Ristiretken johtajat lähtivät lähtivät tavoittelemaan niin taivaallista pelastusta kuin mammonaakin.
Ensimmäinen ristiretki: Kristityt tappoivat hyvällä omallatunnolla
Ensimmäiset ristiretkeläiset mässäilivät väkivallalla. Kaupunkeja ryöstettiin, miehiä, naisia ja lapsia tapettiin tai raiskattiin. Pyhät soturit eivät kavahtaneet edes ihmissyöntiä.
keskiviikko 14. lokakuuta 2015
Väkivallalla mässäily alkoi
Tunnelma ristiretkeläisten leirissä oli korkealla, kun Blois’n kreivi Stefan vetäytyi kirjoittamaan vaimolleen. Vielä pari päivää aiemmin, 1. heinäkuuta 1097, ilmapiiri oli ollut kaikkea muuta kuin huoleton.
Heinäkuun 1. päivänä suuri seldžukkiarmeija oli hyökännyt ristiretkeläisten kimppuun Dorylaeumin lähistöllä Luoteis-Anatoliassa. Tuhannet turkkilaiset ratsusotilaat olivat vyöryneet kohti ristiretkeläisiä vertahyytävästi karjuen ja ampuneet nuoliaan lähes yliluonnollisen nopeasti ja tarkasti. Kristityt olivat vaivoin onnistuneet pitämään puolensa, kunnes heidän armeijansa jälkijoukko oli ehättänyt apuun ja häätänyt seldžukit pakoon.
”Vakuutan sinulle, rakkaani, että pääsemme Jerusalemiin viiden viikon kuluessa”, kreivi Stefan kirjoitti puolisolleen Adelalle. Hänen arvionsa ristiretken etenemisestä osui pahasti harhaan, sillä ristiritarit pääsivät Pyhään kaupunkiin vasta kahden raskaan vuoden kuluttua.
Keisari pelkäsi ristiretkeläisiä
Kun paavi Urbanus II oli syksyllä 1095 kannustanut kristittyjä lähtemään ristiretkelle, vapaaehtoisten määrä oli yllättänyt jopa hänet itsensä. Myös Bysantin keisari Aleksios I hämmästyi nähdessään ruhtinaiden, ritarien ja tavallisten sotilaiden armeijan, joka saapui Konstantinopoliin marraskuussa 1096. Hän oli toki pyytänyt paavilta apua, mutta hän ei ollut osannut kuvitellakaan saavansa tuekseen sataatuhatta soturia.
Keisari suhtautui epäluuloisesti valtavaan soturijoukkoon, ja niinpä hän vaati ristiretken johtajia vannomaan uskollisuudenvalan ja lupaamaan, että kaikki ristiretkeläisten valloittamat maat kuuluisivat Bysantille. Sen jälkeen keisari laivasi kiireen vilkkaa ristiretkeläiset ja heidän varusteensa Anatoliaan ja lupasi lähettää heille apujoukkoja.
Anatoliassa ristiretkeläiset saivat pian tuta, että turkkilaiset soturit olivat hämmästyttävän taitavia jousimiehiä. Toisaalta myös turkkilaiset kokivat ikävän yllätyksen kohdatessaan kristittyjen sotajoukon, jota he olivat ennakkoon pitäneet pelkkänä kangasristejä kantavien ryysyläisten armeijana.
Muuan arabialainen historioitsija kirjoittikin arabien maille tunkeutuneista vääräuskoisista: ”Ristiretkeläiset murskasivat seldžukkien armeijan tomuksi. He tappoivat, ryöstelivät ja ottivat vankeja, jotka he myivät orjiksi”.
Ristiretki oli jo kesään 1097 mennessä vaatinut lukemattomia ihmishenkiä, ja esimerkiksi Dorylaeumin taistelussa heinäkuussa 1097 oli kuollut noin neljätuhatta kristittyä sotilasta.
Paavin vaatimus lähteä auttamaan Konstantinopolia ja vapauttamaan Jerusalem muslimien otteesta kävi Euroopalle kalliiksi.
Keisari Aleksios I suhtautui epäluuloisesti ristiretkeläisten armeijaan ja vaati ristiretken johtajilta uskollisuudenvalan. Kuva: Polfoto/Rue des archives
Satoja kuoli nälkään
Karu todellisuus sai Bois’n kreivi Stefanin taistelutovereineen pian unohtamaan Dorylaeumin loistavan voiton. Kronikoitsija Albert Aachenilaisen mukaan viitisensataa ristiretkeläistä kuoli nälkään ja janoon noin kuukauden mitaisella tuskien taipaleella Anatolian ylängön poikki. ”Meillä oli kova nälkä ja jano, emmekä löytäneet muuta syötävää kuin piikkipensaita”, eräs ristiritari kertoo Gesta Francorum -kronikassa.
Eläimetkin kärsivät raskaalla vuoristotaipaleella. Kun ristiretkeläiset viimein pääsivät Välimeren rannikolle syyskuussa 1097, moni sotaratsu ja useimmat kuormajuhdat olivat heittäneet matkan aikana henkensä.
Sykyllä 1097 ristiretkeläiset uskoivat pahimman olevan takana ja Jerusalemin enää kuukauden matkan päässä. Ensin oli kuitenkin vallattava Antiokia. Ristiretkeläiset tiesivät sen olevan helpommin sanottu kuin tehty, sillä Aleksanteri Suuren aikaan perustettua kaupunkia ei ollut sen 1 300-vuotisen historian aikana koskaan valloitettu väellä ja voimalla.
Antiokia rajoittui lännessä Orontesjokeen ja idässä vuoriin, eikä sitä siksi voinut saartaa. ”Kaupunkia suojaavat niin tukevat muurit, ettei sen asukkaiden tarvitse pelätä aseita tai miehiä, ei vaikka koko ihmiskunta kokoontuisi sitä piirittämään”, kirjoitti muuan ristiretkellä mukana ollut pappi.
Antiokian piiritys alkoi 20. lokakuuta 1097 ja kesti kahdeksan kuukautta. Talvella rankkasateet muuttivat kaupungin lähimaaston savivelliksi, ja ritarit alkoivat kutsua sitä ”pisoaariksi”.
”Olemme kärsineet niin paljon vaikeuksia, että niitä on kaikkia mahdotonta luetella. Sää on hyytävän kylmä, ja vähän väliä sataa kaatamalla”, kreivi Stefan kirjoitti vaimolleen.
Talven kuluessa moni piirittäjistä kuoli nälkään tai uupumukseen. Vaikka sää kevään tullen lämpeni, ja ristiretkeläisille voitiin kuljettaa laivoilla Euroopasta ruokaa ja tarvikkeita, Antiokian valtaus ei edennyt. Kreivi Stefan sai tarpeekseen. Hän jätti joukkonsa ja purjehti laivalla Konstantinopoliin matkustaakseen sieltä kotiin Ranskaan.
Stefan ei ollut ainoa; monet muutkin hylkäsivät kovia kokeneen ristiretkiarmeijan, jonka sotilaiden lukumäärä hupeni pian puoleen alkuperäisestä.
http://historianet.fi/sota/ristiretket/ensimmainen-ristiretki-kristityt-tappoivat-hyvalla-omallatunnolla
