Miten olette ottaneet tuttujen vauva uutiset?

En tiedä oike kuuluuko tämä tänne ja tuntuu pahalta kirjoittaakin tänne tälläistä juttua. Mutta ajattelin kysellä teijän tunteita niin osaan suhtautua vähän paremmin asiaan ehkä?
Elikkä meille on tulossa vauva ja ollaan viimeseen asti pitkitetty kertomista tutuillemme jotka on lapsettomuus hoidoissa ollu jo kaksi vuotta. Joka kuukausi he saavat toivoa kun istuteen uusi alkile, mutta joka kuukausi ne pettyy. Puhuvat tästä avoimesti. Ja tietenki me toivoisimme, että heille vihdoinkin onnistuisi ja lähtisi pieni alku kasvamaan. Mutta huonolta näyttää.
Noh sitten kerran päätettiin ettei voida enää pitkittää meidän uutista ja kerrottiin. he meni ihan hiljasiksi ja meillä oli myös tosi paha olo meinasi alkaa itkettämään. Noh sitten se nainen jotain koitti jutella jne. Muta ei puhunut juurikaan mitään. Noh sitetn koitettiin tehdä lähtö siitä pois jne. Niin sitetn se mies avasi suun ja kertoi että onneksi olkoon.
Mutta meille jäis silti #&%?$!* maku suuhun loppu päiväksi koska kuviteltiin toisten tunteet kun heistä se tuntui varmasti todella surulliselta kuulla. Mutta tajuatteko te sitä että myös toiselta puolelta asia tuntuu surulliselta vaikka onkin onnellinen asiasta mutta tuossa tilanteessa en pystynyt olemaan.
Okei meni viikko ja ne halusivta tulla kahville ja alkoivat itse puhumaan asiasta ja halusivat lisää tietoa meijän raskaudesta ja halusivta nähdä ultra kuvat jne. Vaikak me oltiin otettu se kanta ettei puhuta siitä jos he eivät itse aloita. Mutta ilmeisesti ovat sitten sisäistäneet ja käsitelleet asian ja olivat halukkaita puhumaan asiasta. Tuo helpotti meitä todella paljon.

Ymmärsiköhän tuosta textistä kukaan mitään. Mutta kertokaahan omia tuntemuksia asioista niin mulla riittäisi ymnmärrsytä vielä enempi.

 

no itselle se on aina kova,olis monta esimerkkiä kerrottavana mutta kerron nyt vaan yhden.

Tustuin mieheni kautta hänen vanhaan ystäväänsä ja hänen kihlattuunsa.
Nyt he yllättäen erosivat yli vuosi sitten ja hetki eron jälkeen tää tyttö löysi uuden miehen ja nyt hän on puolessa välissä raskautta.

Törmättiin sattumalta kaupassa,onnittelin kovasti ja kyselin vointeja sun muuta mutta kun kaupasta pääsin pois autoon istumaan niin tuli poru,todella iso semmoinen.

Tottakai sitä on aina onnellinen toisen puolesta mutta suuri kysymys jää aina painamaan mieltä;miksei me saada vauvaa?

 

Tässä viimeisen vuoden aikana noita vauvauutisia on tullut joka puolelta - ei ainoastaan vanhat tutut vaan myös lähisukulaisen ja todella läheiset kaverit. Ollaan otettu miehen kanssa sellainen kanta asiaan ettei se ole meiltä pois. Kun kuulin kaikista näistä raskauksista niin otin asia iloisesti ja hymyilin - toivottelin onnea että kaikki menee hyvin. Sisällä itsessäni itkin.

Asiaa ei ole todellakaan helppo käsitellä. Ystäväpariskuntasi saa olla onnellinen että ajattelette heidän koettelemuksiaan ja varmasti arvostavat elettänne kertoa heille kuin olla kertomatta. Se olisi varmasti loukannut enemmän. On myös luonnollista että he halusivat aikaa pohtia asiaa (joka varmasti tuli heille pienenä järkytyksenä) ennenkuin ottivat teihin yhteyttä.

Kuitenkin lapsettoman mielessä pyörii aina kysymys 'Miksi emme me?' kun joku raskaudesta ilmoittaa. Se on syytä muistaa. Mutta toivottavasti tämä lapseton pariskunta pysyy silti elämässänne mukana vauvan tultuakin =)

Onnea raskaudestasi - toivotaan että kaikki menee loppuun asti hienosti!

 

Me olemme kärsineet lapsettomuudesta 2 vuotta.Tällä hetkellä kaikki lähimmät ystäväni ovat raskaana sekä veljen vaimo ym.Eli koko lähipiiri.Jokaisen raskausuutisen olen ottanut vastaan tavallaan iloisena...olen peittänyt tunteet ja onnitellut ja kysellyt oloja ym.Kotiin kun olen päässyt (tai päässyt olemaan yksin) purskahdan itkuun josta ei tule loppua. :'( Toisen puolesta on aidosti onnellinen mutta omat vastoinkäymiset iskevät päin naamaa kuin salama kirkkaalta taivaalta.Sitä tunnetta ei voi oikein sanoin kuvailla eikä sitä ymmärrä semmoinen joka ei kärsi lapsettomuudesta.

Ystävälläsi on varmaan uutinen tullut yllätyksenä ja hän tuntee samoin kuin edellä kuvasin..se vie hetken aikaa sisäistää asia ennen kuin haluaa puhua ja kysellä lisää ja olla ns.mukana ystävän raskaudessa.Toivottavasti ymmärsit jotenkin mitä tarkoitan. =) Onnea sinulle odotukseen ja iloitkaa siitä mitä teillä on =) :flower: :hug:

 

Kiitos kun vastailitte. Niin arvelinkin että kestää hetken aikaa että he käsittelevät asian.
Mutta tuntuuko teistä ollenkaan siltä että ne ketkä kertoo vauva uutisen ovat silloin myös suruissaan eikä ollenkaan iloisia asiasta. Mulle tuli jopa sellainen tunne että voikun voisin antaa tämän raskauden heille...olenkohan itse vähän omituinen? Koska ajattelen näin paljon toisia?
Eilen pyysin tätä tuttava perheen nasita kanssani jumppaan...tuntuu että oltaisi vähän lähennytty. Ja hän kysyi jopa olenko ostellut vaatteita vauvalle jne. ulle tulee eka vähän vaivautunut olo, mutta sitten vaan vastailen koska hänhän kysyy...joten on varmaan sitten ihan ok tämä asia.

Kaikille teille. en tiedä miltä teistä tuntuu, mutta toivon teille paljon Onnea yirtyksiin! :flower: :flower:

 

Tuttavapiirimme ei tiedä lapsettomuudestamme joten he eivät ehkä osaa olla suruissaan puolestamme. Silti uskon että jos he tietäisivät, ottaisivat kyllä samanlaisen asenteen asiaan kuin teillä on - eli paras mahdollinen =)
Uskon että ystäväsi tottuu ajanmyötä raskauteesi ja osaa varmasti olla onnellinen puolestasi!

 

meillä oli miehen kanssa lapsettomuutta 4 vuotta kunnes saimme ivf-tytön.
ystävämme olivat tietoisia asiasta.
aina oltiin onnellisia toisten puolesta jotka lapsia saivat.
ihanaa että ympärillämme on ollut paljon lapsia, heitä ei ole unohdettu oman saatuammekaan.

katkeruus on pahinta myrkkyä lapsettomalle! :snotty:

 

Katkeruus on nimenomaan pahinta myrkkyä lapsettomalle, mutta kun tunteelle ei vaan voi mitään.\|O

Yllä olevat kirjoitukset kuvaavat todella hyvin tuntemuksiani. On iloinen, mutta kun pääsee kotiin niin lyhistyy täysin. Kun saa asiaa käsiteltyä ja hyväksyy kateutensa niin haluaa olla ystävän tilanteessa täysillä mukana. Asian käsittely vie hetken. Ystävän lapsi tuo lisää omaan elämään, mutta samalla se myös vie. Kyllä illanvietot, mökkireissut ja lomamatkat ovat pikkaisen eriluotoisia ilman lapsia.

Anna itsellesi lupa olla onnellinen raskaudestasi myös ystäväsi läsnäollessa! Mutta kerro seuraavasta raskaudesta puhelimitse. Minulle pahimpia raskauksia ovat olleet juuri ne, joista ei ole kerrottu vain sen vuoksi etten pahoittaisi mieltäni. (ymmärrän kyllä että toiset halauvat kertoa ylipäänsä myöhemmin) Ja toisekseen ne ketkä kertovat raskaudestaan tilanteessa, josta en pääse pakoon. Esim. niin että meille on tulty kylään raskausviikolla 28 tietoisena meidän tilanteesta, mutta ei ole haluttu kertoa puhelimessa. Illanvietto isomahojen kanssa vaatii ainakin minulta aina henkistä valmistautumista. Kertomisen lykkääminen tekee kipeää ainakin sen vuoksi, että tiedän että kaveri säälii. Ja minulle kun riittäisi että on pahoillaan meidän tilanteesta. Sääli taas kielii siitä että joku ajattelee, että elämä ilman lapsia ei todellakaan ole minkään arvoista. Toisaalta ystävien keske reilu puhe on hyvä lääke. Jos ystäväsi ei halua puhua omasta tilanteestaan hän ehkä tarvitsee sinua sillä hetkellä saadakseen muuta ajateltavaa.

Kaikkea hyvää matkallesi!


:heart:

 

Tuttuja tunteita näissä kaikissa kirjotuksissa! :'(
Mun mielestä on kanssa tärkeää että lapsettomille kavereille kuitenki kerrotaan raskaudesta. Mut ei välttämättä kannata hirveest valitella tyyliin et "ole vaa onnellinen kun sun ei tarvi tällästä kestää", ei paljon lohduta.. Esimerkkejä on monta mut kerron nämä:
Mulla yks kaveri tuli kylään viime viikolla, ja antoi neljävuotiaan tytön kertoa et heille tulee vauva. Tyttö samalla kysy et miks sulle ei tuu, niin äitinsä sitten kerto hänelle et minä en saa vauvoja, tosi "viisasta", kyllä vois sanoa et se tilanne "söi miestä". Kyllä itketti. Mutta nätisti vaan hymyilin. Ja kaveri päivitteli kovast et voinko käsittää et he ei todellakaa yrittän vauvaa, että ihan positiivinen vahinko. ...Juu en voi käsittää todellakaa...

Ja toissa päivänä näin kaupassa työkaverin joka on äitiyslomalla, tietää meidän lapsettomuus jutut, niin pyöritteli sormeaa mun mahan päällä ja kysyi et onkos tuolla jotain uutisia. (Kyllä mä vähän oon lihonu mut en mun mielest nii et näyttäisin raskaanaolevan.) Se oli hirvee tilanne kun siitä ei päässy pois! sen jälkee kumpakaan ei osannu sanoo oikee mitää, suunnillee et "olipas halpaa jauhelihaa ku oli tarjoukses..."

Mut iloitkaa raskaanaolevat raskaudestanne, ei lapsettomat kaverit teille vihaisia oo. Kyllä nekin vilpittömäst on onnellisia teidän puolesta. Se vaan tuntuu pahalta, kun se taaaas onnistu jollaa muulla ku itsellää.

 

Olen aina vaan tuo anonyymi vieras, kun en ole jaksanut miettiä nimimerkkiä ja harvakseltaan muutenkin tulee omia mietteitä laitettua, lähinnä lukee toisten ajatuksia.

Tähän halusin kuitenkin sanoa, että uutisten vastaanotto omalla kohdallani riippuu hirmuisesti oman kierron ajankohdasta (pahin ajankohta juuri menkkojen alettua eli nyt... rkele), kyseisestä henkilöstä, kertojan tavasta kertoa jne. Mielestäni olen osannut ottaa läheisten ilmoitukset tähän asti hyvin vastaan, mutta jostain syystä nyt, kun luulisi, että on jo asian kanssa sinut (ensin kahden vuoden sisällä viisi keskenmenoa ja nyt vuosi ilman tärpin tärppiä eli kolme vuotta painiskelua lapsettomuuden tuomien ajatusten ja tuntemusten kanssa), pelkään tulevia ilmoituksia!!! Tiedän, että kummipoikani vanhemmat ovat jättäneet ehkäisyn kesällä pois ja ilmoitus uudesta tulokkaasta on vain ajan kysymys (mitä luultavimmin) ja itseasiassa olin hoksaavinani pientä vihjailuakin siihen suuntaan viikko takaperin, mutta en kyennyt ottamaan ilmiotusta vastaan vaan vaihdoin äkkiä puheenaihetta ja toivoin, ettei pariskunta vaan jatka aiheesta... Nyt sitten pelkään edessä olevaa tyttöjen iltaa, koska silloin hän jää kiinni raskaudestaan, mikäli siideri ei maistu. Toisaalta ajattelin, että tyttöjen ilta on hyvä paikka kuulla aiheesta, koska voin jättäytyä muiden onnittelijoiden sumassa taustalle, eikä kukaan välttämättä huomaa hiljaisuuttani siinä kohtaa. Tai sujahdan kuin huomaamatta vessassa käymään tai jotain. Eli tästä voisin päätellä, että minua pelottaa eniten se, etten kykene onnittelemaan ystävää vilpittömästi ja tilanteesta tulee vaivautunut. Onko siis kyse ennemminkin siitä, etten halua muiden tietävän, miten paljon lapsettomuus minuun sattuu? Ja siitä, etten halua tuottaa muille pahaa mieltä omalla käytökselläni? Raskaana olevalla kun kuitenkin on täysi oikeus olla onnellinen raskaudestaan, eikä samalla miettiä kuinka minä pärjään.

Ihmettelen siis, kuinka voin reagoida nyt ja luultavasti juuri tuon pariskunnan EHKÄ tulevaan ilmoitukseen näin, kun keväällä kykenin ottamaan kolme raskausuutista kaveri- ja tuttavapiiristäni täysin hienosti vastaan ja olen kahta "tuotostakin" jo käynyt katsomassa ja sylittelemässä, eikä ollut mitään ongelmaa! Silkka onnellisuus heidän puolesta. Tuliko siis kiintiö täyteen vai mitä?

Nojoh, en tainnut edes millään muotoa vastata alkuperäisen kysymykseen, vuodatin vaan omia tuntojani. Johtunee tosiaan noista tänä aamuna alkaneista menkoista...

Kirpsakkaa päivänjatkoa kaikillen! :heart:

 

Itse olen kärsinyt lapsettomuudesta ja saanut sitten yhden, ja nyt yli puolivälissä raskautta. Tuttavien hoidot kolmatta vuotta, tuloksetta. Kerroin heti, koska tiesivät myös hoidoistamme, joten oltiin aina ajantasalla. Kummatkin alkaneet hoidoila nopeaan, joten tulee surkuolo, kun soisi toisellekin. Mutta minusta ei kannata ja ei voi pitkitellä, ilmi tulee kuitenkin. Toksin muille kuin em. emme kertoneet ennen kuin oltiin jo huomattavasti pidemmällä ts. näkyvillä...

 

Itselleni se on todella kova paikka kuulla jonkun raskautumisesta.
Se jotenkin oikein vihlasee sydämmestä...fyysisestikkin...
Mutta tarvitsen aikaa tottua ajatukseen...
En ole edelleenkään voinut puhua ystäväni ja siskoni kanssa heidän raskauksistaan vaikka ovat jo yli puolenvälin, mutta toisen ystäväni kanssa oli toisin.
Hänen kanssaan pystyin juttelemaan...
Onneksi ystäväni ja siskoni eivät ole enää tuputtaneet asioitaan minulle vaan osaavat odottaa sitä, että kysyn heiltä asiasta...

 

Tuo edellinen pitkän viestin kirjoittanut vieras...

Just. Siksi minua varmaankin pelottaa tuon kummipojan äidin mahdollinen raskaus, koska hän on niin lähellä, että joudun väistämättä seuraamaan asioita läheltä ja koska -vaikka muutoin ihana ihminen onkin- häneltä ei löydy joka tilanteessa hienotunteisuutta. Hän on tämän lapsettomuuskriisinikin aikana töksäyttänyt kaikki mahdolliset ajattelemattomuudet (vaikka olisi hyvää tarkoittanut) ja lopetinkin jo aikaa sitten aiheesta keskustelun hänen kanssaan. Luultavasti hän siis tulee hehkuttamaan minulle raskauttaan ja kertomaan, kuinka upeeta kaikki on ja toisaalta taasen valittamaan asioiden vaikeutta ja... Kaikkea sellaista, mitä en halua kuulla. Onneksi sinun ystäväsi ja siskosi ovat hienotunteisempaa sorttia!

 

HEISSAN!
Noita aikaisempia viestejä kun lukee tulee ihan omat ajatukset ja tunteet niissä esiin.
Vaikein oli epäilemättä mun kummitytön äidin raskaus kun aloitti odottamaan kummi tyttöäni. oli lopettanut pillerit kuukautta aiaksemmin ja heti tärppäs ja olivat olleet yhdessä 1,5 vuotta ja me siinä vaiheesssa yritetty tulla raskasksi 3 vuotta kyl kirpas.
kyl mulle on jokaisen raskaus ihana juttu vai se välillä sattuu tosi paljon, riippuu ihan omasta olosta mulla välillä ns vaikeita aikoja jollon en jaksa keskustella kenekään kanssa raskaudesta lapsista ym. Täs on oppinu et jokainen lapsi on lahja ja kun nää ns helpsti raskaaksi tulevat sen tajuais.
Jotenkin on tähän asti saanu sanotua onnea tai jotain sinnepäin.. aluksi se et joku toinen taas odottaa ja mä en taaskaan tuntuu pahalta päivän parin päästä voin olla hänen puolestaan jo iloinen.

 

Jokainen raskausuutinen on aivan upea uutinen ja sen hetken iso ilo.
Kun pääsee omiin oloihin, tulee suru!

Minulla lähes kaikki ystävät ovat lapsensa saaneet, mutta minä odotan omaani.

Samaikäinen ystäväni sai viimeisellä pakastesiirrolla positiivisia uutisia. Olin hänen soitostaan aidosti iloinen, mutta samalla todella katkera. Hän tietää tuntemukseni, mutta aina soittaessaan kertoo innoissaan miten raskaus etenee. Tuntuu, että unohtaa minun suruni.

Se varmasti kuuluu asiaan ja pitääkin olla niin, että omasta onnistumisesta iloitsee. Onhan hänenkin hoidot jatkuneet pitkään.

Onneksi olen lapsettomuushoidoistani pystynyt puhumaan, tosin tuntuu ettei kaikki asiaa ymmärrä. Tällä hetkellä piirissäni on kaksi hoidossa olevaa. Yksi saanut jo hoidoilla lapsen ja toista tekee. Toinen ekaa yrittää.
Puhumista riittää.


Eikä siitä mitään tulisi, että pitäisi muiden asioista koko ajan huolehtia ja murehtia. Omasta onnesta pitää osata nauttia ja iloita!. Jokaisella meistä on omat murheemme.

Minä jää odottamaan lahjasolua....

 

Olen ollut aidosti ilahtunut raskautuneiden kaverien puolesta. Ja ihastellut vastasyntyneitä vauvoja.

Negatiivisia tunteita herättää ainoastaan se, jos joku kaveri alkaa raskaus/vauvahöyryissään prässäämään muita kysymyksillä siitä miksei joku toinen vielä "halua" lapsia... tai huomauttelee jotain tyyliin "kannattaishan sitä teidänkin jo asiaa harkita"...

 

hieno että joku on aidosti iloinen, eikä ole katkera!!

Tuttavani (hoidoissa epäonnistuneet) ovat moneen kertaan sanoneett ettei heitä tosiaa haittaa meidän raskaus, mutta silti en jotenkin usko...
etenkään kun luki tämän palstan.

Ei kyllä puhutakkaan raskaudestamme mitään, mutta kun se näkyy heille jo.
Ovat kyllä hyviä huijaamaan jos ovatkin katkeria?

 

\

"Kertomisen lykkääminen tekee kipeää ainakin sen vuoksi, että tiedän että kaveri säälii. Ja minulle kun riittäisi että on pahoillaan meidän tilanteesta. Sääli taas kielii siitä että joku ajattelee, että elämä ilman lapsia ei todellakaan ole minkään arvoista. "

Tai ehkä se joku ajattelee, että te ajattelette, ettei elämä ilman lapsia ole todellakaan minkään arvoista.

 

"Voisiko olla näin": Epäilemättä niin on aika monessa tapauksessa! Tosin, se että joku ajattelee että me uskomme, että elämä ilman lasta ei ole minkään arvoista kertoo siitä, että he ajattelevat niin, ei siitä että me ajattelisimme niin... Helppoa... Lapsettomuudessa on kuitenkin myös hyviä puolia mistä osaa nauttia (pitäsi lukea nämä ajatukset seuraavien menkkojen aikaan). Viikonloppuna oli oikeasti todella mukavaa ja hauskaa kun oli taaperoita kylässä. Läheisten lapsista tulee todella rakkaita kun omia ei ole. Mutta vielä mukavampaa oli kun lapset lähtivät. Ah, mikä rauha! Sai nukkua pitkään ja kölliä miehen kainalossa iltapäivään. Tehdä pitkän lenkin iltapäivällä ja mennä illalla ulos syömään.

Oikeastaan pointtini oli se, etten halua sääliä. Sitä haluaa elää muiden iloissa ja suruissa mukana. Mikä kyllä onnistuukin kunhan on saanut rauhassa hyväksyä katetensa uudesta raskaudesta (kateuden hyväksyminen on minulle se kauhein juttu, ei sen tunteminen), mikä taas vähentää huomattavasti kateutta.

Mutta tosiaan, ei ne omatkaan ajatukset aina ihan selviä ole, joten ei pitäisi panna sanoja muiden ajatuksille. :flower:

 

Oli pakko laittaa myös omat kokemukset joukkoon. olemme kärsineet lapsettomuudesta kolme vuotta ja kaikkea on kokeltu, kaksi km takana tällä vuodella. No veljeni ja hänen vaimonsa sai pari viikkoa sitten pienokaisen. Kun kuulin että he odottavat olin aivan rikki. Sain tiedon puhelimitse mikä minusta oli hyvä tapa kertoa, ei tarvinnut näytellä iloista naamaa. Puhelun loputtua mieheni säikähti että mitä on sattunut kun vain itkin ja itkin...

Koko heidän odotuksen ajan en kysellyt neuvola tai lääkärikäynneistä yms. muista asioista en voinut, teki niin kipeää! Onneksi myös he tajusivat olla asiasta puhumatta. Sanoin kyllä heti uutisen kuultua että minä en ole paras henkilö kuuntelemaan raskauden sujumisesta. Ja nyt kun pienoinen tuli niin pelkäsin kuinka reagoin. Kävin laitoksella katsomassa ja omat tunteeni yllätti. En tuntenut mitään lasta kohtaan! Toki onhan se suloinen ja pieni ja olen nähnyt pari kertaa mutta mitkään suuret tunteet ei ole nousseet. Olen ollut yllättynyt omasta reaktiostani ja miettinyt mistä moinen välinpitämättömyys johtuu. veljeni kanssa olemme hyvin läheisiä mutta hänen vaimon kanssa välit on viilenneet raskauden myötä. Tiedoksi että kälyni ei vuosi sitten halnnut lapsia, ne haisivat ja rääkyivät hänen mielestään ja olivat ällöttäviä!

Toissa kesänä he kävivät usein meidän mökillä mutta viime kesänä emme kertaakaan kutsuneet. Ja olen huomannut että talven aikana olemme tapailleet paljon harvemmin kuin ennen ja en ole kovin usein soitellut kälylleni, veljeeni olen kyllä pitänyt yhteyttä.

No ristiäiset ovat tulossa ja kummit on ilmeisesti valittu. Olin toisaalta helpottunut kun ei pyydetty en tiedä olisinko voinut suostua ja jos olisin niin vain veljeni takia. Eli ilmeisesti puran pahaa oloa ja katkeruutta kälyyni. Toisaalta miksi en saisi olla katkera kun toinen tulee heti raskaaksi ja ei edes joudu yhtään odottamaan, saatika kun on koko ajan toitottanut kuin inhoaa lapsia! Tällä hetkellä en usko että välimme ihan heti korjaantuu ainakaan niin läheisiksi kuin ne olivat, ehkä ei koskaan. Toistaiseksi minun on helpompi olla kun emme ole tekemisissä keskenään.

 

Minulla ilmenee myös tuota välinpitämättömyyttä vauvoja kohtaa ja luulen sen olevan puhdas puolustusmekanismi.

 

itse en oikeasti osaa enää olla onnellinen ystävieni ja tuttujeni puolesta. siskoni sai lapsen kaksi viikkoa sitten ja siitä olen ollut oikeasti onnellinen koska siskoni tietää ongelmamme ja on osannut ottaa minut mukaan odotukseen ja nyt lapsen elämään juuri oikealla tavalla.

mutta ystävien ja tuttujen uutisiin en rehellisesti sanottuna osaa olla vilpittömän onnellinen. tietysti onnittelen hymy naamalla, mutta sisimmissäni melkein toivotan matkaa jonneki hyvin kauas. olen katkera siitä kun emme saa lasta. ja myönnän sen. :'(

 

Mä kannan kanssa korteni tähän kekoon. Mulle pahinta oli parhaan ystäväni raskaus uutinen vuosi sitten. He olivat yrittäneet puolivuotta ja sitten homma hoitui. Hän kyllä sanoi ymmärtävänsä minua ja on aina tukena. Sanoi aina tietävänsä miltä tuntuu, mutta näinhän se ei voi olla. Hän tietysti aina hyvää tarkoitti. Mutta tuntui silti sisimmässäni kurjalta. Itse vauvan syntymä ei minusta niin pahalta tuntunut. Nyt vasta myöhemmin kun lapsi kasvaa ja kehittyy ja vanhemmat tietty iloitsee niin toisinaan valtaa surun. Sisarusteni lapsia rakastan yli kaiken enkä usko että mielipahaa tuntisin jos lisää tulisi. Mutta nyt taas tuntui töissä kurjalta kun läheinen työpari ilmoitti uutisestaan. 2 kuukauden yrityksen jälkeen.
Hän ei tietysti meidän "ongelmasta" tiedä. Mutta piti asiaa niin itsestään selvyytenä että minun oli paikalta poistuttava vessa reissulle.

Kyllähän nämä aina pahalta tuntuvat, mutta itse ajattelen että paras tuki on se kun ihmiset tietävät ja ottavat huomioon tilanteen. En pidä siitä jos säälitään ja liikaa yritetään. Silloin tulee tuskainen olo. Onhan meidän tietysti sopeuduttava tilanteeseen, mutta niille pahoille oloille ei voi mitään. Kun aina toivoo ja aina pettyy. Toisilla sitten kaikki menee putkeen.

Mutta onnea kysyjälle kuitenkin ja mukavaa odotusaikaa

 

Aivan ihanaa huomata että muut kamppailevat samojen ongelmien kanssa. Itse en ole ikinä tuntenut minkään asian suhteen kateutta tai muutakaan, olen aina ajatellut että se on heikkoja varten. Nyt sitten itse olen se "heikko".

Viimeisimmän kohdun ulkopuolisen jälkeen tapahtui monia vauvoihin liittyviä asioita, jotka löivät minut täysin lyttyyn. Ensin hyvältä ystävältäni tuli tekstari (olin juuri lähdössä kotiin sairaalasta) "poika tuli" jne... Tähän päivään mennessä en ole osannut onnitella. Tuosta on kulunut nelisen kuukautta. Nyt yritin ottaa yhteyttä niin en saanut vastausta viestiin. Välimme varmaan katkesivat siihen. Ja kuinka olinkaan onnellinen kun aikoinaan kuulin hänen raskaudestaan.
Nooh, ei siinä mitään. Ex-mieheni tuli hakemaan tytärtä luokseen, tiesi sairaalassa olostani ja jälleen kerran musertuneista vauvahaaveista. Nykyisen vaimonsa kanssa he yrittivät lasta vuosia, ja luulin että edes hän ymmärtäisi. Vaan ei. Hän toi puoli vuotiaan poikavauvansa ihan sisälle asti ja edelleen kuulen vain HEIDÄN pojastaan (ja nyt viime viikolla kuulin että lisää tulee).

No, jotta asia ei olisi haihtunut mielestäni edelleen läheinen exexäni nuoruusvuosilta ilmoitti että hänestä tulee isä. Olin "pikkutyttönä" raskaana tuolle miehelle, ja päädyimme aborttiin -miehen pyynnöstä.

Lisäksi työskentelen erittäin miespainoisella alalla ja kuulen kundien puhuvan yhtä jos toistakin tyttöystävistään. sairaslomalta takaisin töihin palaessani yksin pojista sanoi että " voi #&%?$!*, muija pamahti paksuksi taas vahingossa". Asiastani tietävät nappasivat minut aika nopeasti toiseen huoneeseen, ihan vaan säästääkseeni minut pahoinpitelysyytteeltä

Olenko katkera? En tiedä. Toisaalta, olisi aika tunteetonta ohittaa tuollaiset tapaukset olan kohautuksilla. Onnellinen en osaa olla.

Yksi poikkeus tässä viikko sitten tapahtui. Eräs kollega ilmoitti tekstiviestitse että minun täytyy hoitaa seuraavan päivän kokous kun vaimolta meni lapsivedet. En tiedä johtuiko tuntemukseni juuri alkaneesta hedelmöityshoidosta, mutta olin aidosti iloinen. Tuo kollega ei ole minulle läheinen, joten sekin varmasti auttoi osaltaan. Mutta ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin kävelin kaupan vauvanvaateosastolle osastolle ja ostin pienen pienen sinisen potkupuvun ja onnittelukortin.

Huh, tulipas pitkälti tekstiä, mutta tämän tuntemuksen kanssa on oikeasti ollut niin yksin. Mites teillä miehet ovat suhtautuneet? Meidän isäntä on aidosti iloinen jokaisen tuttavan vauvauutisista. Ainakin jompi kumpi meistä jaksaa tsempata.