Mä en erityisemmin pidä lapsista. Tarkoitan sillä sitä, että en pidä lapsista sillä tavalla, kuin oletetaan, että pitäisin heistä kun ovat kerran lapsia. Oikeastaan minua ärsyttää kun lapset usein huutavat ja rikkovat ja laittavat tavaroita suuhun ja tahmaavat.
Ymmärrän kumminkin sen, että sellaisia lapset vaan ovat ja semmoisia heidän kuuluukin olla. Jos olen osallistumassa jossain seurakunnan jutussa, jossa olen lapsia varten, niin tottakai olen ystävällinen ja kiva heille. En jaksa lapsia pitkiä aikoja, mutta silloin kun olen lasten kanssa tekemisissä, otan hyvän asenteen, joka ei suinkaan ole feikki, mutta en jaksaisi samaa viikkotolkulla yhteen menoon.
En ehkä olisi hankkinut lapsia, koska en ole koskaan ollut innostunut hoitamaan kenenkään lapsia, vaikka juttelen kyllä lapsille ja osa lapsista on mielestäni todella hauskoja tyyppejä. Satuin kumminkin saamaan lapsen ja hän oli niin hyvä tyyppi, että halusin hankkia toisenkin. Molemmista tykkään, kun he ovat minun omia ja oppineet minun tavoille. Tykkään monista lapsista, mutta vieraiden lasten kanssa minun on erikseen otettava se asenne, että näen joka lapsessa jotain hyvää, se ei tule mulla niin itsestään. Ehkä olen sillä tavalla rikki.
En pidä kauheana, jos joku sanoo, ettei pidä lapsista. Se ei ehkä ole niin paha, miltä kuulostaa, se voi tarkoittaa, ettei pidä lapsista sen enempää, kuin muistakaan ihmisistä. Lapsilta puuttuu semmonen suodatin, että möläyttelevät asioita, jotkut lapset ovat tosi ilkeitäkin. Mutta jos joku sanoo vihaavansa lapsia, niin sitä pidän kummallisena. Ehkä semmoinen ihminen vihaa itseäänkin.
