miten olette selvinnet km:n jälkeen

  • Viestiketjun aloittaja eulis
  • Ensimmäinen viesti
eulis
Miten te muut keskenmenon kokeneet olette selvinneet siitä ja missä ajassa? Miten se on vaikuttanut parisuhteeseenne? Itsellä kolmas raskaus viikolla11 jolloin sikiö todettiin kuolleeksi ja maanantaina tehtiin kaavinta, joka meni ok, kipuja ei ole ollut. Muitakin vastoinkäymisiä ja läheisen ihmisen kuolema reilu vuosi sitten on elämässä ollut eli on pahempiakin koettu ja niistä yli selvitty. Nyt kuitenkin tuntuu etten millään pääse tästä yli, olen jo 38 v. ja sikiön kuolleeksi todennut yksityinen gyne antoi selvästi ymmärtää että kaikki sikiödiagnostiset tutkimukset ovat tarpeellisia tässä iässä jo muutenkin ja keskenmenokin saattaa liittyä ikään, tuli sellainen olo että hulluko olen kun vauvasta vielä haaveilin ja tulenkohan enää iänkään puolesta raskaaksi. Mies ei muutenkaan ollut tässä iltatähtiprojetissa täysillä mukana eikä haluaisi enää kolmatta lasta. Töihinkin pitäisi palata välipäivinä, tuntuu etten jaksa nähdä ketään, edes työkavereita sukulaisista puhumattakaan, jouluakaan en ole jaksanut laittaa diagnoosin jälkeen, lapset ja mies menevät appivanhemmille aatoksi, itse en jaksa ajatellakaan sinne lähtemistä, lasten vuoksi yritän sinnitellä ja olla pilaamatta heidän jouluaan.
 
Ensimmäinen raskauteni päättyi aikaisessa vaiheessa keskenmenoon. Sen jälkeen syntyi tyttö (-98) ja taas vajaan kolmen vuoden päästä alkuraskauden keskenmeno, jonka jälkeen tyttö vuonna 2002. Poika syntyi 2004 ja tänä vuonna keskeytyneet keskenmenot Juhannuksena viikolla 18 lääkkeellinen keskeytys ja viisi viikkoa sitten samanmoinen viikolla 17. Viimeisimmät olivat rankimmat! Ikää on jo pian 38 ja eipä lääkäri kovin optimistiselta vaikuttanut, kun kysyin mielipidettä, kannattaako enää edes yrittää. Lääkäri totesi vain: Valitettavasti kukaan meistä ei nuorru. Mies haluaisi vielä yrittää, mutta minä tunnen itseni liian vanhaksi ja pelkään paljon. Onneksi nämä kokemukset ovat lähentäneet minua ja miestäni ja saan nyt suhteestamme kovasti voimaa. En ole vielä päässyt yli viimeisimmästä tapauksesta, enkä oikein tiedä, kuinka saisin surun loittonemaan...se on läsnä joka päivä. Kun olisi edes toivo uudesta raskaudesta ja vauvasta, mutta jos salama iski kaksi kertaa samaan paikkaan, niin miksi ei sitten kolmattakin... :'(
 
eulis
Matami mimmi, sinulla on ollut tosi rankkaa, kovasti voimia sinne, hienoa että olette saaneet miehen kanssa toisiltanne tukea, minusta tuntuu että me miehen kanssa vain etäännymme enemmän toisistamme tämän myötä, ehkä siksi koko km asiakin tuntuu niin raskaalta. Toivotaan ettei salama iske kolmatta kertaa teillä samaan paikkaan ja kaikki menisi hyvin mikäli jaksat vielä uutta raskautta yrittää. Hyvää joulua sinulle ja perheellesi.
 
Minulla oli tuulimuna jouluna -05 ja ja nyt 19.12 rv 9+4 sykettä ei enää löytynyt ja tehtiin kaavinta. Kysyin lääkäriltä että miten suuri todennäköisyys on että tulee kolmas keskenmeno niin hän sanoi että suuremmalla todennäköisyydellä raskaus menee loppuun asti, mutta ei voi kuitenkaan varmaksi luvata. Onneksi meillä on kuitenkin 5 vuotias poika joka antaa ilon elämään tällä hetkelläkin. Jaksamista kaikille kohtalo tovereille!
 
ei edes enkelivauvaa
ensimmäiset viikot olivat pahat. En halunnut mennä minnekään enkä jaksanut tehdä mitään.... oli sellainen olo että on vain minä ja minun suuri menetys, mitä kukaan ei ymmärrä ei halua tukea.
mutta nyt,onneksi on alkanut helpottaa pikkuhiljaa..
Voimia sinulle ja toivottavasti aika parantaa.
 
ei edes enkelivauvaa
minua jotenkin lohdutti tämä runo jonka joku oli kirjoittanut tälle palstalle. niin tyhjentävästi itkin sitä lukiessa ettei ole paljon kyyneleitä herunut sen jälkeen...
kiitos runon lähettäjälle

Rakas Taivaan Isä.
Miksi äiti itkee?
Miksi isällä on niin raskaat askeleet?
Minäkö heille olen surua tuottanut,
kun vain katselen täältä kaukaa
enkä tule vaikka he odottavat niin kovasti,
että raskain sydämin käyvät iltaisin nukkumaan.

Voitko, Taivaan Isä,
äitiä lohduttaa,
pyyhkiä kyyneleet hiljaa pois?
Voitko isän olkaa taputtaa,
ettei niin kumarassa hän ois?
Kerro heille, Taivaan Isä,
etten ihan vielä ole valmis syntymään maailmaan.
Kerro, että jotkut lapset taivaassa
niin rakkaita Luojalleen on,
ettei heitä malttaisi millään antaa pois.

Huomaisipa äiti,
kun hänen luokseen
lennän perhosena ikkunaan.
Tietäisipä isä,
miten tuulen mukana
hänen poskeaan silittää saan.

Vielä joskus saan
siemenenä kasvaa äidin vatsassa
ja isän vahvat käsivarret ympärilläni tuntea.
Ja kun vihdoin kohtaamme,
löytää tarkoituksensa pettymys jokainen.
Ne on kestettävä, jotta juuri minä syntyisin.
Niin ikävä on kaukana täällä äitiä ja isää.
Koska saan mennä, Taivaan Isä,
joko pian pääsen omaan kotiin?
 
Huonosti olen selvinnyt,huonosti. Tuntuu niin toivottoman tyhjältä...Olen jo 42v. toinen keskenmeno peräkkäin.Eka km.n jälkeen tulin raskaaksi yksien menkkojen mentyä. 15.12.ehdin nähdä sykkivän sydämen viikoilla7+4, mutta 22.12.alkoi masuun koskea ja arvasin,että nyt se taas tapahtuu.. Jouluaattona sain nähdä elottoman alkion...Mies ei tyypillisenä suomalaisena ole juuri kommentoinut mitään. Mutta kyllä häntäkin surettaa. Meille lapsiensaanti ei koskaan ole ollut helppoa ja itsestään selvää.Onneksi meillä on jo neljä, mutta se yksi tuntuu vielä puuttuvan...
Lääkäri kyllä lupasi yrittää,mutta en vielä tiiä uskallanko enää... Pahinta on epätietoisuus.... :'(
 
surusilmä
Nyt alkaa helpottamaan, hiljalleen. Keskenmenon toteamisesta ja kaavinnasta on kohta 3 viikkoa. Vaikka silloin tuntui etten siitä yli pääse koskaan ja suru repi sydäntä palasiksi, niin jotenkin tässä on vain saanut mieltään käännettyä tulevaan ja uuteen toivoon. Minulla on rankka vuosi takana, läheisen ihmisen kuolema. :'( Mutta elämän on vain jatkuttava, vaikka vaikealta se välillä tuntuu. Olemassa oleva lapsi pitää elämässä niin tiukasti kiinni että jaksettava on. Asia voisi olla toinen jos ei tuota lasta olisi. Toisaalta taas olemassa oleva lapsi lisää tuskaa siitä että tietää mitä menetti. Vastoinkäymiset ja vaikeudet vahvistavat, eikö niin sanota. Pitää vain jaksaa uskoa että hyvin tässä tulee vielä käymään ja toivossa jaksaa elää.

Tuo runo, jonka tänne aiemmin laitoin ja jonka joku (anteeksi en muista nimeä) tuohon oli nyt myös laittanut, antoi minulle ainakin lohtua ja toivoa. Niin kaunis se on.

Parisuhteeseemme ei keskenmeno ole vaikuttanut ainakaan mitenkään negatiivisesti. Enemminkin se lähensi meitä entisestään. Olihan se meidän kummankin menetys :'( Mies on uuteen yritykseen myös valmis ja itse myös tällä hetkellä tuntuu että valmis olen, mutta kun sen aikaa tulee, niin voi olla että pelot ja suru nousevat pintaan ja sitä ei kenties uskallakaan yrittää. Mutta sen näkee sitten. Toivo toisesta lapsesta on kuitenkin niin suuri, että yritettävä se on vielä. Ikääkin alkaa olemaan sen verran ettei asiaa voi hirveästi enää lykätäkään.. :/

Etkä sinä Eulis mitenkään vanha vielä ole. Monet saa tänä päivänä esikoisensakin vasta 40+ vuotiaina. Älä luovu toivosta! Yritä jaksaa :hug:
 
Hei vaan kohtalotoverit. Itse ole JO 40. Lapsia viisi. Yksi km(vko 13+) reilu vuosi sitten. Nyt sylissä kuopus 4kk. Itse selvisin km suht hyvin, jos niin voi sanoa. Olin realisti, ajattelin että vaavissa täytyi olla jotain vikaa, hän ei olisi pärjännyt täällä maailmassa. Kului tasan vuosi ja yksi päivä keskenmenosta kun tämä kuopus syntyi. Muistoista se pikkukaveri ei koskaan häviä, jonain päivänä me vielä nähdään. :flower:
 
Mietin juuri tätä aihetta... Mulla oli keskenmeno viime kesänä, 12 viikon ultrassa todettiin sikiön kuolleen rv 11. Kaavinnan jälkeen tuntui olo helpottuneelta, tieto masukin tilasta oli kamala, ja kun ei ollut merkkiäkään et itsestään tulisi ulos...

Tänään tuli mieleen, että ei ensi, mut seuraavalla viikolla olisi laskettu aika jos olisi... :'( En juuri asiaa "normaalisti" ajattele, mutta kun se tulee mieleen, tulee kyyneleetkin... Luulin, et oisin jo päässyt yli, mutta en ilmeisesti sittenkään ole...

Voimia kaikille km kokeneille. :flower: :hug:
 
MMharmaana
Mamulin kanssa aika samanlaisia ajatuksia :wave: Eli molemmat mieheni kanssa koettiin km toki erittäin raskaana menetyksenä (etenkin kun meillä raskaudet ei ala vaikka kuinka vällyissä peuhattaisiin..), mutta sit tuli se realistisuus et luontoäiti teki tehtävänsä mikä oli pakko. Se lapsi (tai lapsenalku) ei ollut elinkykyinen. Alkuun oli monta viikkoa tosi rankkaa, meinasin laittaa esikoisen kaikki vauvatarvikkeet ja -vaatteetkin myyntiin, en kerta kaikkiaan sietäny ajatusta et ne on tuolla vaatehuoneessa pakattuina/ylähyllylle nostettuina sitä pikkukakkosta odottamassa. Ja ne tavarat kun sattu silmään joka kerta kun hain sieltä vaatteita tai jotain muuta. Nyt kyllä olo on helpottanu jo, mutta eipä sitä asiaa koskaan unohda. Ja laskettu aika kun alkaa olla sit käsillä, siis mikä sen lapsen la ois ollu, ni varmasti tulee lunta tupaan. Mut ajateltava vaan et mikä ei tapa, se vahvistaa. Ja onneks on tuo pikku-ukko (1v5kk) pitämässä äippää kuosissaan :heart:
 

Yhteistyössä