Miten olette selviytyneet läheisen kuolemasta?

Itse työnsin asian pitkään (yli vuoden) syrjään mielestäni. En yksinkertaisesti vain ajatellut menettämistä, kuolemaa tai sen lopullisuutta. Nyt pikkuhiljaa padot alkavat murtua, saatan luhistua kesken kauppareissun hyllyjen väliin itkemään. Sama toistuu työpaikkaruokalassa, autolla ajaessani, kaverin kanssa kahvilla jne... Enkä tiedä, miten minun pitäisi alkaa työstää suruani.

 

Keskusteluapua varmasti ainakin tarvitset!

 

No voi etta...
MA oon ollut tosi pahassa tilanteessa kaksi kertaa. Ensimmaista menetysta surin hyvin voimakkaasti kuukauden paivat- taman jalkeen tyonsin asian mielestani ja laksin ulkomaille. No, vuoden kuluttua takaisin kotiin vakavan masennuksen kanssa. Seuraava menetys vei minut sitten saraalaan kuukaudeksi. Mutta...sitten kun nousin niin nousin kunnolla. Surin siis hyvin rajusti ja pari vuotta siihen (jaloilleen nousemiseen) lopulta meni.
Anna kaiken tulla ulos, itke ja puhu ja itke. Kuuntele musiikkia, mieti ja muistele. Ja sitten- tee rauha asian kanssa ja ryhdy nauttimaan niista muistoista.

 

[QUOTE="vieras";27208832]Itse työnsin asian pitkään (yli vuoden) syrjään mielestäni. En yksinkertaisesti vain ajatellut menettämistä, kuolemaa tai sen lopullisuutta. Nyt pikkuhiljaa padot alkavat murtua, saatan luhistua kesken kauppareissun hyllyjen väliin itkemään. Sama toistuu työpaikkaruokalassa, autolla ajaessani, kaverin kanssa kahvilla jne... Enkä tiedä, miten minun pitäisi alkaa työstää suruani.[/QUOTE]

Sama tilanne. Kuolemasta 8 kk ja en ole vielä pystynyt oikein itkemään, enkä käymään asiaa läpi. Kuolema tuli täysin yllättäen ja kyseessä nuori, läheinen ihminen. Menen tässä lähiaikoina sellaiseen ryhmään, jossa käsitellään surua. Toivon, että se auttaisi.

 

Antanut aikaa itselleni hyväksyä,että sitä toista ei vaan enää ole siinä..Ainahan hän sydämessä mukana kulkee,mutta ei sitten muuten...

Sulle suosittelen keskustelu apua,ei oo hyvä tunkea asiaa syvälle sisimpään koska se sieltä aivan varmasti tulee pintaan. Tai jos et halua kellekkään jutella kirjoita tälle läheiselle kirje(ja kenenkään turha tulla sanomaan,että tyhmää kuolleelle kirjotella kirjeitä) ja kerro siinä aivan kaikki se miltä susta tuntuu.Sen jälkeen vaikka polta se kirje,mutta pääasia ett saat sen kaiken ulos sisimmästäsi. Mulla helpotti osaksi se,että kirjotin kaikenlaista tästä läheisestä,,lähinnä mitä oltiin koettu yhdessä ja miltä tuntu,ku toista ei enää yhtäkkiä 23 vuoden jälkeen ollutkaan elämässä..

Kovasti jaksamista sulle...Mä todellakin tiedän miltä susta tuntuu..

 

Ei siitä koskaan pääse yli, se vaan on totuus. Asian kanssa oppii kyllä elämään, mutta se suru ei häviä mihinkään. Itse menetin ensirakkauteni, aviomieheni 4 vuotta sitten yhtäkkiä sairaudelle. Kaikki kävi niin äkkiä että en ehtinyt käydä asiaa läpi ollenkaan, ja kuoleman jälkeen ei mikään tuntunut todelliselta. Kuinka meille kävi näin, miksi just meille?! On olemassa tukiverkostoja joista voi löytää saman asian kanssa taistelevia ihmisiä.. Se ei vie tuskaa, mutta helpottaa jakaa tunteita ja kokemuksia muiden kanssa <3 voimia kovasti, muista että läheiset ovat juuri nyt tärkeitä ja tuovat tukea enemmän kun koskaan ennen.

 

Samaa mieltä olen kuin edelliset eli yli siitä ei pääse välttämättä koskaan mutta keskustelu muiden saman kokeneiden kanssa helpottaa paljon ja sitä kautta asian kykenee itsekin hyväksymään.
Nimimerkillä kokemusta on ja 20 olen jo hautaankin kantanut.

 

Tuossa joku sanoikin sen kylmän totuuden että ei siitä pääse yli, mutta sen kanssa oppii elämään.

Suosittelen mennä jonnekkin ammattilaiselle juttelemaan ja työstämään siellä. Puhua paljon ja avoimesti asiasta, puhua oikeilla nimikkeillä ja jos itkettää niin antaa mennä, ei saa pidellä itkua surussa. Mitä enemmän itkee sen paremmin ymmärtää ja sitä kautta oppii elämään surun kanssa.

Mun äidin poismeno on ollu kaikista raskain koska se oli aina ollu mulle se läheisin ihminen, ja oli kyl vaikee käydä ne kaikki vaiheet läpi mutta yksi vaihe kerrallaan niin pääsin sopuun surunni kanssa.