miten jotkut vanhemmat voi juosta harrastuksissa yms hyvällä omallatunnolla

[QUOTE="Jenis";30666123]No kommentoin ekassa viestissä tuota otsikkoa jota lainasinkin - sanavalinta on vähän provosoiva, joko tarkoituksella tai vahingossa.

Ja tuossahan ap toteaa, että itse asiassa kaipaisi yksinäisyyttä (mikä ei tietenkään tarkoita, ettei nauttisi lapsensa seurasta). Itsekin kaipaan, säännöllisesti, ja "juoksen" myös harrastuksissa. Jos joku taas ei kaipaa, se on ihan ok - mutta jos asia ei millään tavalla mietityttäisi, joko marttyyri-, askarruttamis- tai missä vaan mielessä, niin ei kai siitä tulisi aloitusta palstalle tehtyä?[/QUOTE]

Joo, näin tämä aloittajan ajatusmaailma tipoittain aukeaa. Varmasti pohtimisen arvoisin kysymyksiä, kun näinkin monenlaisia mielipiteitä herää.

Itse ehkä vien tätä yleiselle tasolle. Ajattelen, että tässä yhteiskunnassa jotenkin liikaakin korostetaan sitä omaa aikaa. Toisille se on tärkeää, toisille riittää omaksi ajaksi vaikka haastava työ ja kilautus kaverille silloin tällöin.

 

Taidamme elää aika erilaisia elämänvaiheita. Sinä toisaalta annat ymmärtää, että kaveruus on päreinä jos hukkuu viideksi vuodeksi lapsihattaraan, toisaalta haluaisit lapsesi rakentavan tiiviit suhteet näihin samoihin kavereihin (jos oikein ymmärsin) siltä varalta, että vaikka kuolet.

No olisi mulla aika huono omatunto ystävänä jos lakkaisin yhteyttä pitämästä ja näkemästä heitä siksi että saan perheenlisäystä :O Miksi psyykkisesti terve ihminen ei pystyisi hoitamaan ihmissuhteitaan ja saisi niistä energiaa ja valtavasti tukea yms.? Tietysti jos ei voimavarat siihen riitä niin ymmärrän, että erakoituu lasten myötä eikä kykene ylläpitämään ihmissuhteita.

 

Lihaskuntoa voi tehdä kotona tai vaikka leikkipuistossa. Kavereiden kanssa ei ehkä voi palata asiaan viiden vuoden päästä, ystävien kanssa voi.

Noo, riippuu varmaan millaisesta lihaskunnosta tässä puhutaan. Jotain vatsa- ja selkälihajumppaa voi tietysti tehdä olohuoneessa ja leikkipuistossa voi venytellä tms, mutta yleensä leikkipuiston taukojumpat eivät kyllä ole mitään varsinaista urheilua. Siis jos puhutaan oikeasti liikuntaa harrastavista eikä vain jostain "pitäis vissiin liikkua joskus -tyypeistä".

En kyllä sitten tajua, miksi liikuntaa pitäisi harrastaa nimenomaan kotona. Mikä ongelma se nyt käydä kerran viikossa vaikka uimassa ja pari kertaa lenkillä tms? Sama koskee noita ystäviä - miksi heidät pitäisi unohtaa viideksi vuodeksi? Kyllähän ystävyyssuhteista itsekin saa paljon, joten tuntuisi kummalliselta unohtaa läheiset ihmiset.

En sano, että kaikkien pitäisi hautautua lapsiperhe-elämään vuosiksi. Sanon vain, että niinkin on lupa tehdä, jos sen oikeaksi kokee. Mammapalsta tosin ristiinnnaulitsee, mutta senhän se tekee aina...

Mutta eihän sitä silloin koe oikeaksi, jos miettii, ettei se ihan normaaliltakaan tunnu.

Ja kyllä minusta sekin on ihan lapsiperhe-elämää, että käydään lenkillä, uimassa, kahvilla, jne. Ei lapsiperhe-elämä ole pelkkää leikkipuistoa. Lapsiperhe-elämä on myös eri asioiden yhdistämistä ja sen oivaltamista, että elämä on yhtenäinen kokonaisuus eikä kasa toisensa poissulkevia asioita.

Mutta provohan sä toki taisit ollakin, eikös vaan

 

No olisi mulla aika huono omatunto ystävänä jos lakkaisin yhteyttä pitämästä ja näkemästä heitä siksi että saan perheenlisäystä :O Miksi psyykkisesti terve ihminen ei pystyisi hoitamaan ihmissuhteitaan ja saisi niistä energiaa ja valtavasti tukea yms.? Tietysti jos ei voimavarat siihen riitä niin ymmärrän, että erakoituu lasten myötä eikä kykene ylläpitämään ihmissuhteita.

Anteeks nyt, mutta tää on kyllä niitä asioita, joihin ei voi ottaa kantaa ennenkuin niitä lapsia on. Tai voi ottaa kantaa, mutta ei voi väittää tietävänsä miten ajattelisi sitten kun/jos niitä lapsia joskus olisi. Kyse kun ei ole psyykkisestä terveydestä, pystymisestä tai mistään erakoitumisesta, vaan erilaisista elämänvaiheista ja priorisoinnista.

 

No olisi mulla aika huono omatunto ystävänä jos lakkaisin yhteyttä pitämästä ja näkemästä heitä siksi että saan perheenlisäystä :O Miksi psyykkisesti terve ihminen ei pystyisi hoitamaan ihmissuhteitaan ja saisi niistä energiaa ja valtavasti tukea yms.? Tietysti jos ei voimavarat siihen riitä niin ymmärrän, että erakoituu lasten myötä eikä kykene ylläpitämään ihmissuhteita.

Ne ihmissuhteet muuttavat muotoaan. Aloittajakin kertoo näkevänsä kavereitaan yhdessä lapsensa ja kavereiden lasten kanssa. Jotenkin ajattelisin, että ne todelliset ystävyyssuhteet kestävät muutaman hiljaisemmankin vuoden ilman että kyse on erakoitumisesta.

 

Taisin vastata enempi toisen ketjun aiheeseen,mutta läheltä liippasi. Tällaiset 35-vuotiaat naiset haluaa elää myös itselleen. Lapset on osa elämää,mutta niille ei uhrauduta. Tokkopa edellinen polvikaan uhrautui. Kyllä se vähän oudolta arvovalinnalta kuulostaa jos harrastukset on vahvoina silloin kun lapset on pieniä. Monesti äiti joka on nuorena saanut lapsen ja ollut sidoksissa siihen, alkaa sitten intohimona harrastamaan myöhemmin jotakin. Sivusta katseltuna outoa kouhoomista. Mutta elämän nälkä,sitä ei perhe-elämä tyydytä. Jännitystä ja huumaa on löydyttävä.

 

[QUOTE="Jenis";30666156]Anteeks nyt, mutta tää on kyllä niitä asioita, joihin ei voi ottaa kantaa ennenkuin niitä lapsia on. Tai voi ottaa kantaa, mutta ei voi väittää tietävänsä miten ajattelisi sitten kun/jos niitä lapsia joskus olisi. Kyse kun ei ole psyykkisestä terveydestä, pystymisestä tai mistään erakoitumisesta, vaan erilaisista elämänvaiheista ja priorisoinnista.[/QUOTE]

No joopa joo. Jos ei kauppareissua pysty hoitamaan ilman lastaan niin kyllä se jo sairasta on.

 

Syyllisyys ei niinkään tule siitä, että kokisin painetta ulkopuolelta, että mun PITÄISI viettää (ja haluta) omaa aikaa. Lähinnä siitä, että tiedän sekä lapseni että mieheni nauttivan siitä, kun ollaan yhdessä kaikki, eikä heistä kumpikaan ikinä ilmaise sitä, että kaipaisi aikaa yksinään/eroa minusta/meistä. Päinvastoin. Joten tunnen syyllisyyttä siitä, että perheestämme ainoana joskus mulla on olo, et haluaisin olla yksin. Mieluiten yksin kotona. Tuntuu, et mussa on jotain hassua kahdella tapaa: Haluan olla yksin, vaikka muu perhe mieluiten haluaa olla yhdessä. Toisaalta tunnen syyllisyyttä asiasta, joka useille muille on päivänselvää.

En rehellisesti usko, että meidän tapamme viettää aikaamme yhdessä olisi jotenkin haitallista lapsen kehitykselle. Mietin lähinnä, onko se haitallista mulle. Kiinnostavaa on myös se, mistä tällaiset tunteet ja odotukset muhun on tulleet? Mieheni ei mua koskaan kiellä, toivottelee hauskaa aikaa jos jonnekki menisin jne. Joten luultavasti nämä tunteet tulee syvempää.. Olisi ehkä kiva kohdata toinen samanmoinen hömppä.

Älä ajattele, että olet erossa perheestä, jos olet eri paikassa tai eri huoneessa. Silloinkin teitä yhdistää se, että olette perhe. Voitte ajatella toisianne.

Ei se loppujen lopuksi ole sen kummempaa kuin käydä yksin suihkussa/vessassa, nukkua tai välillä vaikka lukea kirjaa.

Ihmisillä on erilaisia tarpeita - jotkut tarvitsevat enemmän aikaa itsekseen kuin toiset, ihan samoin kuin eri ihmiset tarvitsevat eri määrän unta. Selvästi sinä tarvitset sitä ns. "omaa aikaa", joten kokeile vaikka pienissä erissä. Jossain vaiheessa huomaat, että se on ihan normaalia - eikä se erota sinua perheestä ollenkaan.

 

[QUOTE="vieraana";30666142]Itsellä on myös lievää ahdistusta kun en ole lapseni kanssa, mutta onneksi tunne ei ole molemmin puoleinen eli lapseni kyllä nauttii muidenkin kanssa viettämästään ajasta. Olen pohtinut syytä omalle ahdistukselleni ja yksi selittävä tekijä lienee järjetön pelko siitä, että jotain ikävää voi tapahtua, jos en ole paikalla. Luultavasti tämä pelko on jäänyt vauva-ajasta, jolloin useamman kuukauden ajan jouduimme "hiljaa" (ei sitä voinut edes sanoa ääneen) pelkäämään vauvan menehtyvän sairauteensa.[/QUOTE]

Hmm.. Mun tytär syntyi rv25 ja pari ekaa kuukautta oli tosi kriittisiä. Enää ne ovat muistoja vain, mutta olisiko kuitenkin niin mörkönä taustalla, että aiheuttaisi tällaista..? Tytär on myös ainokainen. Ensin ei meinannut millään lasta tulla ja lopulta kun tuli meni kaikki niin päin mäntyä ku voi mennä, eikä meille toista lasta tule ikinä. Ehkä se aiheuttaa jos jonkinlaista pelkoa, ahdistusta ja syyllisyyttä..

Omaa aikaa korostetaan todella paljon nykyään. Siksi, kun itse koen siihen liittyviä negatiivisia tunteita mua kerrassaan ihmetyttää, että eikö kaikki tunne samoin!

 

Lukematta koko ketjua läpi, niin vastaus ap:n kysymykseen. Ihan hyvin koska lapset ovat isän kanssa kun äiti harrastaa ja päin vastoin. Jos olisi niin että lapset pitäisi viedä jonnekin hoitoon, niin sit jäisi harrastukset vähiin ihan senkin takia että ei meillä ole mitään hoitopaikkaa minne viedä. En koe huonoa omaa tuntoa siitä että lapset ovat isän kanssa, mutta jos hoitopäivän jälkeen veiin jonnekin muualle hoitoon niin sitten tilanne voisi olla eri.

 

No joopa joo. Jos ei kauppareissua pysty hoitamaan ilman lastaan niin kyllä se jo sairasta on.

No jos luet nuo aiemmat viestit, huomaat että olen samaa mieltä. Mutta sinä annat itsestäsi hieman höpsön ja lapsellisen kuvan, kun väität tietäväsi miten ajattelisit asioista joista et vaan voi vielä tietää. Mustavalkoinen ehdottomuus ja besserwisseriys toki kuuluu palstalle oleellisesti

 

Noo, riippuu varmaan millaisesta lihaskunnosta tässä puhutaan. Jotain vatsa- ja selkälihajumppaa voi tietysti tehdä olohuoneessa ja leikkipuistossa voi venytellä tms, mutta yleensä leikkipuiston taukojumpat eivät kyllä ole mitään varsinaista urheilua. Siis jos puhutaan oikeasti liikuntaa harrastavista eikä vain jostain "pitäis vissiin liikkua joskus -tyypeistä".

En kyllä sitten tajua, miksi liikuntaa pitäisi harrastaa nimenomaan kotona. Mikä ongelma se nyt käydä kerran viikossa vaikka uimassa ja pari kertaa lenkillä tms? Sama koskee noita ystäviä - miksi heidät pitäisi unohtaa viideksi vuodeksi? Kyllähän ystävyyssuhteista itsekin saa paljon, joten tuntuisi kummalliselta unohtaa läheiset ihmiset.



Mutta eihän sitä silloin koe oikeaksi, jos miettii, ettei se ihan normaaliltakaan tunnu.

Ja kyllä minusta sekin on ihan lapsiperhe-elämää, että käydään lenkillä, uimassa, kahvilla, jne. Ei lapsiperhe-elämä ole pelkkää leikkipuistoa. Lapsiperhe-elämä on myös eri asioiden yhdistämistä ja sen oivaltamista, että elämä on yhtenäinen kokonaisuus eikä kasa toisensa poissulkevia asioita.

Mutta provohan sä toki taisit ollakin, eikös vaan

En ole provo, ihmettelen vain miksi juuri tässä asiassa erilaisten valintojen sietokyky palstalla on niin huono.

Esimerkiksi tämä ajatus, että "oikeasti" liikuntaa harrastavan ihmisen on pakko käydä salilla. Joku käy, joku toinen taas jumppaa kotona ihan riittävän tehokkaasti eikä kuolo korjaa, niin kuin happygirl tuolla ykkössivulla ennusti liikkumattomalle käyvän.

Jonkinlainen balanssi perheen, ystävien ja harrastuksien välillä on hyvä löytää, ja aloittajaakin nämä asiat selkeästi askarruttavat. Mutta tähän maailmaan mahtuu myös todella perhekeskeisiä ihmisiä, eivätkä hekään ole sen huonompia.

Viimeisestä kappaleesta olen kanssasi ihan samaa mieltä.

 

Siis toiseksi viimeisestä kappaleesta. Tai viimeisestä, ihan miten vaan...

 

[QUOTE="Jenis";30666169]No jos luet nuo aiemmat viestit, huomaat että olen samaa mieltä. Mutta sinä annat itsestäsi hieman höpsön ja lapsellisen kuvan, kun väität tietäväsi miten ajattelisit asioista joista et vaan voi vielä tietää. Mustavalkoinen ehdottomuus ja besserwisseriys toki kuuluu palstalle oleellisesti [/QUOTE]

Voihan se olla että minusta tulee pirttihirmu-muori joka ei voi poistua kotoa tai halua järjestää miehelle kaksin aikaa lapsensa kanssa, eikä lapselle mahdollisuutta muodostaa turvallisia kiintymyssuhteita muihin aikuisiin. Mutta aika todella epätodennäköistä. Eikä minä voi tietää, että oletko sinäkään äiti joten turha piikitellä minua siitä, että lapsia mulla ei ole.

 

Voihan se olla että minusta tulee pirttihirmu-muori joka ei voi poistua kotoa tai halua järjestää miehelle kaksin aikaa lapsensa kanssa, eikä lapselle mahdollisuutta muodostaa turvallisia kiintymyssuhteita muihin aikuisiin. Mutta aika todella epätodennäköistä. Eikä minä voi tietää, että oletko sinäkään äiti joten turha piikitellä minua siitä, että lapsia mulla ei ole.

No eihän meistä kukaan voi tietää onko täällä miehiä vai naisia vai lapsia vai mörköjä langan päässä. Mutta tietyt nikit nyt tälläkin palstalla pyörii ja sikäli itseään edustaa, oli se "itse" mikä hyvänsä. Harva jaksaa vetää jotain roolia esim. kolme vuotta putkeen - ja sun rooliin, oli se sitten todellisuutta vastaava tai ei, kuuluu olla parikymppinen höpsö, joka ohjeistaa mammoja milloin mistäkin. En siis piikittele sinua siitä että sulla ei ole lapsia, vaan siitä että väität tietäväsi miltä tuntuu kun/jos niitä on. Sitä ei voi tietää etukäteen.

 

[QUOTE="Jenis";30666192]No eihän meistä kukaan voi tietää onko täällä miehiä vai naisia vai lapsia vai mörköjä langan päässä. Mutta tietyt nikit nyt tälläkin palstalla pyörii ja sikäli itseään edustaa, oli se "itse" mikä hyvänsä. Harva jaksaa vetää jotain roolia esim. kolme vuotta putkeen - ja sun rooliin, oli se sitten todellisuutta vastaava tai ei, kuuluu olla parikymppinen höpsö, joka ohjeistaa mammoja milloin mistäkin. En siis piikittele sinua siitä että sulla ei ole lapsia, vaan siitä että väität tietäväsi miltä tuntuu kun/jos niitä on. Sitä ei voi tietää etukäteen.[/QUOTE]

Tiedän miltä tuntuu rakastaa lasta ja haluta tälle parasta mahdollista, enkä usko että äitinä olo tarkoittaa päinvastaista kokemusta. Mutta Jenis hei jos et ole tästä ap:n asiasta eri mieltä, en ymmärrä miksi väität vastaan?

 

Tiedän miltä tuntuu rakastaa lasta ja haluta tälle parasta mahdollista, enkä usko että äitinä olo tarkoittaa päinvastaista kokemusta. Mutta Jenis hei jos et ole tästä ap:n asiasta eri mieltä, en ymmärrä miksi väität vastaan?

Siksi kun mua huvittaa

Mä myös rakastan monia lapsia ja tahdon heille parasta mahdollista, eikä äitiyden kokemus tietenkään ole PÄINVASTAINEN. Se on silti täysin ERILAINEN.

 

Ymmärrän hyvin. Olisi voinut tulla minun näppikseltä tuo teksti. Oma työpäiväni on sellainen, että työpäivinä näen lapsia vain muutaman tunnin, ennen kuin menevät nukkumaan, joten en voi kuvitellakaan meneväni töiden päätteeksi vielä harrastuksiini.

 

[QUOTE="Jenis";30666214]Siksi kun mua huvittaa

Mä myös rakastan monia lapsia ja tahdon heille parasta mahdollista, eikä äitiyden kokemus tietenkään ole PÄINVASTAINEN. Se on silti täysin ERILAINEN.[/QUOTE]

No onneksi muut keskustelijat eivät ole kaltaisiasi pilkun nussijoita.

 

[QUOTE="Jenis";30666156]Anteeks nyt, mutta tää on kyllä niitä asioita, joihin ei voi ottaa kantaa ennenkuin niitä lapsia on. Tai voi ottaa kantaa, mutta ei voi väittää tietävänsä miten ajattelisi sitten kun/jos niitä lapsia joskus olisi. Kyse kun ei ole psyykkisestä terveydestä, pystymisestä tai mistään erakoitumisesta, vaan erilaisista elämänvaiheista ja priorisoinnista.[/QUOTE]

No minulla on lapsi joten voin ottaa kantaa. Kyllä minusta on jotain ongelmia, jos ei lasten kanssa voi kaverisuhteista pitää huolta ja erakoituu. Ei ole mitään ongelmaa jutella kavereille paria kertaa viikossa/tavata heitä kerran/paria kertaa viikossa. Jos lakkaisin "lapsen takia" kavereita tapaamasta niin varmaan joku masennus tms muu huono elämänvaihe menossa ja lapsi vain veruke.

 

En ole provo, ihmettelen vain miksi juuri tässä asiassa erilaisten valintojen sietokyky palstalla on niin huono.

Esimerkiksi tämä ajatus, että "oikeasti" liikuntaa harrastavan ihmisen on pakko käydä salilla. Joku käy, joku toinen taas jumppaa kotona ihan riittävän tehokkaasti eikä kuolo korjaa, niin kuin happygirl tuolla ykkössivulla ennusti liikkumattomalle käyvän.

Ei tietenkään tarvitse käydä salilla. Mutta yhtä lailla ei voi kuitata toisen liikuntaharrastusta jollain "liikuntaa voi harrastaa leikkipuistossa" -tyyppisellä kommentilla. En itsekään käy salilla, mutta harrastan aika monenlaista liikuntaa, mutta ei niistä mitään voisi tehdä leikkipuistossa samalla kun leikkii lapsen kanssa. Jotenkin tuntuu oudolta ajatuskin, että menisi lapsen kanssa leikkipuistoon koska ei voi olla erossa tästä, ja sitten kuitenkaan ei ole läsnä - eikö sitten samalla vaivalla menisi vaikka sinne salille ja sen jälkeen oikeasti leikkisi lapsen kanssa leikkipuistossa?

Erilaisten valintojen sietokyky... niin, se vaan kuulostaa oudolta, jos ajatellaan, että lapsen saaminen tarkoittaa koko muun elämän syrjään laittamista vaikkapa viideksi vuodeksi. Se kuulostaa todellisuudelle vieraalta.

Jonkinlainen balanssi perheen, ystävien ja harrastuksien välillä on hyvä löytää, ja aloittajaakin nämä asiat selkeästi askarruttavat. Mutta tähän maailmaan mahtuu myös todella perhekeskeisiä ihmisiä, eivätkä hekään ole sen huonompia.

Viimeisestä kappaleesta olen kanssasi ihan samaa mieltä.

Itse en koe, että lenkkeilyn perheen vuoksi jättänyt olisi perhekeskeisempi kuin se, joka edelleen käy lenkkeilemässä. Eivät nuo asiat liity toisiinsa millään lailla. Mutta yhden asian ihmiset ovat epäilyttäviä, oli se yksi ainoa asia sitten perhe, puoliso tai jokin aate. Kyllä kaikille perhe on kuntosalia tärkeämpi, mutta normaali ihminen pystyy ymmärtämään sen, ettei vaikka kuntosalilla käynti (tai leffa, kahvila, kirjan lukeminen) vähennä perheen ja yleensä läheisten ihmisten merkitystä.

 

Ymmärrän hyvin. Olisi voinut tulla minun näppikseltä tuo teksti. Oma työpäiväni on sellainen, että työpäivinä näen lapsia vain muutaman tunnin, ennen kuin menevät nukkumaan, joten en voi kuvitellakaan meneväni töiden päätteeksi vielä harrastuksiini.

Onkin eri asia keskittyä vapaa-aikana perheeseen, jos sitä vapaa-aikaa on vain pari tuntia. Jos on koko päivän muutenkin lapsen kanssa, ei kyllä kuulosta kovin terveeltä tuntea syyllisyyttä, jos käy vaikka pienellä juoksulenkillä lapsen ollessa isänsä kanssa kahdestaan.

 

No mun alle 3-v päiväkotilainen ei ole kuntosalin lapsiparkissa päiväkotipäivinään eikä usein viikonloppuisinkaan. Ajatuskin puistattaa. Kotiinhan voi hommata kahvakuulan,sillä saa ok treenin kotona ja voi tehdä lapsen kanssa osittain. Kuntosaliin laitostuu helposti eikä se sitten ole enää kivaa itsellekään jos siellä liikaa käy.

Vähän ot, mutta en ainakaan itse tekisi joitain kahvakuulaliikkeitä parkettilattialla tai taaperon kanssa :O

 

Minusta on ihan normaalia ja tervettä pitää huolta muistakin elämän osa-alueista, kuin vain vanhemmuudesta.
Hyvä vanhemmuus on kuitenkin kokonaisvaltaista hyvinvointia johon kuuluu esimerkiksi ystävien kanssa rilluttelu joskus ihan vaan aikuisseurassa, urheilu, lukeminen, taiteilu, leffat, ravintolat ym. mitä nyt kenelläkin on sellaisia juttuja, mistä saa nautintoa.

Kaupassa yksin käymisestä ei todellakaan tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, mutta ymmärrän kyllä, jos huono omatunto tulee jonkin pitkän putken jälkeen, jos on ollut vaikkapa useat juhlat peräkkän (ilman lapsia) tmv.
Työelämässä tukevasti kiinni olevan äidin tai isän ei mielestäni ole hyvä riekkua joka ilta harrastuksissa, mutta ei pari iltaa viikossa ketään pahenna.
Paljon treenaavat tuttavat (eli ne, jotka käyvät esim. salilla 5krt/vko) pyrkivät käymään harrastuksissa välillä vuorotellen lasten nukahdettua, aamuvarhain tai vaikkapa työpäivän aikana jos on jokin sauma keretä.

 

Mörköäiti: olet jotenkin käsittänyt minut väärin. En halua vähätellä ketään, jolle se saliharrastus tai muu oma liikuntaharrastus on tärkeä. Toivon, ettet sinä vähättelisi niitä, jotka järjestävät arkensa toisin ja vaikka kuntoilevat kotona iltaisin lasten mentyä nukkumaan tai leikkipuistossa. Kovasti särähtää korvaani tuo käyttämäsi ilmaus "normaali ihminen".

Oma mieheni tekee leuanvetosarjoja leikkipuistossa. Se vie puoli minuuttia kerrallaan. En mitenkään näe, että hänen olisi sama olla kuntosalilla, kun hän kumminkin on henkisesti poissa lastensa luota eikä voi leikkiä heidän kanssaan niinä puistoreissun parina tuntina, joina hän ei vedä leukoja. Enkä näe, että hän olisi laittanut "muuta elämäänsä syrjään". Kuten itsekin edellä hyvin totesit, ei lapsiperhe-elämä ole kasa toisensa poissulkevia asioita.