miten muut jaksaneet arkea km jälkeen?

Hei!

Tässäpä meidän tarinaa ensin. Eli meillä 2 ihanaa tyttöä, molemmat saaneet alkunsa ivf-hoidosta. Kesällä huomasin olevani jälleen raskaana tällä kertaa luomusti. Innoissani aloin tehdä heti suunnitelmia tulevaisuudelle. Miten ihanaa olisi taas jäädä äitiyslomalle, olla enemmän tyttöjen kanssa ja kokea vielä kerran vauva-arkea. Töissä laskin päiviä äitiysloman alkuun ja mietin että talvilomankin voisi pitää jo näin syksyllä. Useampi ystäväni oli myös raskaana ja oli ihana ajatella mahojen vertailua ja kyläilyä.

Mutta sitten putosin korkealta ja kovaa. Np ultrassa todettiin massiivinen turvotus ja ylimääräistä nestettä keuhkoissa ja aivoissa. Mitään toivoa terveestä lapsesta ei annettu ja raskaus menisi kesken minä hetkenä hyvänsä. Päädyimme keskeytykseen vk 13+3. Siitä on nyt viikko ja olo niin surullisen tyhjä. Ajatukset pyörivät pakonomaisesti uudessa raskaudessa ja tämä oman kierron palautumisen odottelu tuntuu ikuisuudelta. Huomenna pitäisi palata töihin mikä ei voisi vähempää kiinnostaa. Työasiat tuntuvat niin mitättömiltä tämän asian rinnalla. Miten te muut siis olette jaksaneet palata töihin ja normaaliin arkeen keskenmenon tai keskeytyksen jälkeen? Helpottaako tämä viikkojen kuluessa?

Lotto

 

Minulla on kolme keskenmenoa takana. Ensimmäinen 11/06 rv 13+4. Oli kuollut jo viikolla 12+2 toinen 02/07 rv n7 ja viimeinen kesäkuussa rv n. 6. Aluksi oli todella vaikeaa ja meni jonkun aikaa että edes tajusi mitä on tapahtunut. Aika parantaa haavat tässäkin tilanteessa vaikka aluksi ei todella siltä tunnu. Ainahan tuo asia mielessä pyörii vieläkin mutta olen pystynyt pikkuhiljaa elämään normaalia arkea.

Minäkään en olisi voinut kuvitella että näin käy meille. Kaikki meni alussa niin hyvin. Nyt olen miettinyt jaksanko enää edes yrittää. Iän puolesta vuosia olisi vielä reilusti jäljellä.

Minulla ei keskenmenoihin syitä ole vielä löytynyt joten se ehkä hidastaa parantumis prosessia. Aina miettii että teinkö jotain väärin ja onko minussa joku vika. Tietysti kolmenkeskenmenon jälkeen olen myös miettinyt että tulenko koskaan saamaan sitä pientä nyyttiä syliini.

Jaksamista sinulle!

 

hei

itsellä lääkkeellisestä tyhjennyksestä nyt reilu 4vkoa..
viikoilla 11+5todettiin että pikkuisen kasvu on pysähtynyt ja sydän ei lyö :'(

siitä 2 päivän päästä jouduin tyhjennykseen.. olin niin voimakkaitten lääkkeitten turruttamana että sillon en täysin pystynyt asiaa käsittämään.. nukutti ja uuvutti vaan kauheasti. seuraavana aamuna kun heräsin niin kaikki iski vasten kavoja. sitä kesti pari päivää että itku tuli vähän väliä ja tuntui että millään ei ole merkitystä.. itsestä etsin vikaa jne..

itsellä ei myöskään ollut mielessä käynytkään että näin voisi käydä. muutamaa päivää ennen ultraa tosin tuli semmoien olo että entä jos kaikki ei olekkaan hyvin..
tämä muutti jotenkin koko talven odotusta niin kuin mieskin asian ilmaisi.. sitä ajatteli että kohta on jo joulu ja pian sen jälkeen voin jäädä töistä pois ja pian on nyytti kainalossa.. mutta näin se elämä viskoo :'(

kuitenkin tukenani on ollut ihana mies ja esikois poikamme joka saa äidin pysymään kiireisenä =)
vieläkin kyyneleet valuu kun tätä kirjoittaa ja asiaa ajattelee mutta ajan kanssa helpottaa.. en varmasti tule koskaan unohtamaan mutta tuska hellittää vaikka ikävä onkin kova sitä pikkuista mikä pois otettiin.

itselleni oli ehkä jopa helpotus mennä töihin jossa sai muuta ajateltavaa. nyt kun enin suru on väistynyt (vaikka vieläkään en voi käsittää miksi näin kävi) niin tuntuu että kuitenkin elämä jatkuu ja näyttää jo hiukkasen valoisammalta vaikka vieläkin mieli ja tunteet menee vuoristorataa.

lämmin myötätunto :hug: kaikille saman kokeneille

 

Meillä rakas pikkuisemme nukkui ikiuneen sydämmeni alle raskausviikolla 36, mitään syytä tälle ei löytynyt, puhuttiin vain kohdun sisäisestä kätkyt kuolemasta. Meillä oli siis kohtukuolema, ei keskenmeno, mutta se on vain sellainen asia että eteenpäin on rämmittävä jos elää tahtoo. Kun aika kuluu, olo helpottuu, mutta ikävä ja kaipuu, suru lapsen menetyksestä ei häviä koskaan, eikä pidäkään.
Jaksamista teille kaikille tarpoessanne surun alkumetreillä. Meidän enkelipoika täyttää kohta 1v.

 

Minulla on takana hieman toisenlainen menetys. Meillä on pian 4v täyttävä tyttö, ja 06/06 annoimme lopultakin luvan toiselle lapselle tulla. Iloitsimme joulun aikaan uudesta raskaudesta, mutta tuo ilo vaihtui pian suruun, raskaus oli kohdun ulkoinen, ja minut leikattiin tämän vuoden ensimmäisenä päivänä. Samalla jouduttiin poistamaan vasen munajohdin.
Arki tuon kaiken jälkeen tuntui todella raskaalle, eikä töissä olisi jaksanut olla, ihan kuten lotto sanoi. Olen vielä päivätyössäni pienten lasten kanssa tekemisissä, ja koko työ tuntui äärimmäisen vaikealle. Kevättalven podin jonkin asteista masennusta, en kuitenkaan hakenut siihen apua, vaikka olisi ehkä pitänyt. Lopulta kun saimme alkaa yrittämään uutta raskautta, olin varma, että luonto hoitaa tehtävänsä, ja olen alkanut uudestaan odottamaan ennen elokuun loppua, milloin olisi ollut tuon raskauden laskettu aika. Mutta toisin kävi. Pienokaista ei ole vieläkään kuulunut....
Kyllä aika parantaa, mutta pitkälle se tuntuu. En kerta kaikkiaan saa asiaa mielestäni päiväksikään, ja surutyö on edelleen kesken. Suren menetetyn raskauden lisäksi sitä, että en ole enää ns. täydellinen ruumiiltani, enkä sen vuoksi ehkä koskaan pysty antamaan miehelleni lasta.
Olemme nyt aloitellet lääkkeellisiä lapsettomuushoitoja. Toivoisin niin kovasti uutta raskautta. :heart:

 

Kirjoitanpa minäkin sanasen tarinastamme. Ikää plakkarissa jo suht paljon, ekaa lasta yritetty jo yli kaksi vuotta, Clomifen käytössä jo reilun vuoden. Takana keväinen laparoskopia, sekä peikkona kaikessa hormonihoidossa taustalla muutamia vuosia sitten sairastamani veritulppa, kylläkin leikkauksen yhteydessä . Kaikkia hormoneja minulle ei voida määrätä, koska niissä suuri tulppariski. Olimme onnemme kukkuloilla kun raskaustesti näytti positiivista elokuun ekana päivänä, vaikka ovisultran mukaan ei olisi pitänyt siinä kierrossa onnistuakaan. Korkealta putosimme, kun syyskuun alussa todettiin, että sikiön sydämen lyöntejä ei enää löydykään. Sitten tehtiin lääkkeellinen tyhjennys, ja nyttemmin olen käynyt jo jälkitarkastuksessakin, lupa on jo yrittää uudelleen. Olin sairaslomalla vajaan kaksi viikkoa, sen jälkeen kaksi päivää töissä - mikä oli aivan liian aikaista, en pystynyt muuta kuin itkemään. Sattui niin paljon jopa katsella työkavereita, jotka ovat onnellisia pienten lasten äitejä; ei voinut olla miettimättä, miksi meille kävi näin. Onneksi työnantaja ymmärsi suruni ja antoi minun olla vielä viikon vuosilomalla. Aika se on mikä parantaa, vaikkei km ikinä taatusti unohdu, lisäviikko kotona auttoi minua tosi paljon. Osanottoni kaikille teille km:n kokeneille kohtalotovereille!

 

itku silmässä luin täällä teidän kirjoituksianne..

pakko kirjoittaa tänne myös oma tarinani jos purkaminen yhtään helpottaa oloa. Minulle tuli keskenmeno eilen olin viikoilla 11+4, toissapäivänä alkoi kuukautistýylinen vatsakipu ja huolestuin kovasti siitä, 17 aikaan tuli verta paperiin ja olin siitä jo melkeen varma että tää on keskenmeno oli tosi murtunut, pelokas, ja epätodellinen olo..mutta samalla koko aika pieni toivon kide eli. Yöllä sitten alkoi todella kovat kivut, supistuskipuun verrattavia..heti aamusta menin sitten kättärille, jossa verta tuli pönttöön todella paljon ja kivut olivat tosi kipeät.mutta kaikista pahimmat oli kuitenkin henkiset kivut. Pääsin melko pian lääkärille joka teki ultran jossa todettiin että kohdussa ei enää ollut mitään :'( oli todella hirveetä kuulla se, vaikka tiesinkin jo sen sisimmissäni että kesken se on mennyt. Sen jälkeen sain kipu lääkettä joka ei auttanut, ja myöhemmin annettiin todella vahvaa lääkettä, mutta sekään ei auttanut kun vähän aikaa..minut siirrettiin siitä sitten myöhemmin osastolle, ja siellä sain sitten lisää kipulääkettä..sekä zytoteciä, itkin vaan koko aika, että miksi juuri meille piti käydä näin, niin kovasti toivottiin että saataisiin kevätvauva ja esikoisellemme 9kk leikkikaveri..olisi ollut niin kiva saada pienellä ikäerolla lapset, mutta nyt sekin mahdollisuus meiltä riistettiin

sekin tekee omasta olosta vielä surullisemman kun kävimme varhaisraskauden ultrassa, jossa näimme että pikkuisemme liikkui ja näytti jo vauvalta siinä, katselen välillä vaan sitä kuvaa ja itken..miksi piti käydä näin..tuntuu että pää on ihan tyhjä ja on sellanen tosi murtunut ja tyhjä olo on ihan sellanen olo että koskahan tästä selviää..en haluisi kummiskaan esikoisen nähden olla murtunut.

on tää kyllä todella hirveetä, voimia kaikille kovasti!!!! ja koitetaan jaksaa, tukea tässä tilassa paljon tarvii..

Taatusti hän kuulee.
Hän katselee sinua varmasti kaiken aikaa.
Ehkä hän on nyt onnellinen,
ehkä joidenkuiden ei ole tarkoituskaan
jäädä meidän elämäämme pysyvästi.
Ehkä jotkut ovat vain ohikulkijoita,
vain läpikulkumatkalla.

Ehkä he täyttävät tehtävänsä nopeammin kuin muut.
Heidän ei tarvitse vitkutella täällä sataa vuotta
saadakseen kaiken kuntoon.
He hoitavat hommansa tosi nopeasti jotkut.
Jotkut vain ikään kuin käväisevät
elämässämme antamassa meille jotakin,
tuovat lahjan tai opettavat meille jotakin tärkeää,
ja se on heidän tehtävänsä meidän elämässämme.
Hän opetti sinulle varmasti jotakin.

Ehkä hän opetti sinua rakastamaan,
antamaan ja välittämään.
Se oli hänen lahjansa sinulle.
Hän opetti sinulle paljon,
ja sitten hän lähti.

Ehkä hänen ei yksinkertaisesti tarvinnut viipyä pitempään.
Hän antoi sinulle lahjansa ja oli sitten vapaa jatkamaan matkaa,
mutta häneltä saamasi lahjan
sinä saat pitää ikuisesti.
-kirjasta Lahja, Danielle Steel-

 

:'( Viikkoja oli 16+1 ja oltiin jo paremmalla puoleel,kun kävin lääkärissä alavatsakipujen vuoksi.Ei kuulun sydänääniä,eikä ultrassa näkyny mtään sykettä,vaikka lauantaina kun kävin yksityisellä,kaikki oli vielä hyvin .Vauva potki ja heilutti nyrkkejään.Sain lähetteen neistentautienpolille parempaan ultraan ja siellä todettiin vauva kuolleeksi.Synnytys oli kivuton ja nopea ja pikkuruinen poikavauva sieltä tuli.Kaikki päällepäin ok,mut pitää odottaa patologin lausuntoa.Tämä oli minulle 6.keskenmeno.Minulla on 3 tervettä poikaa -98,01 ja 05.Keskenmenot tapahtuneet poikien välillä ja niiden jälkeen.1kohdunulkopuolinen raskaus,keskenmeno7+5,6+5,9+2,16+2 ja 18+5joka johtui napanuoran kiristymisestä vauvan kaulan ympäri.Tähän asti olen selvinnyt hyvin,mutta nyt tuntuu,kun tuo esikoinen vielä erityislapsi(adhd/asperger)etten enää kestä tätä viimistä keskenmenoa.Kaikki oli laskettu tämän vauvan varaan.Mun piti jäädä kotiin luotsaamaan erikoista vielä muutamaksi vuodeksi eteenpäin,kun mun töihin meno kävi sille liian raskaksi.Tarvii vanhempaa tukemaan vierelleen amuisin ja iltapäivisin kun olen nukkumassa yötyön jälkeen.
Ei vaan oikeen jaksa enää...

 

Synnytin vuosi sitten rv:lla 22 kohtuun kuolleen tyttäremme. Suru oli valtava. Synnytyksen jälkeen olin kolme viikkoa sairauslomalla. Töihin paluu pelotti ( olen lastensh), mutta itse koen, että nopea paluu arkeen helpotti toipumista. Uusi "kriisi" tuli lasketun ajan kohdalla; itketti ja tuntui, ettei kestä muita onnellisia odottajia, joita työkavereidenkin joukossa oli. Mutta niinpä vain siitäkin selvittiin. Olen nyt uudestaan raskaana (rv11) ja pelko on kova, ettei kaikki mene tälläkään kertaa hyvin...