Mitä ihmettä pitäisi tehdä, jos epäilee työkaverillaan olevan hoitamaton bipolaaritauti?

Ja nimenomaan hoitamaton, kyseinen kaveri on täysin sairaudentunnoton. Kun manivaihe iskee päälle, tyypillä menee niin lujaa että sekoittaa koko työpaikan. Tässä vaiheessa tulee varoituksia ja puhutteluita, kunnes yhtäkkiä onkin masennusvaihe ja sairaslomat.

Asiat on menneet pahempaan suuntaan vuosi vuodelta.

Ilmeisesti tuo kaksisuuntainen mielialahäiriö ei ole tullut kenellekään mieleen, mutta todella voimakkaasti oireet siihen viittaavat. Olisi varmasti työkaverinkin etu, jos asia jotenkin tutkittaisi, hän saisi siihen apua ja elämä tasaantuisi. Mutta miten tämmöisestä voi mitään sanoa, ja jos voi niin kenelle? En halua sekaantua kenenkään elämään enkä loukata ketään, mutta jos kyseessä on tuo sairaus niin pakkohan siihen on ihmisen hoitoa saada jo oman itsensäkin takia.


Ja työkaveri on erittäin avoin ja suulas, että jos tuota sairautta edes oltaisiin epäilty niin olisi sen kyllä tuonut esille. Kaikki muutkin "diagnoosit" hänestä työyhteisö jo tietää, hänen ihan itsensä kertomana.

 

Maanisdepressiiviltä vaikuttais enemmänkin. Olishan hyvä jos sais siihen lääkityksen, mutta ei nekään aina auta. Voithan ottaa puheeksi tämän sen työkaverisi kanssa, että olet huomannut sen käyttäytymisessä tuollaista ja että haluaisit että työkaverillasi olisi parempi olla. Ehdottelisit varovasti. Jos ei apua halua, niin sitten ei voi mitään. Kyllä se varmasti itse tiedostaakin, mikä hänellä on.

 

Sairastan itse kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joten tunnen pakottavaa tarvetta kommentoida edes jotain, vaikkakin mieleni on aivan tyhjä. Tilanne on tosiaan todella vaikea. Nimenomaan erityisesti kaksisuuntaista mielialaa sairastava on juurikin "sairaudentunnoton", eikä maniaa tai hypomaniaa usko omakseen, ennen kuin joku diagnoosin antaa ja neuvoo, opastaa ja opettaa.

Neuvoa voin vain sen, että kun maniavaihe on päällä, silloin ei kannata yrittääkään tehdä yhtään mitään. Kuten sanoit, varoitukset tai puhuttelut eivät auta mihinkään suuntaan. Koska työkaverisi on avoin, niin kuin sanoit, niin ainoa hetki puhutella ja voi olla depressiovaiheessa.

Kuinka läheinen olet työkaverisi kanssa? Olisiko mitenkään mahdollista, että voisit esimerkiksi tarjoutua tulemaan käymään hänen luonaan sairasloman (eli depression) aikaan? Olet jo ottanut askelen eteen päin, eli kysynyt keskustelupalstalla neuvoa, ja jos tunnet, että sinulla on vielä enemmänkin voimia ja tahtoa auttaa, niin voisit opiskella lisää aiheesta. Jos kaveri suinkin päästää sinut kylään syvän masennuksen syövereissä (mikä on epätodennäköistä mutta ainakin minun haaveeni!), voisit mennä ja kysellä "kuulumisia" esimerkiksi näin:

"Kuinka sinä voit? Vaikutat todella väsyneeltä. Halusin tulla kysymään vointiasi, toin sinulle kahvileipää, juodaanko kahvit?"

Jos saat (yksipuolisen) rupattelun avulla jonkinlaisen kontaktin, niin voisit hiljalleen alkaa kertoa ajatuksiasi ja epäilyjäsi, KÄYTTÄMÄTTÄ sairauden nimeä, esimerkiksi näin:

"On todella harmi nähdä sinut tuossa kunnossa... Muistatko muuten, kuinka hyvin jaksoit vielä pari viikkoa sitten? Muistatko, miten hauskaa sinulla oli? Sinullahan meni suorastaan "lujaa". Harmi, että tilanne kääntyi tällaiseksi näin äkkiä."

Jos olet saanut luottamuksen, niin kaverisi saattaa myöntää olevasi oikeassa ja sanoa: "niin, kummallista".

Tässä vaiheessa olet jo niin pitkällä, että voit hitaasti, hiljalleen, nöyrästi mutta asiallisesti ottaa käyttöön myös sairauden sanastoa. Kaverisi joko kieltää kaiken sanomasi jyrkästi kaataen loput kahvit viemäriin, tai, parhaassa tapauksessa, hän nyökkää ja kuuntelee.

Tämä näkemäni skenaario kuulostaa varmasti siltä, että muka luulisin pitäväni työkaveriasi jotenkin "vähä-älyisenä", en todellakaan. Psyykensairas on kuitenkin kuten lapsi, joka ei ymmärrä mitä tapahtuu, eikä edes yritä, sillä voimat tai aivojen kapasiteetti sairauden hetkellä eivät yksinkertaisesti riitä.

Tällä tavalla et joutuisi "sotkeentumaan" kenenkään elämään, tällä tavalla et loukkaisi ketään, ja jos pahimmassa tapauksessa työkaverisi loukkaantuisi, menisi se kuitenkin lopulta ohi, kun alkupohdintojen jälkeen, mahdollisesti ja toivottavasti, työkaverisi uskoisi sinua ja ottaisia neuvostasi vaarin: "olisikohan hyvä mennä lääkäriin juttelemaan tästä hankalasta tilanteesta ja olosta".

 

Mutta vielä:

Sinä et ole vastuussa kenestäkään, et varsinkaan työkaveristasi. Tilanne ei ole sinun hallinnassasi, eikä sinun TARVITSE tehdä yhtään mitään. Sinulla on oma elämäsi ja omat ongelmasi. Niin, et ole vastuussa etkä velvollinen viemään asiaa pidemmälle. Jos kuitenkin tahdot ja jos itselläsi on voimia, niin voit tietenkin yrittää auttaa, kunhan et missään tapauksessa jää murehtimaan, jos tarjoamasi apu ei mene perille, jos sitä ei oteta vastaan.

 

Maanisdepressiiviltä vaikuttais enemmänkin.

Maanis-depressiivisyys on vanhahtava nimitys bipolaarisuudelle, kyseessä on siis täysin sama asia.

Enine sanoikin jo erinomaisesti, tähän ei lisättävää.