Mistä tiedän mitä teen tämän raskauden kanssa. Keskeytänkö vai annanko luonnon päättää...?!

Minulla on siis yksi lapsi jo ennestään, 6-vuotias. Toista toivottiin pitkään mutta kun sitä ei kuulunut vuosiin luovuin jo toiveesti ja alkoikin tuntua että meidän elämä on sitten tässä ja hyvin näin. Juuri kun olin varannut ajan gynelle e-pillereiden hakua varten, tulikin raskaustestiin plussa. Nyt ajatukset tuntuvat tosi ristiriitaisilta. Enemmän kuitenkin siltä että elämä on sotkussa jos päätän tämän vauvan pitää jne. Toisaalta toisesta lapsesta kauan haaveilin ja tuntuu että kadunko sitäkin sitten jos raskauden keskeyttäisin. Huoh, en tiedä.

Minulla on välillä ollut pientä alakuloa/masennusta ja pelkään sitäkin mitenkä käy jos lapsi kovasti valvoittaisi tms.

Ikää minulla on 33v eli periaatteessa en vielä ihan ikäloppu olisi

Mutta kauhea tunne, kun tuntuu että jos raskaus menisi nyt kesken, olisin todennäköisesti vain kovinkin helpottunut siitä, en pettynyt. Eikö se jo toisaalta minulle viesti mitä minun pitäisi tehdä!?

 

sanoisin, että annat luonnon päättää. niinhän teit kun harrastit seksiä ilman ehkäisyä. Tuon raskauden olisi voinut siis ehkäistä.

 

En tosiaankaan keskeyttäisi raskautta, minkä itse olen antanut alkaa. Ei vaan pystyisi.

 

Joo olen itsekin aiemmin aina vastustanut aborttia. Nyt kuitenkin oma mieli (ilmeisesti säikähti kovasti!) tuntuikin siltä että olisiko minusta kuitenkaan tähän vai ei. Lapsen tappamisena en aborttia sinällään pidä, ei se sikiö vielä siinä vaiheessa ole, että ymmärtäisi mitä tapahtuu. En halua tuhota 6-vuotiaan elämääni sillä että olen kuin raivohärkä kun olen väsynyt tms. Vaikeaa. Jospa ajatukset tästä selkiytyisi.

 

Adoptio?

 

Pitäisin.

 

Adoptio?

Juu tämä ei tule kyseeseen.

 

Minä sanoisin, että nuo on ihan normaaleja tunteita. Itsekin ajattelin tuon kaltaisesti kun tulin pitkän yrittämisen jälkeen raskaasi. Tunne alkoi helpottaa vasta raskauden puolivälissä. Ajattelen, että se oli varmaan minun tapani suojella itseäni mahdollisen keskenmenon aiheuttamalta surulta. Siis en antanut itseni jotenkin kiintyä liikaa ja liian nopeasti sisälläni kasvavaan pieneen ihmeeseen.

En todellakaan keskeyttäisi sinuna raskautta! Minulla on nyt pieni suolinen vauva ja elämä tuntuu hyvältä juuri näin.

 

[QUOTE="vieras";28990471]Minä sanoisin, että nuo on ihan normaaleja tunteita. Itsekin ajattelin tuon kaltaisesti kun tulin pitkän yrittämisen jälkeen raskaasi. Tunne alkoi helpottaa vasta raskauden puolivälissä. Ajattelen, että se oli varmaan minun tapani suojella itseäni mahdollisen keskenmenon aiheuttamalta surulta. Siis en antanut itseni jotenkin kiintyä liikaa ja liian nopeasti sisälläni kasvavaan pieneen ihmeeseen.

En todellakaan keskeyttäisi sinuna raskautta! Minulla on nyt pieni suolinen vauva ja elämä tuntuu hyvältä juuri näin.[/QUOTE]

Kiitos tästä kommentista. Voi olla että tässä on kyse minulla vähän samanlaisista tuntemuksista.

Jotenkin vaan hirvittää että kuinka sitä jaksaa taas valvomiset ja itkut yms. kun on tuo esikoinenkin, 6v. Hän on kyllä oikein rauhallinen ja reipas sinällään.

On kauheita pelkoja että tuleva vauva olisi jotenkin sairas tai vammainen tms.

Kai sitten ihan normaaleja pelkoja, en tiedä. Ensimmäisen kanssa en osannut pelätä juuri mitään.

 

sinuna pitäisin lapsen. teethän tavallaan 6 vuotiaallekin palveluksen antamalla hänelle arvokkaan sisarussuhteen, jota muut suhteet eivät korvaa. mitä miehesi asiasta tuumaa? yhdessä jaksatte vauva-ajan ihan varmasti.

 

[QUOTE="aloittaja";28990619]Kiitos tästä kommentista. Voi olla että tässä on kyse minulla vähän samanlaisista tuntemuksista.

Jotenkin vaan hirvittää että kuinka sitä jaksaa taas valvomiset ja itkut yms. kun on tuo esikoinenkin, 6v. Hän on kyllä oikein rauhallinen ja reipas sinällään.

On kauheita pelkoja että tuleva vauva olisi jotenkin sairas tai vammainen tms.

Kai sitten ihan normaaleja pelkoja, en tiedä. Ensimmäisen kanssa en osannut pelätä juuri mitään.[/QUOTE]

Minulla oli ihan samanlaisia pelkoja. Minäkin tulin siis pitkän yrittämisen jälkeen raskaaksi (ja vieläpä saman ikäisenä kuin sinä eli 33v ). Isommat lapset olivat jo koulussa ja elämä muutenkin aika mallillaan. Tietysti se pelottaa tuoda uusi perheenjäsen mukavasti ja helposti sujuvaan elämään, kun ei voi ollenkaan tietää millainen pieni ihminen sieltä tulee ja miten se elämä muuttuu.

Aluksi olin ihan puulla päähän lyöty, että voinko oikeasti olla raskaana. Sitten en uskaltanut kiintyä sisällä kasvavaan vauvaan, kun pelkäsin että menetän sen. Sitten tunsin syyllisyyttä siitä, että en iloinnut raskaudesta samalla tavalla kuin nuorempana iloitsin edellisistä raskauksista. Sitten tuli pelot siitä, että jos vauva ei olekaan terve. Miten elämä sitten muuttuu ja opinko rakastamaan vauvaa. Mieli myllersi läpi raskauden.

Lopulta kun pieni syntyi, rakastin häntä heti. Kun katsoin vauvaa niin tiesin, että mitä tahansa elämä tuo tullessaan niin yhdessä me selvitään. Vauva on nukkunut ja syönyt hyvin. Ollaan koko perhe aivan ihastuneita häneen

 

[QUOTE="vieras";28990750]sinuna pitäisin lapsen. teethän tavallaan 6 vuotiaallekin palveluksen antamalla hänelle arvokkaan sisarussuhteen, jota muut suhteet eivät korvaa. mitä miehesi asiasta tuumaa? yhdessä jaksatte vauva-ajan ihan varmasti.[/QUOTE]

Kiitos, jotakin uskonvahvistusta tunnuin tarvitsevankin!

Miestä hirvittää kanssa vähän, niin kuin minuakin. Pelkää mitenkä jaksaa vauva-ajan uudelleen, jos se on yhtä raskasta kuin esikoisen kanssa joka itkeskeli maitoallergiaa yms aika paljon. Mutta kyllä hän sitä mieltä oli, että kyllä tästä yhdessä selvitään

 

[QUOTE="vieras";28990757]Minulla oli ihan samanlaisia pelkoja. Minäkin tulin siis pitkän yrittämisen jälkeen raskaaksi (ja vieläpä saman ikäisenä kuin sinä eli 33v ). Isommat lapset olivat jo koulussa ja elämä muutenkin aika mallillaan. Tietysti se pelottaa tuoda uusi perheenjäsen mukavasti ja helposti sujuvaan elämään, kun ei voi ollenkaan tietää millainen pieni ihminen sieltä tulee ja miten se elämä muuttuu.

Aluksi olin ihan puulla päähän lyöty, että voinko oikeasti olla raskaana. Sitten en uskaltanut kiintyä sisällä kasvavaan vauvaan, kun pelkäsin että menetän sen. Sitten tunsin syyllisyyttä siitä, että en iloinnut raskaudesta samalla tavalla kuin nuorempana iloitsin edellisistä raskauksista. Sitten tuli pelot siitä, että jos vauva ei olekaan terve. Miten elämä sitten muuttuu ja opinko rakastamaan vauvaa. Mieli myllersi läpi raskauden.

Lopulta kun pieni syntyi, rakastin häntä heti. Kun katsoin vauvaa niin tiesin, että mitä tahansa elämä tuo tullessaan niin yhdessä me selvitään. Vauva on nukkunut ja syönyt hyvin. Ollaan koko perhe aivan ihastuneita häneen [/QUOTE]

Voi että, tuli ihan kyynel simään kun tätä nyt luin.

Aivan samanlaisia on siis minun tuntemukseni kanssa. Täytyy toivoa että meillä kävisi yhtä hyvin! Onnea teidän perheelle!