Mitä sietää -89 syntyneeltä ADHD-pikkusiskolta?

Kertokaas vinkkejä, kun tekis mieli istuttaa toinen jäähypenkkiin, mutta eipä semmosta voi aikuselle tehhä.

Sisko on siis todella impulsiivinen rääväsuu. Kielenkäyttö on aivan kamalaa. Myös vanhempamme ovat helisemässä.

Nyt äiti oli viikottaisessa puhelussaan ottanut puheeksi, äitienpäiväviikonlopun. Silloin siskontyttö (pian 4v.) tulee minulle tukihoitoon ja minä käytän tyttöä mummolassa tapaamassa äitiään. Noh, puheeksi tuli, josko muiden menojen takia tapaaminen olisi jo lauantaina. Tästäpä sisko suivaantui ja laittoi semmoset vittuperkeleet ja tapanteidätkaikki -viestit perään, että nyt mua vituttaa...

Minullakin on oma elämä, oma nelivuotias, kyllä mulle passaa se sunnuntaikin....

Onko kukaan keksiny miten tommoselle opetetaan alle kouluikäiselle opetettavat asiat uudelleen? Kohteliaisuus, toisen huomioon ottaminen, asiallinen kielenkäyttö, sopimusten pitäminen ja muistaminen.... AAArgh.

Joka ikinen kuukausi tämä toistuu.

 

Siis 23-vuotias käyttäytyy noin? Voi olla aika vaikeaa enää tuossa iässä oppia käytöstapoja. Miten hän selviää työelämästä tai opiskelusta?

 

Onko siskolla käytössä lääkitys?

Yleensä tuon ikäiselle, noin impulsiiviselle adhd-tapaukselle olisi jo korkea aika katsoa lääkitys kuntoon, niin kurjalta kuin se kuulostaakin.

 

Ei suostu ottaan lääkitystä vaikka on sanottu, että se antas pienen mahdollisuuden saada tyttönsä joskus takaisin tai tavata tyttöä enempi.
Ei tee töitä eikä mikään koulu kiinnosta. sossut on helisemässä hänen kanssa yhtälailla.

 

no on tuollasella muutakin kun adhd...

 

Nosto

 

:hug: Voi, en minä tiedä. Oma pikkusisko samoja ikiä. Välillä tuntuu, että hänessäkin kestämistä. Muutoin samankaltaista touhua, mutta ei ole lapsia eikä sentään kiroile tai pulttaile. Joten ehkä ihan helppo tapaus vielä hän. Oma rakas sisko kaikkinensa.

 

Mä taitaisin sanoa, että nyt on syytä alkaa käyttäytyä kuin aikuinen ja lopettaisin yhteydenpidon. Jatkettaisiin sitä sitten kun osaa käyttäytyä.

 

[QUOTE="vieras";26181840]:hug: Voi, en minä tiedä. Oma pikkusisko samoja ikiä. Välillä tuntuu, että hänessäkin kestämistä. Muutoin samankaltaista touhua, mutta ei ole lapsia eikä sentään kiroile tai pulttaile. Joten ehkä ihan helppo tapaus vielä hän. Oma rakas sisko kaikkinensa.[/QUOTE]

Tästä olikin todella paljon apua...

 

Musta kyllä tuntuu että tuo ad/hd ei ole olennainen seikka tässä. Sen diagnoosin taakse on vaan niin hyvä piiloutua, silloin kun sopii. 'No mä oon kusipää ku mul on toi ad/hd'.

Ja aloituksen kysymykseen: ei pidä sietää tuollaista, eli mitään tappouhkauksia tms. Jos käy liian rasittavaksi niin teillä on ihan oikeus vaikka pistää välit poikki kunnes käyttäytyy kuin aikuinen. Ei se käy että yksi henkilö terrorisoi koko perhettä.

 

Tästä olikin todella paljon apua...

Ehkä kuitenkin enemmän kuin tästä sinun kommentistasi?

 

Niin milloin ADHD on diagnosoitu? Onko osattu todeta jo lapsena vai vasta äskettäin? Meinaan ettei tämä olisi vain surullinen esimerkki siitä, mitä liiallinen diagnosointi voi aiheuttaa? Sellaisenaan tietysti kuulostaa, että on tosiaan muutakin ongelmaa kuin tuo.

 

Ei voi vedota Adhd:n. Täytyy aikuisen hillitä itsensä ja osata käyttäytyä. Itse en voisi olla tekemisissa tuollaisen ihmisen kanssa. Järkyttävää, jos tappoviestejä lähettelee. Poistaisin moisen pois lähipiiristä.

 

Adhd-diagnoosin sai yläasteelle mennessä. Koulumenestyksessä oli pieni apu mm. Korvalappustereoissa keskittymisen suuntaamiseen olennaiseen.

 

Itselläni on pari vuotta nuorempi sisko, ADHD ainakin, varmaan on muutakin. Aina ollut aivan mahdoton räävä ja räyhä, vaikka mitä yritti, niin ei mikään ollut hyvä. Pienenä siis. Nyt vanhempana on ollut aivan surkeassa jamassa. Lapsi on otettu huostaan, on ollut huumehommissa ja on yrittänyt itseria, ja yritetty tappaa. On Itkenyt ja yrittänyt päästä elämänsyrjään kiinni, mutta invalidisoiva masennus on niin lamauttava, ettei jaksa. Sai revittyä sen pois huumepiireistä. Sen sata kertaa hain hänet 300km:n päästä turvaan kun porukat perässä. Sen sata kertaa puhuin, annoin rahaa, elätin, säälin ja rukoilin. Kaikki alkoi siitä, kun hän tuli teini-ikään ja se oli niin mullistava ja vaikea aika hänelle, että sairastui syömishäiriöön. Tämän kai aiheutti koulussa joku muutos kaverisuhteissa. Sairaaloissa viettänyt kuukausia, ja kuntoutuskeskuksissa. Sieltä päästyään ei ollut rahkeita vielä itsenäiseen elämään, sairaana laittoivat pihalle ja toivottivat hyvää loppuelämää. Suljetulle sai lähtteen kerran kun näki ötököitä seinillä ja yritti hypätä parvekkeelta. Ei ollut tilaa!! Ei saanut hoitopaikka vaikka sitä toivoi ja rukoili. Sitten tuli ne huumeet. Onneksi se aika kesti vain alle vuoden ja ehdimme repiä hänet siitä pois.
Nyt kai menee ihan ok, mutta on vieläkin väsynyt ja masentunut. Syömishäiriö ollut hänellä jo kohta 10 vuotta, ei omin avuin pääse siitä irti ja apua ei saa.
Minkä sille voi. Yirttää aina auttaa, mutta ei itsellä ole enään keinoja.
Pitää vaan olla tukena ja yrittää ymmärtää.