Miten kohdata muut raskaana olevat naiset oman surun keskellä?

Heippa!

En usein kirjoita keskustelupalstoille, mutta nyt tuntuu siltä, että on pakko saada myös muiden ihmisten mielipiteitä tästä asiasta.

Tarina on sellainen, että aloimme yrittämään ensimmäistä lasta mieheni kanssa ja tulinkin raskaaksi. Tämä raskaus kuitenkin todettiin tuulimunaksi ja kohtu tyhjennettiin ensin lääkkeillä ja jälkitarkastuksessa sitten huomattiin ettei ollut tyhjentynyt ja jouduin vielä kaavintaan. Kokemus oli kaiken kaikkiaan sekä henkisesti että fyysisesti rankka

Olen ollut siis jo melko kauan masentunut tästä asiasta eikä suru tunnu helpottavan millään. Lähiaikoina masennuksen rinnalle on tullut myös viha ja olen katkera kaikkia muita raskaana olevia naisia kohtaan. Parantuminen ottaa ilmeisesti aikansa..

Joka tapauksessa tilanne on se, että olen yhtenä kaasona hyvälle ystävälleni ja polttarit olisi pian edessä. Polttareihin on tulossa kolme naista, jotka ovat jo pitkällä raskaana. Sen lisäksi tuleva morsian ilmoitti myös olevansa raskaana ihan lähiaikoina. Hän koko ajan hehkuttaa minulle "oireitaan" jne, vaikka tietää kyllä tästä rankasta kokemuksesta, jonka olen käynyt läpi.

Olen ihan kamala ihminen, mutta en osaa olla onnellinen hänen puolestaan ja odotan tulevia polttareita ja häitä ihan kauhulla. Miten pystyn pitämään omat tunteeni kurissa ja esittämään normaalia ja iloista kaikkien näiden naisten edessä, joilla on kaikki se mitä minulta vietiin? Polttarit kestävät vieläpä kauan, aamusta heti aloitetaan ja yövytään myös yhdessä mökillä. Olen muutenkin (vaikka näitä polttareita ei olisi) murtumispisteessä ja sitten vielä tämä.. :snotty:

En usko, että kukaan pystyy tässä asiassa auttamaan, mutta toivoisin silti kommentteja ja mielipiteitä asiasta. Ja haluaisin muutenkin kuulla muiden kokemuksia omista tunteista ja onko teistä koskaan tuntunut samalta.

 

Hei ja heti kärkeen osanottoni tuulimunasta.

Itselläni samanlainen tausta: ensimmäinen raskauteni todettiin tuulimunaksi ja tyhjennettiin lääkkeellisesti keväällä. Sen jälkeen yritystä jatkettu, mutta eipä ole uudestaan tärpännyt. Tunteesi kuulostavat tosi tutuilta! Suru, masennus, viha ja katkeruus niin tuttuja... Pahin suru ja masennusjakso on nyt selätetty, mutta vihaa ja katkeruutta tunnen silti aika ajoin ja nimenomaan, kun kuulen tuttavien raskauksista tai synnytyksistä. Silloin nousee kurjimmat fiilikset pintaan enkä tiedä miten niistä voisi päästä eroon - luulen, että muu kuin uusi onnistunut raskaus ei auta.

Erityisesti ärsyttää ja raivostuttaa nopeasti raskautuneet, vahingossa raskautuneet ja raskaus- tai synnytysvaivoista valittavat. Tulee olo, että joku närästys on niin mitätön vaiva keskenmenon rinnalla, että luulis sen kestävän, kun on tukevasti raskaana! Todettu on myös se pöyristyttävä tosiasia, että vaikka joku tietääkin keskenmenokokemuksestani, niin silti oman mahan kuvia lähetellään minulle katsottavaksi, hehkutetaan, valitetaan oireita jne. jne. Tunneäly puuttunee joiltakin.

Tilanteesi on kieltämättä tukalan kuuloinen. Itsellä ei vastaavaa ole, mutta joudun kyllä kohtaamaan raskaana olevia tuttavia ja sukulaisia juhlissa yms. Enpä muuta osaa kuin purra hammasta ja vältellä keskusteluihin joutumista. Yritän tsempata itseäni ajatuksella, että koettelemusten jälkeen itselle suotaisiin onni vielä joskus ja että jossakin asiassa helpolla päässeet (nopeasti raskautuneet) kokevat sitten omat vastoinkäymisensä tulevaisuudessa. Hassulta ehkä kuulostaa, eikä usein lohduta, mutta koitan silti ajatella sanontaa "suurinta onnettomuutta seuraa usein suurin onni" vai miten se meni Aika auttaa (klisee!) lieventämään joitain tunteita, ainakin itsellä juuri tuota surua.

Tsemppiä polttareihin ja häihin, en oikein muuta osaa neuvoa kuin pure hammasta ja yritä olla ajattelematta raskauksia ja koita keskittyä juhlahumuun! Viha ja katkeruus kuitenkin tekee eniten hallaa itselle, vaikka ei niitä voi kokonaan poistaakaan.

 

Osanotot myös täältä.
Itsellä nyt 2 perättäistä keskenmenoa ja mä todella, todella pelkäsin omaa reaktiota. Ensimmäisen km:n jälkeen ajattelinkin, että eipä tässä mitään. Uudestaan vaan yrittämään. Mut sitten kun toinenkin meni kesken ja aloin ajattelemaan etten koskaan pääse sitä 7 viikkoa eteenpäin..alkoi tulla semmonen olo että kaikki muut pääsee loppuun asti paitsi minä!

Sille, että katkeroituisi niin sen kanssa pitäs ja kannattais tehdä töitä. Koska se on semmosta myrkkyä kyllä sitten mielelle ettei pahemmasta väliä =(. Mutta sekin tunne pitää sallia itselleen. Mä olen sitä mieltä, että kaikki tunteet pitäs pystyy hyväksymään ja käydä läpi, mutta niihin ei saa jäädä roikkumaan. Tottakai se ottaa päähän että toinen on pitkällä vatta pystyssä ja itse ei pääse loppuun asti. Ei saakaan sitä 'palkintoa'.
Jotenkin pitäisi vaan päästä yli asiasta.
Ehkä vois miettiä, ettei tartte ylenpalttisesti ollakaan niin hemmetin iloinen ja onnellinen sellaisten puolesta? Koittais suhtautua sillain neutraalisti. Että eipä ole minulta pois vaikka sinä oletkin raskaana. Tottakai se satuttaa ja tulee paha mieli kun itsekin haluaisi. Mutta se ei kuitenkaan muiden syy ollenkaan.
Vaikea asia. Mulla oli toin toisen keskenmenon jälkeen huono mieli kun näin isoja vatsoja. Kun taas pienistä vauvoista tuli ihan päinvastainen olo. Ihan itku pääsi, että oi ihanaa onneksi tuo pieni ihminen on päässyt syntymään! Että se paha mieli ei seuraa sitten niin pitkälle kuitenkaan.

Kaikki tunteet pitäis vaan pystyä käymään läpi. Ja olla itselleen armollinen eikä kiusata millään ajatuksilla. Meillä on lupa olla kiukkusia ja tuntea pahaa mieltä. Me ei kuitenkaan itse olla epäonnistuttu silloin kun menee kesken. Siksi ei sais jäädä vihaa tai katkeruutta. Mutta se tunne pitää kokea.

Hankala toi sun tilanne on, pitäs jotenkin vaan pystyä neutralisoimaan tilanne. Ethän kuitenkaan syytä itseäsi? Mulle itselle pamahti ihan merkilliset syyllisyyden tunteet, en edes tajunnu sitä kuin jälkikäteen. Hyvä että pystyin kaupoissa käymään ku aattelin et kaikki katsoo minua reppanaa..en saa edes vauvaa kannettua sisälläni loppuun asti. Hui kamala, miten vahva tämä tunne oli! Mä ihan oikeasti kuvittelin, että _kaikilla_ maailman ihmisillä onnistuu ihan kaikki asiat paitsi mulla.

Mutta tää olo helpotti ku hyväksyin asiat. Mä saan olla reppana ku musta tuntuu siltä. Mun ei tartte olla vahva ja saan surra menetyksiäni. Olkoonkin vaikka kuinka pieniä katkarapuja olleet, ne oli MUN vauvoja. Vain ja yksin minun!
Ne muut ihmiset jotka on raskaana isoine vatsoinen, se ei ole minulta pois. Ne ei oo mun vauvoja ja siksipä asia on mulle nyt ihan sama.

Toivon, että pääset tuossa jutussa eteenpäin. Ja pääsetkin, ihan varmasti! :heart:

 

Hei ja voimia täältäkin!

Mulla takana 2 keskenmenoa, joista toinen keskeytynyt keskenmeno ja piti siis toiveita onnistumisesta yllä melkein yli 12vk:n. Viimeisestä on kulunut aikaa jo yli vuosi, ja sen jälkeen ei ole plussaa kuulunut. Vaikka keskenmenoista on jo tovi, niin siltikin katkeruuden tunteet on ensimmäisenä pinnassa lähipiirin vauvauutisten saapuessa. Ystävissäni on ollut muitakin lapsettomuudesta kärsiviä, mutta viimeiseksi lapsettomiksi me jäätiin. Podin kauan (ja joskus vieläkin) syyllisyyttä tunteistani, mutta niin se taitaa vaan olla että tunteet pitää tuntea ulos, muuten ei pää kestä.

En osaa neuvoa muuten, kuin että joskus täytyy vaan sanoa että nyt en jaksa olla tekemisissä raskauksien/mammojen kanssa ja ottaa omaa tilaa tunteilleen. Ymmärrän toki tilanteen hankaluuden, kun olet kaaso ja muutenkin läheinen ystävä morsiamelle. Voisitko esimerkiksi olla vain alkupuolen polttareista ja lähteä yöksi kotiin? Ja häissä tilanne voi ollakin jo hieman helpompi kestää?

Itselläni oli polttarit vähän aikaa sitten, ja pyysin kaasoja huolehtimaan siitä, ettei hedelmällisyys-taikoja/raskauskeskusteluja jne. tulisi päivän aikana ohjelmaan, sillä ne luultavasti olisi pilanneet tämän morsiamen päivän totaalisesti. Itkuilta vältyttiin ja päivä oli täynnä naurua ja mukavaa oloa.

Se mitä yritän ehkä sanoa, on että saa ja täytyy hyväksyä omat tunteet oli ne sitten mitä hyvänsä. Voi myös odottaa ystäviltä ymmärrystä, jos haluaa jättää väliin tietyt tilanteet ja tapahtumat hyvästä syystä. Sinulla kun on vielä tuoreena mielessä tapahtuma, niin ystävät ymmärtävät varmasti. Se on sitten eri asia haluaako jäädä pois tilanteista, jossa saattaa olla myös paljon hienoja ja unohtumattomia hetkiä, riippumatta siitä onko raskaana vai ei. Eli kaksi puolta on tässäkin asiassa.

Et ole kamala ihminen, olet vain ihminen jolla on tunteet.
Aurinkoa loppukesään! Kyllä täältä vielä noustaan :hug:

 

minä kerroin kaverille sähköpostilla että mun on vaikeaa nähdä hänen vauvamahaansa, hän ymmärsi hyvin ja ollaan yhäkin parhaimmat ystävät. silloin piti vaan ottaa se välimatka hetkeksi.