Miten lapsen menettämisestä selviää?

Mä en osaa kuvitellakkaan sitä tuskaa, kun menettää oman lapsen...

Mulla on koko ajan hirveä pelko että menetän pienen tyttäreni ja tuntuu etten osaa nauttia tästä vauva-ajasta kun pelkään vaan koko ajan kaikkea mahdollista. Vaikkei ole mitään syytä pelätä. Nään koko ajan painajaisia että vauva kuolee ja herään huutaen ja itkien. Siinä jo se tuska on ihan hirveää, kuinka kamalaa se onkaan jos lapsi oikeesti kuolee... En ymmärrä miksi koko ajan vaan ajattelen tätä ja stressaan. Tuntuu ehkä liian hyvältä ollakseen totta ja että kuitenkin kohta tapahtuu jotain ja mun onni viedään multa, niinkuin aina.

Miten mä oikeen voi lakata pelkäämästä turhaan koko ajan??

 

Oletko puhunut tuosta neuvolassa? Kannattais puhua. Eikä tekis pahaa jutella psykologin kanssa. Soita vaikka heti huomenna.

 

Otapa asia neuvolassa puheeksi. Tuollainen ei enää ole normaalia.

Suurin osa selviää asiasta. Toki se pysyy ikuisena arpena, mutta sen kanssa pystyy elämään ihan normaalia elämää. Vaikka kaikki vannovat että lähtisivät itse lapsensa perään niin aika harva kuitenkaan niin tekee.

 

Oman lapsen menetys olisi pahinta mitä voisin kuvitella. Mulla on jostain jäänyt mieleen sanonta "pahimmilla peloillasi on taipumus toteutua", ja ton takia yritän olla ajattelematta asiaa. Kyllähän se perushuoli kuuluu jokaisen vanhemman elämään, sen tunteen ei vaan pidä antaa hallita liikaa.

 

sulla on varmasti synnytyksenjälkeistä masennusta/ahdistusta.
nuo tunteet on ihan normaaleja tietysti tiettyyn pisteeseen, mutta sun tilanne ei kuulosta enää normaalilta hormonihuurulta vaan tarviit apua, esim neuvolapsykologille juttelemaan?

 

Minä tiedän miltä tuntuu menettää lapsi oon menettänyt pojan 4vuotta sitten,vieläkin iltaisin tulee paha olo rintaan ja itku pääsee mulla 33muuta lasta tässä jotka onneksi pitää tolpillaan mut...Nytkin kun tätä ketjua luin tuli rintaan ahistava tunne ja meinaa itku tulla. Kauheinta maailmassa. ja poika oli silloin vasta 1,8kk monesti mietin että syksyllä olis eskariin menny ja kouluun yms... nyt se itku sit pääsi

 

mulla oli aika tavalla ahdistusta ja unettomuutta esikoisen ollessa pari-kolmekuinen. meni kuitenkin sitte itsekseen ohi kun pakotin itseni pysymään liikkeellä, ulkoilemaan säännöllisesti ja käytiin äiti-vauvaryhmässä missä näki muita samassa tilanteessa olevia jne..

 

sori siis 3 lasta on eikä 33.

 

Eka lapsi, otaksun. Olet herkistynyt. Toi laimenee vielä. Sä myöskään et ole ainoa äiti, joka noita miettii ja tuntee. :hug:

 

Minäkin olen menettänyt lapseni. Olenko selvinnyt siitä... Mitähän se selviäminen sitten mahtaa tarkoittaa.. Ainakin voin sanoa, että olen oppinut elämään asian kanssa.

 

Minkä ikäinen lapsesi on? Onko hän esikoinen?

Lapsen saaminen on iso mullistus ja muuttaa elämää. Tunnistan itseni kirjoituksestasi eskoiseni kohdallaelkäsin kätkytkuolemaa niin kovasti, etten nukkunut kunnolla. Kun lapsi täytti puoli vuotta, rentouduin asian kanssa. Ilmeisesti hormooneilla oli asian kanssa kovasti tekemistä.

On luonnollista olla huolissaan lapsesta: se ei varmaan lopu koskaan. Elokuvat, uutiset, lehtijutut, kaikki saa uuden merkityksen lapsen syntymän jälkeen. JOs koet, että huoli ja pelko saa liian suuret mittasuhteet ns. "normaalin hormoonivaiheen" jälkeenkin, puhu ihmeessä neuvolassa asiasta.

Lapset ovat sitkeitä ja täynnä elämää. Lapsesi tarvitsee iloisen ja elämännälkäisen äidin. Elämä kantaa. Jaksamista siskonen!

 

[QUOTE="äiti";25326422]Minäkin olen menettänyt lapseni. Olenko selvinnyt siitä... Mitähän se selviäminen sitten mahtaa tarkoittaa.. Ainakin voin sanoa, että olen oppinut elämään asian kanssa.[/QUOTE]

niin sama täällä,eihän siitä varmaan koskaan selviä,mutta oppii elämään jotenkin.

 

Tuskinpa siitä selviää täysin koskaan. Se lienee pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua.

 

Mä olin ihan samanlainen kun lapseni oli vauva. Mm. heräsin yöllä ja aloin kiljumaan kun näin mukamas ihan selvästi että vauva oli kuristettu pinnikseen (joka olikin vain unilelu), tarkistin vauvan nukkuessa vähintään tunnin välein (myös yöllä), soitin kerran ambulanssin kun vauva itki hysteerisesti yms.

Nyt lapsi on 3 vuotta ja olen rauhoittunut huomattavasti. Kuitenkin suurin pelkoni on, että joku veisi sen multa pois, tai ehkä pelko, vaan enemmänkin asia, jonka tapahtuminen olisi maailman kauheinta.

Luulen että olet yliherkkä ja suojeleva, kyllä se siitä tasaantuu. Muiden äitien näkeminen voi auttaa.

ps. Voimahalit niille, jotka ovat menettäneet lapsensa.

 

Myötätuntohalit myös kaikille lapsensa menettäneille. En tiedä mihin menisin jos oma lapseni lähtisi enkelien matkaan, muita lapsia kun ei ole. Mutta oma lapseni on myös ainoa lapseni ja juurikin se ensimmäinen vuosi oli vaikeinta. Jos asia vaivaa suunnattomasti, kannattaa asiasta puhua juurikin neuvolassa tai vaikka Äimä.ry:n kokouksissa, joihin voi ilmoittamatta mennä jos epäilee synnytyksen jälkeistä masennusta.