Miten se elämä etenee pienten kasvaessa?

Hei kaikille 40+ äidelle!
Täällähän tuntuu olevan mukavaa porukkaa, ajattelin rohkaista minäkin mieleni, ja kertoa vähän itsestäni:
Olen 43-vuotias, tammikuussa syntyneen maailman ihanimman tytön äiti. =)
Tyttö on ensimmäinen lapseni, ja yllätyslapsi, vaikka sen ei tällä iällä mitenkään uskoisi olevan mahdollista.
Tuntuu, että aika menee aivan älyttömän nopeasti, ja koska olen murehtijatyyppi, olen jo alkanut miettiä lapsen elämää eteenpäin.

Kertokaahan kokemuksianne, joilla on jo vähän isompi lapsi, miten se elämä on lapsen kasvaessa näin iäkkäämpänä vanhempana lähtenyt sujumaan? Tarkoitan, kun omassa tuttavapiirissämme on kaikki täysin erilaisessa elämäntilanteessa: osalla on jo lapsenlapsiakin. Tapaatteko toisia lapsiperheitä?
Jotenkin myös arastelen nuoria äitejä, tuntuu, että heidän kanssaan olisi vaikea ystävystyä, koska oikeastaan muuta yhteistä ei ole kuin se pieni lapsi. Miehenikin on jo 53-vuotias, joten tuntuu hullulta hakeutua nuorien lapsiperheiden kanssa tekemisiin.

Ystävät ovat kyllä tosi innoissaan meidän pienestä, eivätkä ole meitä mitenkään alkaneet syrjiä, vaikka emme enää pääse entiseen tapaan kaikkiin rientoihin mukaan. Tällä hetkellä en kyllä mitenkään pysty kuvittelemaan meitä mihinkään muumimaailmaan, mutta voi olla, että kun se aika koittaa, niin olemme sinne innolla lähdössä

 

Mä täytän marraskuussa 43 ja mulla on 3v tyttö. Ihan toivottu lapsi on ja olen siitä tosi onnellinen että sain vielä lapsen aikaseksi :heart: ! Lapsen isän kanssa emme ole enää yhdessä mutta tyttö on tiiviisti tekemisissä hänen kanssaan ja meidän välit on ihan hyvät. Muutamalla tutulla on suunnilleen meidän likan ikäset lapset ja toisen äiti on 23v ja toisen 36v ja kyllä ihan hyvin juttuun tullaan. Emme kovin usein tapaa mutta joskus. Mulla on lisäks veljen lapsilla jo omia lapsia keneltä saadaan vaatteita jne. eli hyvin on menny vaikka vähän "vanhempi" äiti olenkin. Joskus ajattelen sitä kun tyttö menee kouluun niin tuleeko siellä vastaan sellanen että luokkakaverit alkaisivat ihmettelemään kun hänellä on jo niin "vanha "äiti, toivottavasti ei joudu kiusatuksi sen takia mutta sen näkee sitten..
Ja muumimaailmasta sen verran että käytiin likan kanssa tänä kesänä ekan kerran ja kivaa oli, kaksin oltiin.

 

Moi!
Hyvin se elämä kuule etenee näin vanhempanakin äitinä. Rohkeasti vain mukaan kaikkiin perhekahviloihin ja avoimiin päiväkoteihin. Sieltä löydät varmasti uusia ystäviä, kaikenikäisiä.
Itse olen 42 ja meidän nuorin on 3 vuotias. Mä hiukan suren sitä miten nopeasti tämä aika rientää, vielä on leluautoja lattia täynnä, mutta pian ne unohtuvat laatikoiden kätköihin.
Täytyy nyt vain nauttia joka päivästä ja kyllä tässä nuorena pysyy itsekin kun lasten touhuissa on mukana. =)

 

minulla on 2v. tytöntyllerö tämä iltatähti. leikkipuistossa oli muutamia vanhempia äitejä minun lisäkseni. ihan hyvin tulin juttuun kaikkien (niin nuorempien kuin vanhempien) kanssa.
nyt olen palannut työelämään ja pikkuneiti on hoidossa ihanalla perhepäivähoitajatädillä (hän lähes 6-kymppinen). aivan kuin mummilaan tytön veisi, kun hoitoon mennään. =)

 

Täällä 44 v. kohta 2 viikkoisen pojan äiti.Meillä kaikki tuo vielä edessä mitä teillä ed.kirjoittajilla ollut.Minulla niin hyvä tilanne,että minä ja isi olemme molemmat kotona tällä hetkellä.Ja vauvalla isoveli,joka ensi kevään abi,joten koen etten ainakaan yksin ole vauvan kanssa.Minulle poika esikoinen ja toivottu.Viime keväänä koin keskenmenon,joka lannisti kyllä meitä hetkeksi,mutta päätimme vielä jatkaa yrittämistä.No se kannatti!Vauvaa aloimme mieheni kanssa yrittämään 5/2007.Eli eka raskautuminen vei n. 10 kiertoa!Unohdin jo asian välillä...

Meillä tuttavapiirissä yksi lapsiperhe,jossa vanhemmat ovat melkein sen parikymmentä vuotta nuorempia,mutta heillä kaksi poikaa myös,joilta perisimme paljon vaatteita.Huomaa heistä sen ikäeron hyvin,koska heillä paljon "rennompi"suhtautuminen kaikkeen.Minä heti raskausaikana päätin jo että imetän ainakin sen 6 kk,mikäli maitoa riittää ja jopa 1 v. saakka.Niin tämä nuori äiti ei ole imettänyt kumpaakaan lastaan.Meillä ei siis tällä hetkellä muuta tehdäkään,ku asutaan tissillä.Isi kantaa ruokaa äitille tähän..

Tää on meille semmoinen olotila,että tällä hetkellä emme juuri paljon murehdi tulevaa

 

ja minulla ikää 46 v, eli eka vuosi vauvan kanssa on takana ja nyt aletaan olla taapero-vaiheessa. Me asutaan Italiassa, joten elämä täällä on tukiverkkojen ja kulttuurin kannalta aika erilaista, mutta pojan kanssa on mennyt tosi hyvin. Suurin , ja oikeastaan ainoa rasite on ollut vähäiset yöunet, vaikka poika onneksi keskimäärin on melko hyvä nukkuja. Täällä yleensä ottaen näkee lähinnä yli 30 v äitejä, ja vaikka itse olin tosi myöhäinen ensisynnyttäjä, en ole kokenut itseäni vanhaksi äidiksi. Naapurissa meillä on monta perhettä joissa äidit ovat ehkä 36+ ikäisinä synnyttäneet ekat lapsensa, joten ikäero ei ole niin suuri.
Itse mietin että mulla on ollut paljon "hyviä periaatteita" ennakkoon, ja haluaisin edelleenkin hoitaa lasta mahdollisimman luonnonmukaisilla ja terveen järjen keinoilla mikäli vain mahdollista, mutta tässä kulttuurissa sitä ihmetellään kovasti, joten välillä täytyy vaan sulkea korvansa. Esimerkkinä tästä on että täällä aletaan antamaan vauvanruokana maitoa ja keksejä jo 3 kk iästä, kun meikäläinen on päättänyt lykätä sokerin antoa mahdollisimman pitkälle, samaten ulkoilu sateella tai tuulisella säällä on ihan pois laskuista täällä, meikäläinen työnsi vaunuja joka päivä niin sateessa kuin paisteessa koko viime vuoden, ja sitä katseli ikkunoista koko naapurusto! Ja kun nukutin poikaa vaunuissa pihalla (erityisesti talvella), se se vasta oli uutinen täällä, se kun on ihan pois laskuista koska vauva on aina sisällä täällä. Onneksi meillä on hyvä lastenlääkäri kunnan puolesta, joka on työskennellyt Saksassa aikoinaan ja kannattaa enemmän pohjoismaisia suuntauksia kuin italialaista yli-suojelevaa lapsenhoitoa, ja häneltä saan myönteistä palautetta suomalaiseen tapaani hoitaa lastani.
Muuten olen huomannut että olen aika rela lapsen touhujen suhteen, enkä stressaile kovastikaan vaan luotan että asiat menee aika lailla omalla painollaan. Luulin ennakkoon että olisin huolestuneempi ja kontrolloivampi, mutta on ollut kiva huomata että luottamus omaan kykyyn hoitaa poikaa on kuitenkin aika hyvä. Minä ja mies ollaan molemmat mietitty että oltaisiin tod näk oltu huonompia vanhempia nuorempina, molemmilla kun on ollut aika itsekeskeinen tapa elää ja halu reissata on ollut kova, ja nyt meillä ei ole enää kiirettä minnekkään ja nautitaan ja iloitaan ja nauretaan yhdessä pojan kanssa paljon eikä kauheesti mietitä tulevaisuutta, mennään kuukausi kerrallaan ja katsotaan mitä elämä tuo. Toisaalta jo kaipaaan vauva-aikoja kun näen pojan kasvavan niin kovaa vauhtia....

 

Wau! Upeaa, Aamupäivä! Kiitos tarinastasi ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi! =)