Mitä sitten jos omaa lasta ei koskaan tule?

Olen tätä asiaa omalla kohdallani monenmonituista kertaa pohtinut, onneksi sitten kävi toisin.. mutta nyt haluan kertoa tarinan pariskunnasta, jolle näin kävi. Ehkä joku kirjoittaa tähän ketjuun lisää tarinoita.

Kyseessä on siis yli 60 v. pomoni, joka kertoi hiljakkoin minulle heidän tarinansa kun hänen kyselyihinsä vastasin ettei meille noin vain toista lasta tule tai voi hyvin olla ettei tule ollenkaan ja ensimmäinenkin on koeputkivauva. Kyseessä on siis aivan ihana vanha pariskunta, joka on tavannut reilu parikymppisenä. Ovat edelleen kuin paita ja peppu, aivan ihania ihmisiä. Fiksuja ja todella mukavaa seuraa. Harrastavat paljon ja ovat kovasti mukana lukuisien kummilastensa elämässä. Lasta pariskunta yritti ja toivoi niin pitkään kun se oli mahdollista eli vaimon vaihdevuosiin saakka. Siihen aikaa koeputkihedelmöitykset olivat vasta kokeiluasteella eli eivät ole ns. rankemmissa hoidoissa koskaan käyneet. Vauvahaaveissa ja pettymykissä siis vierähti 15 vuotta. Vaimo sitten suruunsa ja saadakseen muuta ajateltavaa opiskeli kaksi tutkintoa ja väitteli tohtoriksi. Lapsirakkaana ihmisenä hoiti sisarusten lapsia antaumuksella. Mutta samalla tunsi toki pohjatonta surua omasta lapsettomuudesta. Hyvin samalaisia katkeria ajatuksia kuin tuolla Kiukkuketjussa: miksi ei meille, miksi toiset eivät osaa arvostaa saamaansa lasta, miksi valittaa jokaisesta lapsen elämään tuomasta rajoitteesta jne. Samalla tuttavat, kaikki, saivat jälkikasvua ja elämä meni eteenpäin. Lapsettomuuden yli ei kuulemma koskaan pääse mutta kun asia on varma eli ei enää ole toivoa, alkaa asia helpottaa. Ko. pariskunta nauttii yhteisistä hetkistä ja osaa arvostaa asioita, joita he ovat voineet elämässään saavuttaa osittain siitä syystä ettei lapsia ole ollut. Nyt kun ystävät alkavat saada lapsenlapsia, asia on ollut taas pinnalla muttei enää niin voimakkaana. Lapsettomuudesta voi siis selvitä hengissä.

Se, mitä haluan tällä kirjoituksella tuoda esiin, on se että lapsettomuudesta huolimatta ihmisestä voi tulla onnellinen elämästään nauttija. Koville sa varmasti ottaa mutta toisaalta ehkä se jollain tapaa jalostaa ja tekee ihmisestä vieläkin herkemmän kuuntelemaan kanssaihmisetn tuntoja. Siltä minusta ainakin pomoni kohdalla tuntuu.

 

minä oon miettiny viime aikoina tuota lapsettomuutta aika paljonkin. oma tyttäreni kuoli synnytyksessä, mutta minulla on kuitenkin 2 elävää lasta ennestään. olen miettinyt tätä kauheutta kun oma lapsi on pitänyt haudata jo ennen kuin hänen elämänsä edes kerkesi kunnolla alkaa. mutta kumpi pahempi? se että et koskaan saa yhtään lasta, vai se että saat kokea raskaana olon,mutta et saakkaan elävää lasta käsivarsillesi? tuo on varmaan taas yksi niistä miljoonista kysymyksistä joihin ei ole oikeaa vastausta..? itse olen selvinnyt koska on aikaisempia lapsia,muuten voin ihan rehellisesti sanoa että olisin muuten lähtenyt tyttäreni matkaan.

 

Ei millään pahalla mutta kummastuttaa miksi ihmiset joilla on lapsia miettii tällläistä? Piippero olen todella pahoillani puolestasi :hug: onneksi sinulla on kuitenkin kaksi lasta joista iloita vaikkeivat he yhtä puuttuvaa korvaakkaan.

Olen lapseton, ja se on minulle sama asia kuin että minun kaikki lapseni ovat kuolleet. :'(

 

Elli: Minä en pysty ajatella noin. Mielestäni haaveet sinulta ovat kuolleet, ei lapsi niinkuin Piiperolta.

Minulta ei ole kuollut lasta, jota olisin kantanut 40viikkoa mutta odotin kaksosia, joista toinen meni kesken ja toinen syntyi ja on nyt terve, iloinen taapero. Tuska menetetystä alkiosta, jota ei kai vielä edes sikiöksi laskettu oli tuolloin aivan kamala. Se on kuitenkin haalistunut kauniiksi, mutta edelleen surulliseksi muistoksi. Silloin se tuntui lähes maailmanlopulta ja varsinkin kun kaikki vähättelivät asiaa, että "mitä sä sitä suret kun sulla on toinen hyvinvoivana kohdussa".. Minun haaveeni ja mielikuvani täsät toisesta lapsesta kuitenkin kuolivat. Ja minulla oli oikeus surra.

Nyt yli kaksi vuotta sen jälkeen, ajattelen asiaa enää silloin tällöin. Minä en kuitenkaan menettänyt syntynyttä lasta. Sitä tuskaa en pysty edes kuvittelemaan. Se on varmasti jotain lapsettomuuden tuskaa paljon suurempaa. Sitä lapsettomuuden tuskaa meillä elettiin viitisen vuotta ennen raskautta.

Mutta nämä ovat mielipideasioita ja jokainen kokee omalla tavallaan. Ei tässä kukaan sen kirkkaampaa kruunua saa kärsimyksistään. :hug:

 

mutta kumpi pahempi? se että et koskaan saa yhtään lasta, vai se että saat kokea raskaana olon,mutta et saakkaan elävää lasta käsivarsillesi? tuo on varmaan taas yksi niistä miljoonista kysymyksistä joihin ei ole oikeaa vastausta..?

Jokainen kai kokee tavallaan, mutta omalta osaltani vastaus on miettimättä selvä. Lapsettomuus ei ole sama suru, kuin jo olemassa olevan lapsen kuoleminen. Olen ajatellut, että onni etten ole lapseton sitä kautta, että lapsi olisi kuollut.
Pelkkien haavekuvien menetystä en oikeastaan osaa surra; missään ei ole luvattu, että jokainen saa lapsia. Enkä ole koskaan kuvitellutkaan että juuri minä saisin lapsia noin vain.
Olen kait onnekas siinäkin mielessä, että asia on ollut helppo käsitellä ja siirtyä eteenpäin.

 

Oon mäkin väärä henkilö pohtiin alotuksen kysymystä, muuten kun siltä pohjalta että jollei koskaan saada yhteistä lasta, ja miehellähän niitä lapsia ei ennestään oo. Sen tietää jo nyt että eroon se johtaa, ja vaikka suhde ois muuten kuinka hyvä niin siihen se kuitenkin kaatuu jos näin isosta asiasta ei tuu koskaan mitään. Mies vois saada kaiken helpostikin jonkun terveen kanssa ja varmaan alle vuodessa ja ihan ilmaseks.. en halua että se uhrais koko isyytensä mun takia.

Näitä ei varmaan voi vertaillakaan, onko pahempaa se että on lapsia mutta on myös menettäny jonkun, vai ettei lapsia oo koskaan. Itse oon aina ajatellu että raskaaks tulemattomuus on vasta toisiks pahinta mitä voi tulla.. outoa, että tätä osasin pelätä jo ennen koko yritystä ja niinhän se sitten on kaikessa maksimaalisuudessan toteutunu, enkä ois kyllä uskonu että sentään näin vaikeeks menee aina joutunu toteemaan että tässä pisteessä nyt ollaan, eipä ois uskonu.. ei ois uskonu että joudun lapsettomuustutkimuksiin, ei ois uskonu ettei tuu pilleriavuilla mitään, ei ois uskonu että mäkin joudun piikittään kalliita mömmöjä itteeni, ei ois uskonu että tulee endo joka tukkii johtimet, ei ois uskonu ettei näytä tulevan edes ivf-hoidoillakaan mitään... jne.
Sen takia on varmaan ruvennu pelkään enemmän kun mitään muuta sitä että saattas menettää senkin ainoon onnen mikä kannattelee vielä jotenkin selväjärkisenä tässä elämässä.. enhän mä ois uskonu vielä muutama vuosi sitten moniakaan asioita että se paska vyöryykin just omalle kohdalle. Niin ikäviä yleensä tapahtuu vaan joillekin muille...tästä ainakin on oppinu tajuaan että aivan mitä tahansa voi tapahtua, myös mulle.

Oonkin ajatellu nyt etten enää suunnittele mitään sen varassa että kyllä meille nyt kohta varmaan tulee se lapsi/lapset, kohta tää homma alkaa edistyyn johonkin, sitku sitä ja tätä.. Ja sen takia jättää jotain pidemmän tähtäimen asioita ja suunnitelmia tekemättä. Esim. aion nyt uhmata kohtaloa ja hankkia lisää kaneja, vaikka vielä vuosi sitten kun olin ekaan hoitoon menossa, ajattelin etten niitä enää enempää ota, koska pianhan meillä varmaankin on jo se tilanne että aikaa menee lapsen/lasten hoidossa ja mieskin vois muuttaa takasin mun luo ja kun sillä on allergia niin ne eläimet ois sitten ongelma jne. Ei kannata suunnitella mitään sellasia enää. JOS tilanne sitten ehkä joskus vuosien kuluessa muuttuu, niin sittenhän sitä voi suunnitella kaikki uusiks. Se on sitten sen ajan "murhe". Nyt on lähdettävä siitä oletuksesta että eipä sitä tiedä (eikä vielä uskoiskaan) että entä jos kaikesta jää jäljelle lopulta vaan kymppitonnien viemäriin valuneet rahat ja kasa negatestejä.....

 

Milloin sitä antaisi itsellensä luvan ajatella asioita muuten kuin "sen" varassa niinkuin Risupesä. Onnittelut kanipäätöksestä, toivottavasti ne tuovat elämääsi hymyä :heart: . Kaikki tulevaisuuden haaveet on lyöty pakkaseen ja elämää ei tule suunniteltua muutamaa viikkoa pitemmälle. Ei voi varata ulkomaanmatkaa kun ei voi tietää onko rahaa talvella lähteä kun kaikki menee hoitoihin tai JOS olisikin raskaana niin ei haluaisi riskeerata mitään...

Niin kovasti olen jo vuoden halunnut kissanpentua mutta koko ajan pieni ääni päässä sanoo että mitä jos kuitenkin saisimme vauvan ja mitä jos nuori viuhtova kissi sitten pääseekin pinnasänkyyn ja tukehduttaa sen tai raapaisee vahingossa silmään tai tai tai jos saakin infektion kissanhiekasta raskaanaoloaikana tai tai... miten sitten voi antaa itselleen anteeksi? Kuitenkin samalla tietää miten paljon iloa pentu toisi tähän synkkääkin synkempään tilanteeseen. Mahdoton yhtälö olla realistinen (ja välillä myöspessimistinen) ja toivoa silti sisimmässään yhtä aikaa ihmettä.

 

Lumipuu Jep, järjestelykysymyksiä ..sitten jos joskus asiat muuttuukin.. tosin se muutoksen todennäkösyys tuntuu jokaisen puhtaan negan jälkeen aina vaan pienemmältä. Mut ainakaan mun ei tarvi ajatellakaan kaneista luopumista niin kauan kun "se" ei onnistu!

Voihan sun mies sitten siivota kisun laatikon, ja monihan aikuinen on jo huomaamattaan sairastanu toksoplasman, niin en tiedä voiko se tullakaan enää uudelleen sen jälkeen. Ja onhan niitä jonkinlaisia verkkoja ainakin vaunuihin juuri siihen tarkotukseen että suojaa kissoilta..varmaan vois löytyä pinnasänkyynkin..

 

Nyt en kyllä ymmärrä näitä aloitukseni jälkeen kirjoitettuja kirjoituksia ollenkaan Pahamieli suorastaan tuli. Meillä lähes neljän vuoden odotuksen ja parin vuoden hoitojen seurauksena todellakin on lapsi mutta lapsettomuudesta olen omasta mielestäni kyllä kärsinyt ja asioita pohtinut, oli lapsettomuuden "mittari" mikä hyvänsä. Mielenkiintoista käymässäni keskustelussa oli se, että ko. ihminen on aidosti onnellinen kohta eläkeläinen ja tyytyväinen elämäänsä vaikka hänellä onkin lapsettomuustausta ja vielä surullinen sellainen (ei koskaan omia lapsia). Monet tunnoista olivat niin tuttuja. Itse pohdin aikoinani etten halua ollenkaan yhtään mitään elämältä, jos en omaa lasta saa enkä koskaan voi olla onnellinen enkä jatkaa parisuhteessa. Mutta oli lohdullista kuullä hänen tarinansa ja se, että myös totaalilapsettomilla on niitä onnellisia loppuja.

 

Luulisin, että vaikka samoista asioista kyse, jokainen kokee ja tuntee asiat niin eri tavalla.
Itselläni vuosien lapsettomuus takana, ennenkuin neljännestä hoidosta syntyi lapsi. Siitä huolimatta en pysty kuvittelemaan millaista totaalilapsettomuus olisi vaikka nyt on tämä toisen lapsen kaipuu niin kova. Enkä edes yritä.

Silloin kuin lapsettomuuden tuska on kovimmillaan on ehkä vaikeaa, ja ehkä täysin mahdotontakin, pystyä ajattelemaan onnelista elämää ilman lapsia. Vaikka se sitten myöhemmin ehkä olisi todellisuutta, tai ehkä ei.