Miten te yh.t jaksatte?

Mä kun en meinaa jaksaa 5 päivää kaksin lapsen kanssa.

 

Eri asia.

On tyystin erilaista elää lapsen kanssa 24/7 kahdestaan, kuin että normaalisti elät perheenä ja sitten siitä katoaa se toinen aikuinen vaikka työreissulle tjtn.

 

yksin jaksaa kun siihen on tottunut eikä voi odottaa keneltäkään apua.

 

On se erilaista. On eri asia kun odottaa sitä huomista tai ylihuomista tai ensi viikon perjantaita, kun helpottaa. Nyt ei ole mitä odottaa, sitä helpotusta ei ole tulossa joten siihen sopeutuu eikä sitä ajattele aktiivisesti. Tällä on suuri psykologinen merkitys.

En silti väitä, ettenkö joskus haaveilisi omasta ajasta tai siitä, että joku toinen laittaisi ruokaa. Tottakai, mutta se on samanlaista haaveilua kuin upouudesta autosta uneksiminen; tietää ettei se ole mahdollista joten ei sitä niin vakavissaan mieti

 

Jaksaisin tosi hyvin. Lapset kylläkin jo 8v ja 5v ja omatoimisia. Nytkin ovat lekarilla keskenään ja olen yksin kotona Minä hoidan nytkin aamuhommat kun mies meneee töihin niin aikaisin. Tulen ennen miestä kotiin joten haen lapsen hoidosta ja teen ruuan. Ehdin siivoillakkin. Mies kun kotiutuu niin usein hän lähtee salille ja me muksuin kanssa kauppaan. Iltahommat mies monesti tekee mutta eipä tuo ois kummonen homma voidella leipä ja suihkuttaa poika samalla kun on itse suihkussa. Arjen pyöritykseen en miestä tarvitse kuin tuomaan rahaa perheeseen. Henkisesti on kiva kun joku jakaa ne arjen ilot ja surut ja on olemassa joku jota kiinnostaa lapset asiat yhtä paljon kuin minua. Ja onhan se helpompaa kun molemmat vanhemmat on satavilla joka päivä eikä tarvii pakata tavaroita ja sumplia tapaamisia.

 

Kiitos kysymästä, hyvin jaksetaan. Mä jaksan aina ihmetellä näitä "mä en jaksa, kun mies on ollu pois 5 päivää ja mä oon ihan yksin"-ruikuttajia. Sori vaan, siltä se mun mielestä kuulostaa. Onko ne lapset niin hirvee taakka kannettavaks, ettei yksin jaksa?

Mun ex oli välillä pitkiäkin aikoja pois, pisin aika tais olla 6 viikkoa ulkomailla. Kertaakaan ei tullu mieleen itkeä, että mä en jaksa yksin näitä lapsia. Onhan mun elämässä herranjestas muitakin ihmisiä, sitten vaan soittoa niille, että ny jeesimään, jos tuntuu, että tarvii apua johonkin.

 

Eri asia.

On tyystin erilaista elää lapsen kanssa 24/7 kahdestaan, kuin että normaalisti elät perheenä ja sitten siitä katoaa se toinen aikuinen vaikka työreissulle tjtn.

Puhumattakaan siitä kuinka paljon energiaa vapautuu, kun ei tarvitse enää passata ja elättää masentunutta, pitkäaikaistyöytöntä miestä, joka katsoo oikeudekseen harrastaa päivitäin henkistä väkivaltaa.
Kahdestaan lapsen kanssa yhärinä eläminen on tuon jälkeen melkoista herkkua.
Tosin en minä elä 24/7 lapsen kanssa, minähän käyn töissä kahdeksasta neljään viitenä päivänä viikossa.

 

Kyllä minäkin jaksaisin jos pakko olisi. Tietty. Mutta kyllä se arjen pyöritys vaan (hyvän) miehen kanssa on oikeasti tuplasti helpompaa. Nytkin mies tyhjentelee astianpesukonetta kun mä palstailen . (Vauva nukkuu).

 

Kiitos kysymästä, hyvin jaksetaan. Mä jaksan aina ihmetellä näitä "mä en jaksa, kun mies on ollu pois 5 päivää ja mä oon ihan yksin"-ruikuttajia. Sori vaan, siltä se mun mielestä kuulostaa. Onko ne lapset niin hirvee taakka kannettavaks, ettei yksin jaksa?

Mun ex oli välillä pitkiäkin aikoja pois, pisin aika tais olla 6 viikkoa ulkomailla. Kertaakaan ei tullu mieleen itkeä, että mä en jaksa yksin näitä lapsia. Onhan mun elämässä herranjestas muitakin ihmisiä, sitten vaan soittoa niille, että ny jeesimään, jos tuntuu, että tarvii apua johonkin.

Ne lapset kun on erilaisia ja joillakin ei ole KETÄÄN joka auttaisi niiden hoidossa tai missään muussakaan. Voi vähän avata niitä silmiä...

 

[QUOTE="nih";28840029]Ne lapset kun on erilaisia ja joillakin ei ole KETÄÄN joka auttaisi niiden hoidossa tai missään muussakaan. Voi vähän avata niitä silmiä...[/QUOTE]

Kyllä, jos on niin yksin, ettei ole ketään auttamassa, voisi avata silmänsä ja miettiä mistä se johtuu.

 

Kyllä, jos on niin yksin, ettei ole ketään auttamassa, voisi avata silmänsä ja miettiä mistä se johtuu.

Niin, mistäköhän kenenkin kohdalla..ujoudesta tai sosiaalisten tilanteiden pelosta, puolison kuolemasta, asuinpaikkakunnan muutoksesta, kyvyttömyydestä luoda kontakteja ihimisiin...

 

Hyvin minä jaksan. Paljon paremmin kun paskassa suhteessa. Eihän se ole kun asennoitumiskysymys.

 

Niin, mistäköhän kenenkin kohdalla..ujoudesta tai sosiaalisten tilanteiden pelosta, puolison kuolemasta, asuinpaikkakunnan muutoksesta, kyvyttömyydestä luoda kontakteja ihimisiin...

Jos puoliso kuolee ja jää yksin, totaalisen yksin, niin missä vika, että jää yksin? Missä kaikki kaverit ja sukulaiset sillon on? Asuinpaikkakunnan muutoksesta? No alkuun käy syyksi, mutta kyllä aikuisenakin luodaan uusia suhteita. Ujous, no senkin yli pääsee, jos tarpeeksi yrittää, tiedän omasta kokemuksesta. Ja jos on yksin, niin kannattaahan se miettiä, mistä se johtuu ja mitä sille mahdollisesti ois tehtävissä.

 

toisilla ei vaan ole ketään omat vanhemmat sairaita sukulaiset kaukana eikä koe että niiden tarvitsisi auttaa ystävät eri tilnteessa elämässään eikä halua vielä omiakaan lapsia eikä halua lapsia hoitaa. joskus olen ajatellut kuinka helppoa se lapsilla onkaan hommata kavereita kun niillä ei tarvitse lla kun samallainen paita niin heti voi leikkiä yhdessä aikuiset taas on vaikeita ne miettii liikaa ja kaikilla on omat jutut. ei ystävystyminen ole niin helppoa.

 

Jos puoliso kuolee ja jää yksin, totaalisen yksin, niin missä vika, että jää yksin? Missä kaikki kaverit ja sukulaiset sillon on? Asuinpaikkakunnan muutoksesta? No alkuun käy syyksi, mutta kyllä aikuisenakin luodaan uusia suhteita. Ujous, no senkin yli pääsee, jos tarpeeksi yrittää, tiedän omasta kokemuksesta. Ja jos on yksin, niin kannattaahan se miettiä, mistä se johtuu ja mitä sille mahdollisesti ois tehtävissä.

Et nyt osaa katsoa tätä asiaa kuin omalta kantiltasi.

 

Jos puoliso kuolee ja jää yksin, totaalisen yksin, niin missä vika, että jää yksin? Missä kaikki kaverit ja sukulaiset sillon on? Asuinpaikkakunnan muutoksesta? No alkuun käy syyksi, mutta kyllä aikuisenakin luodaan uusia suhteita. Ujous, no senkin yli pääsee, jos tarpeeksi yrittää, tiedän omasta kokemuksesta. Ja jos on yksin, niin kannattaahan se miettiä, mistä se johtuu ja mitä sille mahdollisesti ois tehtävissä.

Tää voi tulla sulle nyt melkoisena yllätyksenä, mutta kaikilla ei niitä sukulaisiakaan ympärillä isoa laumaa ole. Mulla on vain muutama sukulainen ja puolet heistäkin on joko alkoholisteja tai mielenterveyspotilaita...paljonko luulet heistä olevan apua?

Kun olin yh, olin kovin nuori. Kavereita kyllä löytyi, mutta olin ainoa, jolla oli lapsi. Kummasti se yhteydenpito väheni ihan puolin ja toisin, kun elämäntilanteet olivat kovin erilaiset. Tottahan toki sitä sitten aikoinaan sai uusia tuttavuuksia muista äiti-ihmisistä, mutta tuttavuudesta on pitkä matka kaveruuteen ja siitä valovuosien matka ystävyyteen.

 

Kyllä, jos on niin yksin, ettei ole ketään auttamassa, voisi avata silmänsä ja miettiä mistä se johtuu.

Mä en edes ole itse tuossa tilanteessa mutta mä pystyn ymmärtämään ihmisiä jotka ovat ja näkemään ettei kaikki toimi niin kuin mä eikä kaikki aina mene täydellisesti. Mutta sä et näe muita kuin oman napasi.
Kyllä elämä vielä suakin opettaa.

 

Hyvin jaksan äitiyttä, mutta joskus muut asiat verottaa.
Äitiys ei siis ole minulle raskasta, lapsihan on vain bonaria mun elämässä.

Muut asiat vie voimavaroja ajoittain. En kaipaa kumppania saman katon alle, vaikka siivousjuhta ja taloudellinen helpotus kivoja olisivatkin. Pidän silti mielummin vapauteni.
Olen sellainen ihminen, etten jaksa olla kovin tiiviisti miehen kanssa.

 

Mä olen just tuollainen ilmeisesti sosiaalisesti kyvytön kun ei mulla ole kavereita. On vaan mies ja lapsi ja ne viikot kun mies on työreissuilla olen todella yksinäinen. Kavereita olen yrittänyt hommata harrastuksista ja vaikka mitä kautta mutta eipä niitä vaan ole. Ja sukulaiset jo vanhoja ja asuvat kaukana.

 

[QUOTE="nih";28840108]Mä en edes ole itse tuossa tilanteessa mutta mä pystyn ymmärtämään ihmisiä jotka ovat ja näkemään ettei kaikki toimi niin kuin mä eikä kaikki aina mene täydellisesti. Mutta sä et näe muita kuin oman napasi.
Kyllä elämä vielä suakin opettaa.[/QUOTE]

Enpä viitsi edes avautua, mitä kaikkea on tullut koettua, että en todellakaan näe vain omaa napaani ja kuvittele, että kaikki menee aina täydellisesti. Ja kaveripiiristä löytyy esimerkkejä niin leskeksi jääneistä kuin muualle muuttaneista ym, että siksi ehkä on vaikea kuvitella, että joku ois ihan totaalisen yksin. On mullakin ollut hetkeni, jolloin on tuntunut, että olen yksin, eikä kukaan auta. Silloin on vaan avattava suunsa ja pyydettävä sitä apua, ei kukaan osaa toisten ajatuksia lukea.

 

Yyhoona elämä on paljon helpompaa ja parempaa kuin mitä se oli aikoinaan aviossa. Lapsillekin se on paljon parempaa. Ei tarvitse hoivata ja passata toista, ei pelätä milloin se hermostuu lapsille, ei pelätä missä se on ja mitä tekee tai milloin tulee tai tekeekö se jotain itselleen. Lapset ei uskaltaneet paljon puhua tai leikkiä kun äiti oli kotona. Joten erittäin hyvä olla näin yyhoona

 

Yyhoona elämä on paljon helpompaa ja parempaa kuin mitä se oli aikoinaan aviossa. Lapsillekin se on paljon parempaa. Ei tarvitse hoivata ja passata toista, ei pelätä milloin se hermostuu lapsille, ei pelätä missä se on ja mitä tekee tai milloin tulee tai tekeekö se jotain itselleen. Lapset ei uskaltaneet paljon puhua tai leikkiä kun äiti oli kotona. Joten erittäin hyvä olla näin yyhoona

Melekonen emäntä sulla... ilmeisesti ei tapaa enää lapsiaan?

Mutta toisaalta, sun tilaneessa , ja kaikissa niissä missä se toinen on paska /sauras tai kyvytön, on toiki ihan ymmärrettävää että mieluummin yh kuin sen kanssa.
Rankempaa se sitten varmaan on jos jää yksin "ihan puskista " että toinen kuolee tai varoittamatta lähtee.. Se itsessään jo on rankkaa, ja siihen päälle lapset ja niiden huoli, niin uskon kyllä että siinä olisi tukiverkkoa tarpeen.

 

[QUOTE="vieras";28840231]Melekonen emäntä sulla... ilmeisesti ei tapaa enää lapsiaan?

Mutta toisaalta, sun tilaneessa , ja kaikissa niissä missä se toinen on paska /sauras tai kyvytön, on toiki ihan ymmärrettävää että mieluummin yh kuin sen kanssa.
Rankempaa se sitten varmaan on jos jää yksin "ihan puskista " että toinen kuolee tai varoittamatta lähtee.. Se itsessään jo on rankkaa, ja siihen päälle lapset ja niiden huoli, niin uskon kyllä että siinä olisi tukiverkkoa tarpeen.[/QUOTE]

Ei ole elossa enää, mutta eron jälkeen tapasi vain kerran lapsiaan. Elareita ei halunnut maksaa, olisi halunnut kieltää äitiytensä kokonaan. Eli todellakin yyhoona helpompaa.

 

No yhdyn kyllä tuohon yh-isän mielipiteesen, että todellakin on parempi ja helpompaa näin kahdestaan lapsen kanssa, kuin "hullun" puolison. Mun ex on narsku, joten jokainen voi päätellä, mitä helvettiä elo on välillä ollut. Vaikka mulla tuo lapsi tuossa on huollettavana, niin silti se on helpompaa, kun koko ajan elää pelko persiissä, että mitä seuraavaksi tapahtuu, kun selkäsi käännät. Eli summa summarum - hyvin jaksetaan, kun ex on jättänyt nyt lopullisesti tuon eron jälkeisen piinaamisenkin, kun löysi uuden emännän... Ja kun käy töissä, niin saa muutaman tunnin päivässä ihan muutakin ajateltavaa ja seuraa, kun tuo lapsi. Ja sitten jos tuntuu, että on pakko päästän jonnekin, niin sitten lapsi mummulaan ja menoksi. Mä olen sikäli onnellisessa asemassa, että ne isovanhemmat löytyy läheltä, tykkäävät olla tuon tenavan kanssa, joten ovat oikeastaan aina valmiita ottamaan häntä, kun tarvii. Ja totaaliyhäreille nostan kyllä itsekin hattua, että jaksavat todellakin olla ihan totaalisen yksin niiden lastensa kanssa ja saavat arkensa sujumaan mutkattomasti.

 

Jaksan erittäin hyvin. Kodissani ei ole enää fyysistä eikä henkistä väkivaltaa niiden uhkaa eikä niiden pelkoa.