattavaksi. Ja syy keskenmenolle selvisi. Veritulppa istukassa, ja infarkti. Se oli puhkaissut kalvot. Istukka lopettanut toimintaansa.. Nyt minulla epäilläänkin hyytymishäiriö tms juttua. Tuloksista saan tietää ensi kuussa.
Olen todella väsynyt, surullinen. Vauvoja on joka puolella, onnellisia äitejä. Ja minä olen ilman lastani. Olen niin katkeroitunut, väsynyt. hajalla. En tiedä enää mitä tekisin. En halua luovuttaa ja haluan vielä yrittää mutta en tiedä voinko koskaan enää luottaa siihen että raskaus menisi hyvin... Yrittääkö joku ylempi taho nyt viestiä mulle ettei musta edes olisi äidiksi?
Se väsymys, se tuska, turhautuminen. Suru. Ikävä. Minut on niin revitty, sydämeni on ihan rikki.
Enkä pääse yli enkä ympäri viimeisimmästä keskenmenosta, pieni poikani on mielessäni joka päivä, itken edelleen joka päivä. En pysty jatkamaan elämää. Olen jumissa. En saa nautintoa melkein mistään enää, en jaksa mitään. :'(Pahoittelut sekavasta tekstistä. Olen vain niin rikki. Voi kumpa saisin joskus vielä kokea sen ihmeen, saada pienen lapseni syliini. Itkevänä, parkuvana, elävänä. En jaksa hyvästejä enää.
Kiitos jos jaksoit lukea. <3