Täällä tuntuu kovasti olevan tapetilla sellaisia asioita, kuin että "miten pieni vauva ei oppisi nukahtamaan rinnalle" "miten vauva oppisi nukkumaan omassa huoneessa" "miten vauva oppisi, ettei nukahtaisi syliin" "miten vauva oppisi olemaan yksin lattialla" jne.
Ensinnäkin, en tunnu edes yhtään ymmärtävän näitä kysymyksiä ja miksi jotkut näin haluavat toimia? Jotenkin tuntuu, että joillakin on kova kiire kiirehdittää vauvan kasvamista itsenäiseksi ja riippumattomaksi, vaikkapa sitten rankemman kautta (mm. huudatusunikoulut).
Itse olen jonkun verran lukenut lastenpsykiatrien ja psykologien vauvojen kehittymisestä. (Tämä ei tarkoita siis näitä perinteisiä lastenkasvatuskirjoja, joissa saattaa olla mitä pöyristyttävimpiä tapoja kasvattaa vauvaa / lasta).
Olen oppinut näistä lastenpsykiatrien artikkeleista asioita, jotka olenkin todennut toimiviksi.
Ensinnäkin, maksimaalinen läheisyys vauvana (=kannetaan repussa, liinassa, pidetään sylissä paljon jne.) niin kauan, kun vauva sitä näyttää tarvitsevan, kasvattaakin hyvin uteliaan ja rohkean taaperon, joka lähtee rohkeammin tutkimaan maailmaa liikkeelle opittuaan, koska hän on saanut niin suuren perusturvan pienestä pitäen. On harhaluuloa, että "jos nyt kokoajan pidän vauvaa sylissä ja nukun vieressä, niin se on sitten sellainen takiainen viisivuotiaaksi, että lattialle/sitteriin vaan vauvasta saakka, jotta oppii itsenäiseksi". Tämä ei kyllä pidä paikkaansa - ainakaan psykologien mukaan - ja tätä aihetta on kuulemma ihan tutkittu ja näin ollaan todettu. Periaatteessa maalaisjärjellä voisikin niin ajatella, että jos kokoajan vauvana pidetään sylissä, niin sitten se ei ikinä totu olemaan itsenäisesti yksin lattialla.
Toinen asia on nukkuminen. Eli monet tuntuvat ajattelevan, että "jos nyt 3 viikon ikäisen kanssa nukun vierekkäin niin se tottuu siihen ja nukkuu siinä sitten 10 vuotiaaksi". Näinhän luulisi sen menevän, mutta tutkimukset jälleen kerran osoittavat toista. Vauvat, joiden perusturvallisuus on tyydytetty niin pitkään kuin he ovat sitä tarvinneet (eli nukutaan vierekkäin niin kauan, kun vauva ei suostu nukahtamaan yksin omaan sänkyyn helposti) osoittautuvatkin siinä 3 vuotiaana hyvin rohkeiksi ja itsenäisiksi nukkujiksi peräti omassa huoneessaan, koska he yhdistävät yön ja nukkumisen turvallisuuteen ja että öisin ei ole ikinä tarvinnut pelätä/itkeä.
Jos alussa hyväksyy sen, että vauva nukkuu vieressä tai edes samassa huoneessa ainakin ensimmäisen elinvuotensa ajan tai niin pitkään kuin näyttää olevan tarve, niin myöhemmin saakin sitten sen "oman rauhan miehen kanssa", kun taapero nukkuu rauhaisasti omassa huoneessa jatkossa eikä tule joka yö pelokkaana viereen. Toisin voi olla niillä, jotka ovat yrittäneet vastoin biologisia faktoja koulia vauvaa yksin öisin omaan huoneeseen huudattamalla - vauvoista saattaa kasvaa sitten juuri niitä taaperoita, jotka pelkäävät niin paljon öisin, että hiipivät vielä 10 vuotiaanakin vanhempien viereen nukkumaan, koska omassa huoneessa pelottaa ja he ovat yhdistäneet pienestä pitäen yön yksinoloon ja pelokkuuteen.
Nämä ovat ainakin meillä osoittautuneet kullanarvoisiksi neuvoiksi ja olen tyytyväinen, että tänä päivänä on tutkittu näitä läheisyysasioita paljon. Tai siis nämä ovat noin parinkymmenen vuoden ajan tehtyjen tutkimusten johtopäätöksiä.
Niinpä itse en käsitä, miksi ylipäänsä vauvaa tulisi koulia itsekseen nukkujaksi tai lattialla yksin olevaksi ennen aikojaan, koska siitä ei näytä olevan kenellekään mitään hyötyä missään vaiheessa, päinvastoin, siitä tekee elämästään vain hankalaa.
Ihmiset tuntuvat käyttävän mielettömän määrän energiaa ja vaivaa ja mitä ihmeellisimpiä nukuttamisrituaaleja, jotta "vauva ei vain tottuisi liikaa läheisyyteen eikä oppisi itsenäiseksi". Miksi? On helpompaa vain tehdä niin, minkä huomaa toimivan. Eli jos vauva nukahtaa helpoiten syliin, niin sitten tehdään niin ja annetaan nukahtaa syliin, kuin yritetään väenvängällä siitä pois. Tai jos vauva nukahtaa parhaiten viereen, niin miksei sitten tehdä niin? Kun se on helpointa - sillä hetkellä. Ihmiset tuntuvat liikaa pelkäävän "totuttavansa vauvaa läheisyyteen" ja tuntuvat unohtavan, että nämä syliin nukahtamisetkin ovat vain biologisia vaiheita, jotka jäävät itsekseen pois, kun vauva on siihen valmis.
Itse puhun kokemuksesta: Meidän vauva oli sylivauva aina 6 kk saakka, eli ei viihtynyt muualla kuin sylissä, liinassa tai repussa - ja meidän vauva ei nukkunut muualla kuin vieressä. Mutta kun tiesin, että se kuuluu asiaan, en edes yrittänyt koulia häntä oppimaan olemaan yksin lattialla, enkä ottanut asiasta mitään stressiä, koska tiesin, että tämä vaihe menee ohi. Ja niin tuli päivä, jolloin hän viihtyi enemmän ja enemmän lattialla lelujen parissa ja tuntui olevan todella utelias ja peloton. Aivan niinkuin psykologit väittivätkin niissä jutuissaan. Eli meillä toimi.
Psykologit myös väittävät, että niillä vauvoilla, joita on liikaa jätetty yksin öisin/päivisin sitteriin tai pinnasänkyyn, on perusturvallisuuden kehitys jäänyt jälkeen ja he saattavat täten olla pelokkaampia ja takertua hoitajaansa pidempään päivisin. Tällaisilla taaperoilla yötkin saattavat olla sitten pidempään hankalia. Heitä saattaa pelottaa öisin, sillä he ovat pienestä pitäen yhdistäneet yön yksinjäämiseen.
Eli helpoiten pääsee jatkossa (kun vauva yli 1 v), kun vaan hyväksyy sen, että useimmat vauvat tarvitsevat mielettömän paljon läheisyyttä ensimmäisen elinvuotensa aikana - ja toimii vauvantahtisesti.
Hankalinta mielestäni on yrittää mitä ihmeellisimpiä keinoja, jotta vauva olisi heti itsenäinen öisinkin - ja vaivanpalkaksi saa taaperon, jonka perusturvallisuus on ehkä järkkynyt ja sitten se taaperoikäkin on hankalaa.
Tässä vielä linkki ajatuksieni tueksi:
http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49
Ei itkeskele, kun tietää että on uniaika ja näkee kuitenkin vanhemman vieressään... 