mistä lapsi oppii sosiaalisuuden?

mitkä seikat vaikuttavat siihen tuleeko lapsesta ns. sosiaalisesti lahjakas vai ei?

mikä merkitys esim. vanhemmilla tässä asiassa on?

 

Mun mielestä vanhemmat vaikuttavat enemmän kuin esim. ikätovereiden runsaus tai niiden puuttuminen. Vanhemmista lähtee kaikki.
Ihminen tarvitsee toisen ihmisen sosiaalistuakseen. Ei sen kummempaa.
Mikäli synnyt ja kasvat metsässä, et sosiaalistu ihmisiin vaan eläimiin.

Tämä sosiaalistumis-hysteria on mielestäni huvittavaa. Lapsi ei sosiaalistu sillä että ympärillä on lauma kavereita. Lapsesta voi tulla sosiaalisesti hyvin pärjäävä vaikkei olisi juurikaan ketään kaveria. Vanhemmat on se a ja o. Kaverit sen jälkeen ja siinäkin ei se määrä vaan laatu!

 

Ei tasan tarkkaan vanhemmat vaikuta. Kyllä se sosiaalisuus lähtee lapsesta itsestään tai on lähtemättä. Aivan naurettava ajatus. Kyse on persoonasta. Toiset on sosiaalisempia kuin toiset. Mulla on sisaruksia ja me kaikki olemme erilaisia sosiaalisilta taidoiltamme, vaikka sama kasvatus. Lapsia on itselläni kaksi, 2- 5-vuotiaat ja tuo vanhempi on ollu syntymästään asti äärimmäisen sosiaalinen, vaikkei tosiaan missään kerhoissakaan ole käyty. Tuo nuorempi on taas tosi arka eikä taatusti mene lähestymään koskaan ketään.

Oiskin niin helppoa, että vanhemmat ratkaisis millainen lapsesta tulee...

 

Mun mielestä vanhemmat vaikuttavat enemmän kuin esim. ikätovereiden runsaus tai niiden puuttuminen. Vanhemmista lähtee kaikki.
Ihminen tarvitsee toisen ihmisen sosiaalistuakseen. Ei sen kummempaa.
Mikäli synnyt ja kasvat metsässä, et sosiaalistu ihmisiin vaan eläimiin.

Tämä sosiaalistumis-hysteria on mielestäni huvittavaa. Lapsi ei sosiaalistu sillä että ympärillä on lauma kavereita. Lapsesta voi tulla sosiaalisesti hyvin pärjäävä vaikkei olisi juurikaan ketään kaveria. Vanhemmat on se a ja o. Kaverit sen jälkeen ja siinäkin ei se määrä vaan laatu!

No, ilmankos! Mä tykkäsin pentunaaina olla metsässä ja yksin mökillä. Siitä se varmaan johtuu etten tykkää olla ihmisten parissa
Selvishän seki vihdoin!

Niin, sisi asuttin kaupungissa kerrostalossa. Mökillä olin mielelläni.

 

Ja kakkonen, kerro kaikessa viisaudessas, millä lailla vanhempi tekee lapsestaan sen sosiaalisesti lahjakkaan. Voin sitten käytännössä soveltaa oppejasi tuohon meidän nuorempaan lapseen.

 

Mun mielestä sosiaalisuus ei ole vain sitä että on paljon samanikäisiä kavereita. Eli työntäminen tarhaan pienenä ei edesauta sosiaalisuutta. Sosiaalisuuteen vaikuttaa varmastikin luonne ja vanhemmat, eli kuinka paljon kotona jutellaan, seurustellaan ja millainen ihmissuhdeverkosto vanhemmilla on. Jos vanhemmat kyläilevät paljon, niin lapset oppivat siinä samalla tulemaan toimeen erilaisten ja ikäisten kanssa. Jos vanhemmat ovat erakoita, lapsi ei kotona opi sosiaalisuuden "mallia", mutta lapsi itse voi silti oppia sosiaaliseksi koulussa, ysäväpiirissä ym, mutta todennäköisesti esim. vanhuksien kanssa seurusteleminen ei ole niin luontevaa.

 

Ei tasan tarkkaan vanhemmat vaikuta. Kyllä se sosiaalisuus lähtee lapsesta itsestään tai on lähtemättä. Aivan naurettava ajatus. Kyse on persoonasta. Toiset on sosiaalisempia kuin toiset. Mulla on sisaruksia ja me kaikki olemme erilaisia sosiaalisilta taidoiltamme, vaikka sama kasvatus. Lapsia on itselläni kaksi, 2- 5-vuotiaat ja tuo vanhempi on ollu syntymästään asti äärimmäisen sosiaalinen, vaikkei tosiaan missään kerhoissakaan ole käyty. Tuo nuorempi on taas tosi arka eikä taatusti mene lähestymään koskaan ketään.

Oiskin niin helppoa, että vanhemmat ratkaisis millainen lapsesta tulee...

Kyllä se lapsen lähiverkosto, vanhemmat ja sisarukset ensimmäisenä (koska se on yleensä se lapsen lähin oletettu sosiaalistumispiiri) vaikuttavat. Eikä tämä sulje pois sitä, että lapsella on oma temperamentti ja persoonallisuus. Vaan kun persoonallisuudenkin kasvuun tarvitaan ensin sosiaalistumista sen temperamentin lisäksi. Toisista lapsista ei koskaan tule mitään lauman sosiaalisimpia eläimiä (jos siis puhutaan muuten normaalikehityksestä). Silti se perussäännöt, perusasiat opitaan ympäriltä.

 

En usko tuohonkaan, että jos vanhemmat kyläilee paljon, niin lapsi oppii sosiaaliseksi. Itse olen siis aika erakko ja silti vanhempi lapseni on superhypersosiaalinen, tulee kaikkien kanssa toimeen. Nuorempi lapsi on siis se arka. Kaveripiirissä on tosi paljon niitä, että joku lapsista on todella arka ja epäsosiaalinen, vaikka kuinka oltais hullun lailla ravattu kerhoissa, muskareissa ja harrastuksissa. Muut lapset on normaaleja. Uskon edelleen siihen, että sosiaalisuus kumpuaa lapsesta itsestään, se on luonteenpiirre eikä opeteltavissa oleva asia. MInulla on myös eräs äiti-tuttu (työkaveri) joka on aivan ylisosiaalinen, rasittavuuteen asti, ja silti hänen lapsensa on tosi arka eikä uskalla vastata mihinkään, mitä kysyy. Kyseessä siis jo kouluikäinen poika.

 

Koti, vanhemmat, sisarukset ja normi arki.

 

Kai se kuitenkin osittain periytyy... Sanotaanhan ujoudestakin, että se periytyy... Siis kai nyt kaikkeen käyttäytymiseen vaikuttaa oma persoona, mutta myös opittu malli ympäristöstä...

 

Minun mielestäni sosiaalisuus lähtee kehittymään kaikesta kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, vanhempien, sisarusten, kavereiden jne. Esimerkin voimalla näytetään, miten keskustellaan kaupassa kohteliaasti, miten sanotaan kun törmätään kärryillä toiseen vahingossa jne. Minun mielestäni sosiaalisuus on onnistunutta kommunikointia muiden kanssa.

 

Eiköhän tässäkin ketjussa aleta kohta pätemään imettämisen ja kestovaippojen merkityksestä sosiaalisuuteen..

 

No tuohon toki uskon. Mutta ehkä nuo ovat enemmän hyvää käytöstä (joka toki opitaan kotoa) eikä sosiaalisuutta varsinaisesti.

Kyllä kai mäkin olen sitten jollain tapaa sosiaalinen, koska osaan kyllä hyvät käytöstavat. Mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että olen todella erakkomainen ja suorastaan vihaan ihmisiä, enkä osaa jutella kenenkään kanssa järkevästi. Tuntuu pahalta, että joku täällä kehtaa väittää, että se olisi vanhempieni vika. Vanhempani ovat kuitenkin sosiaalisia ja heillä on laaja ystäväpiiri, itse vain olen jostain syystä tämmöinen kotihiiri, jolta puuttuu sosiaalinen lahjakkuus. Lapsena mua kyllä vietiin paljon kerhoihin, mutta vihasin olla sielläkin - oli paljon kivempi olla kotona yksin. Onneksi mua ei sitten vanhempana pakotettu mihinkään harrastuksiin.

Toisille toiset ihmiset ovat voimavara, mutta itse rasitun pienistäkin kanssakäymisistä muiden kanssa. En usko, että vanhempani olisivat millään kikkakolmosella saaneet musta tän parempaa ihmistä.

 

Minun mielestäni sosiaalisuus lähtee kehittymään kaikesta kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa, vanhempien, sisarusten, kavereiden jne. Esimerkin voimalla näytetään, miten keskustellaan kaupassa kohteliaasti, miten sanotaan kun törmätään kärryillä toiseen vahingossa jne. Minun mielestäni sosiaalisuus on onnistunutta kommunikointia muiden kanssa.

Hienosti kiteytetty. Sosiaalisuus on onnistunutta kommunikointia muiden kanssa.

Lisäisin vielä, että sosiaalisuus ei ole sitä, että on suuna päänä. Sosiaalisuus on sekä sitä, että osaa ja pystyy olemaan toisten kanssa vuorovaikutuksessa. Osaa tulkita puhetta, eleitä ja vastaamaan niihin. Ujouskaan ei siis tarkoita, etteikö lapsi olisi sosiaalinen. Se voi olla kehitysvaihe, persoonallisuuden piirre, osa lasta itseään.

 

Ei tasan tarkkaan vanhemmat vaikuta. Kyllä se sosiaalisuus lähtee lapsesta itsestään tai on lähtemättä. Aivan naurettava ajatus. Kyse on persoonasta. Toiset on sosiaalisempia kuin toiset. Mulla on sisaruksia ja me kaikki olemme erilaisia sosiaalisilta taidoiltamme, vaikka sama kasvatus. Lapsia on itselläni kaksi, 2- 5-vuotiaat ja tuo vanhempi on ollu syntymästään asti äärimmäisen sosiaalinen, vaikkei tosiaan missään kerhoissakaan ole käyty. Tuo nuorempi on taas tosi arka eikä taatusti mene lähestymään koskaan ketään.

Oiskin niin helppoa, että vanhemmat ratkaisis millainen lapsesta tulee...

Mitä helkettiä sinä horiset?! Ihan takuuvarmasti on merkitystä vanhemmilla, miten lapsi oppii sosiaalista kanssakäymistä. Hyvinkin erakkona elävät vanhemmat eivät auta lapsen sosiaalista kehittymistä ja niissä tilanteissa esim. lapsi hyötyy päiväkodista tai muusta hoitopaikasta. Jos taas vanhemmilla on sosiaalista elämää ja lapsi näkee muita ihmisiä ja oppii heidän kanssaan sitä kautta sosiaalista kanssakäymistä, niin hoitopaikkoja ei siihen tarvita.

Mun mielestä KAIKKI lähtee vanhemmista. Poikkeuksena ääritapaukset, joissa lapsella mt-ongelmia tai muuta estettä ja sitä kautta sosiaalisoituminen on vaikeaa.

 

[QUOTE="vieras";27614361]Mitä helkettiä sinä horiset?! Ihan takuuvarmasti on merkitystä vanhemmilla, miten lapsi oppii sosiaalista kanssakäymistä. Hyvinkin erakkona elävät vanhemmat eivät auta lapsen sosiaalista kehittymistä ja niissä tilanteissa esim. lapsi hyötyy päiväkodista tai muusta hoitopaikasta. Jos taas vanhemmilla on sosiaalista elämää ja lapsi näkee muita ihmisiä ja oppii heidän kanssaan sitä kautta sosiaalista kanssakäymistä, niin hoitopaikkoja ei siihen tarvita.

Mun mielestä KAIKKI lähtee vanhemmista. Poikkeuksena ääritapaukset, joissa lapsella mt-ongelmia tai muuta estettä ja sitä kautta sosiaalisoituminen on vaikeaa.[/QUOTE]

Millä sitten selität sen, että kaksi lastani ovat sosiaalisesti täysin erityyppisiä, vaikka olen kasvattanut kummankin täysin samalla lailla? Miten selität myös sen, että minä olen niin epäsosiaalinen, vaikka kaikki muut sisarukseni ovat hyvinkin sosiaalisia? Samat vanhemmat ja sama kasvatus. Omasta mielestäni on todellakin kyse luonteenpiirteestä. Tai no jaa, ehkä olen tosiaan sitten se mt-ongelmainen. Ei sitä ole kyllä vielä tähän mennessä (32) mitenkään diagnosoitu, mutta hyvä oppia tämäkin asia mitäs nyt-palstalta. Kiitos ja poistun, pahoitin jo muutenkin mieleni tästä ketjusta.

 

Onnistuneeseen kommunikointiin tarvitaan paljon enemmän kuin vain puheen tuottamista. Siinä tarvitsee tietää yhteisiä sääntöjä, oletettuja toimintatapoja, ja ne opitaan ympäristöstä (mitä minulta odotetaan, mitä odotan muilta), siinä tarvitaan kykyä lukea eleitä ja ymmärtää niitä, tiettyä pitkäjänteisyyttä, kykyä tuottaa ja ymmärtää puhetta ja niin edespäin. Eli vaikka ne toki ovat hyviä käyttäytymistapoja, niin osana nuo kuuluvat juuri siihen, että lapsi osaa ja pystyy tietämään miten hänen tulee kussakin tilanteessa toimia. Vaikka juuri kaupan jonossa, koululuokassa, vierailulla. Jos lapsella on vaikeuksia (vaikka kehityksellisiä ongelmia) sosiaalisessa kanssakäymisessä, niin sen voi huomata vaikka tuotetun keskustelun, kontaktin ja kommunikaation struktuurissa.

 

aivan pienenä vauvana lapsi sosiaalistuu, kun saa vanhemmiltaan riittävästi myönteistä rakastavaa huomiota ja huolenpitoa. sosiaalistuminen vaatii ensiksi sitä, että kokee oman olemassa olonsa myönteisenä. saa luottamusta, että voi olla toisten seurassa turvallisesti.
tämän huomaa jo eläintenpennuista. esim liian aikaisin vieroittaminen tekee eläimistä epäluuloisia, agressiivisia ja muuta ikävää.

 

Kait temperamentti on aikalailla periytyvää, mutta sosiaalisia taitoja vanhemmat varmasti opettavat omalla esimerkillään.

 

[QUOTE="hmm";27614401]Millä sitten selität sen, että kaksi lastani ovat sosiaalisesti täysin erityyppisiä, vaikka olen kasvattanut kummankin täysin samalla lailla? Miten selität myös sen, että minä olen niin epäsosiaalinen, vaikka kaikki muut sisarukseni ovat hyvinkin sosiaalisia? Samat vanhemmat ja sama kasvatus. Omasta mielestäni on todellakin kyse luonteenpiirteestä. Tai no jaa, ehkä olen tosiaan sitten se mt-ongelmainen. Ei sitä ole kyllä vielä tähän mennessä (32) mitenkään diagnosoitu, mutta hyvä oppia tämäkin asia mitäs nyt-palstalta. Kiitos ja poistun, pahoitin jo muutenkin mieleni tästä ketjusta.[/QUOTE]

vaikka onkin samat vanhemmat ja suunnilleen sama kasvatus, riippuu paljolti perheen sen hetkisestä tilanteesta, kun lapsi on syntynyt.
jos esim äiti on ollut väsynyt, eikä ole jaksanut juuri tiettyyn vauvaan keskittyä, vaikuttaa se vauvan kehitykseen. myös perheen muu sen hetkinen elämäntilanne vaikuttaa luonnollisesti.
onhan tutkittu esim. että esikoiset, keskimmäiset ja kuopukset tulevan hieman erilaisiksi toisistaan.

 

[QUOTE="hmm";27614401]Millä sitten selität sen, että kaksi lastani ovat sosiaalisesti täysin erityyppisiä, vaikka olen kasvattanut kummankin täysin samalla lailla? Miten selität myös sen, että minä olen niin epäsosiaalinen, vaikka kaikki muut sisarukseni ovat hyvinkin sosiaalisia? Samat vanhemmat ja sama kasvatus. Omasta mielestäni on todellakin kyse luonteenpiirteestä. Tai no jaa, ehkä olen tosiaan sitten se mt-ongelmainen. Ei sitä ole kyllä vielä tähän mennessä (32) mitenkään diagnosoitu, mutta hyvä oppia tämäkin asia mitäs nyt-palstalta. Kiitos ja poistun, pahoitin jo muutenkin mieleni tästä ketjusta.[/QUOTE]

Tuskin kukaan tässä vikaa sinusta tai vanhemmistasi hakee. Tutkimukset kuin käytäntökin kertoo, että pohja sosiaalisuuden oppimiselle lähtee ympäristöstä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden kanssa (ikävaiheittain löytyy erilaisia kohtia, joissa lapsi sosiaalisuutta harjoittaa erilaisten ihmisryhmien kanssa). Ihminen on, kuten tiedetään, sosiaalinen eläin. Temperamentti ei voida toki ohittaa, onhan sekin ohjaamassa sosiaalisuuden kehitystä (aivojen rakenne ylipäätään) ja oman persoonallisuuden kehitystä. Sitä varmaan yrität sanoa. Älä siis suutu. Mitään et ole väärin tehnyt, mitään et ole jättänyt tekemättä, mitään ei ole sinun kohdallasi jätetty tekemättä. Tässä vain yritetään selvittää niitä perustuksia miten ihminen oppii sosiaalisiataitoja. Ja silti jokainen meistä on erilainen! Se on se kaiken hienous.

Varhaisen vuorovaikutuksen merkitys on todella tärkeä ja siitä ikävaiheiden ja kypsymisen mukaan sosiaalisien taitojen sisäistäminen ja oppiminen sitten etenee. Kaikelle on omat herkkyyskautensa. Edelleenkään: se ei tarkoita, että ujo olisi jotenkin vähemmän rakkautta saanut. Tai jostain vähemmälle jäänyt.

 

Eikö sosiaalisuus ole jo syntymässä mukana tullut persoonallisuuden piirre, jota ei oikein voi muuttaa? Toiset tykkää isosta porukasta ympärillään, toiset pienestä eikä siihen kasvatus ja ympäristö hirveästi vaikuta.

 

[QUOTE="tre";27614468]Tuskin kukaan tässä vikaa sinusta tai vanhemmistasi hakee. Tutkimukset kuin käytäntökin kertoo, että pohja sosiaalisuuden oppimiselle lähtee ympäristöstä ja sosiaalisesta kanssakäymisestä muiden kanssa (ikävaiheittain löytyy erilaisia kohtia, joissa lapsi sosiaalisuutta harjoittaa erilaisten ihmisryhmien kanssa). Ihminen on, kuten tiedetään, sosiaalinen eläin. Temperamentti ei voida toki ohittaa, onhan sekin ohjaamassa sosiaalisuuden kehitystä (aivojen rakenne ylipäätään) ja oman persoonallisuuden kehitystä. Sitä varmaan yrität sanoa. Älä siis suutu. Mitään et ole väärin tehnyt, mitään et ole jättänyt tekemättä, mitään ei ole sinun kohdallasi jätetty tekemättä. Tässä vain yritetään selvittää niitä perustuksia miten ihminen oppii sosiaalisiataitoja. Ja silti jokainen meistä on erilainen! Se on se kaiken hienous.

Varhaisen vuorovaikutuksen merkitys on todella tärkeä ja siitä ikävaiheiden ja kypsymisen mukaan sosiaalisien taitojen sisäistäminen ja oppiminen sitten etenee. Kaikelle on omat herkkyyskautensa. Edelleenkään: se ei tarkoita, että ujo olisi jotenkin vähemmän rakkautta saanut. Tai jostain vähemmälle jäänyt.[/QUOTE]

Hyvin sanottu, samat sanat vastaisin tuolle hmm:lle.

Ja minäkin puhuin tuossa siis siitä, että PÄÄSÄÄNTÖISESTI näin. Aina löytyy poikkeuksia, ei se turha lause ole että "poikkeus vahvistaa säännön"

Ja mun mielestä ujokin ihminen voi olla hyvinkin sosiaalinen.

 

Hienosti kiteytetty. Sosiaalisuus on onnistunutta kommunikointia muiden kanssa.

Lisäisin vielä, että sosiaalisuus ei ole sitä, että on suuna päänä. Sosiaalisuus on sekä sitä, että osaa ja pystyy olemaan toisten kanssa vuorovaikutuksessa. Osaa tulkita puhetta, eleitä ja vastaamaan niihin. Ujouskaan ei siis tarkoita, etteikö lapsi olisi sosiaalinen. Se voi olla kehitysvaihe, persoonallisuuden piirre, osa lasta itseään.

peesi. Ja ihminen syntyy ns. Sosiaalisena, pieni vauvakin hakee kontaktia vanhempaansa ja siitä kanssakäymisestä tulee lapselle perusta.

 

Eikö sosiaalisuus ole jo syntymässä mukana tullut persoonallisuuden piirre, jota ei oikein voi muuttaa? Toiset tykkää isosta porukasta ympärillään, toiset pienestä eikä siihen kasvatus ja ympäristö hirveästi vaikuta.

Ei, sosiaalisuus ei ole syntymästä asti mukana tullut ominaisuus. Sosiaalisuus omaksutaan ja opitaan. Ihminen, joka siis kasvaisi juuri susien kanssa ja ohittaa tietyt kriittiset kehitysvaiheiden herkkyyskaudet, ei voi koskaan oppiakaan niitä. Nämä susilapset ovat aika hyviä ja valitettavia esimerkkejä näistä. Muistaakseni herkkyyskausien tutkimuksessa tehtiin isoja Genie -tytön tapauksessa.