Mitä tässä tilanteessa voi tehdä????

Olemme aviopari, jolla on kaksi lasta. Olemme kaksi täysin erilaista ihmistä. Miten lie olemme päätyneetkään naimisiin ja perhettä perustamaan!!!

Koen ettei mies arvosta ja kunnioita minua. Miksi? No siksi, koska
1) joudun työni lisäksi hoitamaan kaikki kotityöt ja pääasiallisesti lapsetkin 2) kun mies menee jonnekin, hän vain ilmoittaa menevänsä. Minä joudun aina kysymään, voiko mies olla lasten kanssa
3) kun minulla on paha olla, mies ei tue, kuuntele saatika ymmärrä. Hän vain kaataa lisää paskaa niskaan. (Minkä minä sille voin, jos sulla on paha olla, sanoo mies)
4) kun ilmaisen asioista oman mielipiteeni, hän yleensä sanoo niin rumasti takaisin, että tunnen olevani tyhmä
5) mies kuuntelee enemmän äitiään kuin minua, vaikka sanoisimme saman asian samalla tavalla
6) mies ei ole valmis kompromisseihin parisuhteen tai yhteisen hyvän vuoksi. Hän on tiettyä mieltä ja sillä hyvä. Jos ei minulle kelpaa, niin saa olla kelpaamatta.
7) On oma vikani, kun tunnen mitä tunnen.

Eikö kuulosta ihanalle? Olen sinnitellyt ja sinnitellyt, mutta mitta alkaa pikku hiljaa täyttymään. Olen puhunut miehelleni, mutta en tiedä onko ymmärtänyt. Me puhummekin niin eri tyyleillä, ettei tahdota saada selkoa toisistamme.... APUA!

 

Hirveen tutulle kuulostaa, paitsi ehkä kohta 5) koska mies ei kuuntele muuta kuin sitä joka on oikeassa. Itseään.

Okei, ehkä mulla on huono päivä tänään, mutta silti.

 

Ihan ku mun ex aikoinaan! Kymmenen vuotta opetin häntä kuuntelemaan, ymmärtämään ja ottamaan muutkin ihmiset huomioon, ja kun hänestä vihdoin kasvoi aikuinen, olin jo niin kyllästynyt, että halusin vain erota. Nyt toinen nainen nauttii mun työn tuloksista ! Ex on itsekin myöntänyt olleensa aivan kamala ihminen, ja häpeää kuulemma kovasti silloista käyttäytymistään. Hän vaan oli niin nuori, kokematon ja epävarma, ja peitti sen sitten tuohon välinpitämättömään käytökseen. Kun ei muutakaan osannut.
En keksi muuta neuvoa kuin puhuminen, puhuminen ja puhuminen. Alkuun mies ei halua tietenkään puhua eikä kuunnella, ja saat niskaasi vaan enemmän paskaa, niin mullekin kävi. Muistan vieläkin sen exän ivallisen ja vittuuntuneen ilmeen kun otin aina vaan uudestaan ja uudestaan asian esille, voi luoja se oli kamalaa, teki mieli kuristaa koko mies! Mutta mä ajattelin, että PAKKO on puhua, ja tuon ihmisen on PAKKO mua kuunnella, sanoin sen hänelle rauhallisesti ja tyynenä kuin viili, hermostumatta ja raivostumatta. Sanoin, että kyse ei ole vain minusta ja minun pahasta olosta vaan MEISTÄ, meidän perheestä ja parisuhteesta, ja että miehen ON PAKKO kuunnella mua, se on hänen tehtävänsä ku on kerta mun kans kimpassa. Pikku hiljaa se siitä sitten alkoi sujua, se puhuminen ja kuunteleminen, ja moni sotku selvisi kun vaan jaksettiin riitelemättä keskustella. Mutta kuten sanoin, siinä vaiheessa mun tunteet exää kohtaan oli lopussa, ja erottiin hyvissä väleissä - itse asiassa tullaan nyt paremmin toimeen ku koko 10 vuoden avoliiton aikana!

 

Hmm... Kieltämättä hiukan tutulle kuullosti... Tosin itse päätin lähteä sitten jo muutaman vuoden jälkeen! Ja samoin meillä myös nyt paljon paremmat välit kuin mitä oli yhdessä ollessa! Ehkä se vaan menee niin että kaikkia ei ole luotu elämään yhdessä loppu elämää! Sitä vaan on niin hölmö ja naivi että kuvittelee että tämä on se ihminen vaikka sisimmässään tietää että ei se niin ole! No nyt olen onnellisessa suhteessa ihmisen kanssa jonka kanssa on muutakin yhteistä kuin lapsi ja jääkaappi. Mieti tarkkaan mitä elämältäsi haluat! Eipä siihen muuta ohjetta tai konstia taida olla! Joskus pieni välimatkakin voi auttaa!

 

Voi että tuo IHAN kun miun elämästä!! Meijän ukko on just samanlainen, ja tuntuu välillä että se saa kyllä itsetunnon tosi pohjalukemiin... Ja meillä kun ei puhuta mistään, kun ukko ei puhu, ja minä en uskalla alottaa just tuon pahojen ja ilkeiden kommenttejen takia, mitä tuo mies suustaan päästelee ilmeisesti itteään niin puolustaen...ja minä kun en osaa olla takas ilkeä, ni sit tulee vaan itelle hurjan paha mieli, kun on tarkotuksena vaan ollu ystävällisesti keskustella asioista...huoh!!! Ja toinen on ihan kun mitään ei ois käyny tai tapahtunu, kaikki on hänen mielestä normal...ni sitä sit mielummin mielessään pyörittelee yksin näitä juttuja, ja kestää tuollasta miestä, kun että koittaa selvittää asioita sillä tuloksella et itellään on aina vaan pahempi mieli sen jälkeen ja toisella ei tunnu missään...

Miten tollaselle miehelle voi silleen fiksusti ja ilman et se loukkaantuu ehottaa esim pariterapiaa...?

 

niinhän se taitaa olla että toista ei voi muuttaa mut itsensä voi.

 

mua kyllä nyt ärsyttää että miks te naiset tuhlaatte elämäänne tollasiin kusipäihin, tunneköyhiin ääliöihin jotka on nostaneet itsensä sellasille jalustoille joilta ei voi tippua... no ei voi mitään, sopii teidän yrittää niitä muuttaa, mutta ajatelkaas jos voisitte senkin ajan käytää lapsiinne. ja sen ajan jonka käytätte asian murehtimisen, käytää lapsiinne ja itseenne ja ehkä jos olisitte kunnon tasapainosten, tunne tasapainoisten miesten kanssa, siihen että ne miehet pönkittää teidän itsetuntoa eikä latista sitä, kuinka paljon vahvempia olisitte nyt pistään kamat pussiin ja lähteen etsiin oikeeta aikuista parisuhdetta. elämä on lyhyt ja ihana asia nauttikaa joka hetkestä ja jokaisella on oikeus ja vapaa valinta hakeutua sellaiseen seuraan jossa on hyvä olla ja tuntee itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi. ottakaa nyt se järki käteen ja miettikää miten haluatte tän elämän viettää!!!! se on niin kovin lyhyt ja tätä aikaa ei takaisin saa!!!! voi sitten jälkikäteen alkaa kaduttaa!!!
tätähän vois ihan verrata siihen että hakkaatte päätä seinään mutta ei se siitä mihinkään kaadu. kannattas lopettaa ennen kun se oma pää hajoaa. onko teistä sitten jäljellä mitään itsellen ja lapsillenne??? haloo ei luulis olevan vaikee vastata ja toimia oikein. siksi meillä hyvät ihmkiset on aivot päässä että niitä käytetään!!!

 

Nou hätä.
Ja kun mennään harrastamaan..., niin mennään porukalla lasten kaa, joko lasten juttuihin tai mun.
Eipä ole muodostunut ongelmaksi..., päinvastoin.

 

Kuulostaa kauhean tutulle!!
Ex oli samanlainen, 8vuotta sitä kesti. Loppu ajasta tunsin olevani hänelle joku äiti hahmo, jolle sai huutaa ja valittaa ym ym.. Mutta hänelle ei saanut purkaa tunteita tai pahaa oloa!

Nyt onneksi se takana päin, nyt katsoa mitä elämä antaa!

 

Itse varasin ajan "itselleni" pariterapiaan ja mies lupasi tulla mukaan. Katsotaan onko siitä mitään hyötyä...