Muilla miehiä, jotka pettyneitä että tulee poikavauva?

Yleensähän sanotaan että mies aina toivoo poikaa, mutta meillä on aivan toisinpäin. Miehelläni on jo kaksi tyttöä ja nyt olisi tulossa poika, on aivan maassa kun oli toivonut pientä prinsessaa.

Miehelläni on todella traumaattinen lapsuus takana ja inhoaa sitä, millainen on ollut lapsena – ei esimerkiksi halua katsoa omia lapsuuskuviaan, niitä ei saa pitää esillä missään jne. Pojasta tulee todennäköisesti ihan isänsä kuva, koska muutkin lapset ovat perineet täysin isänsä ulkonäön (vahvat geenit siis). Ei sano suoraan olevansa pettynyt, mutta tietysti vaimona huomaan tämän.

Varmasti rakastaa vauvaa, kun siitä tulee konkreettinen ja syntyy tähän maailmaan, mutta onko kenelläkään muulla ollut vastaavaa tilannetta? Onnellisena odotan pientä rakkauttani syntyväksi tähän maailmaan ja mieskin odottaa innoissaan, mutta toivoi vielä vikassa ultrassakin, että edelliset ultraajat olisivat katsoneet väärin ja olisi tyttö tulossa.

Eli kysymys: Muilla miehiä, jotka pettyneitä poikavauvaan?

 

Vai johtuuko siitä, että kaikki nyt luulevat että lapsia piti tehdä siihen asti että poika tulee?

 

Vai johtuuko siitä, että kaikki nyt luulevat että lapsia piti tehdä siihen asti että poika tulee?

Ei, nämä kaksi edellistä ovat tosi nuorena tehtyjä, olen uusi vaimo ja olemme vasta vähän päälle 30-vuotiaita. Periaatteessa lapsia voisi hyvin tulla enemmänkin

 

Ai siitäkö siinä on kyse... Heureka!

 

[QUOTE="Aloittaja";29410812]Ei, nämä kaksi edellistä ovat tosi nuorena tehtyjä, olen uusi vaimo ja olemme vasta vähän päälle 30-vuotiaita. Periaatteessa lapsia voisi hyvin tulla enemmänkin [/QUOTE]

No sitten syy lienee siinä, että mies olettaa uuden vaimon toivovan nimen omaan tyttöä ja on tästä pahoillaan.

 

No sitten syy lienee siinä, että mies olettaa uuden vaimon toivovan nimen omaan tyttöä ja on tästä pahoillaan.

Tai sitten mies vaan ei haluaisi poikalasta ja omasta lapsuudestaan johtuen ehkä pelkääkin tulevaa.
Kyllähän monikin vanhempi kokee vanhemmuuden helpommaksi vastakkaista sukupuolta edustavalle lapselle, etenkin jos itsellään on jotain traumoja tmv.
Tässä tapauksessa vaimo ei edes toivonut tyttöä.

Mä tiedän useamman miehen, jotka ovat "aina" toivoneet saavansa tyttölapsia - jo silloin nuorena, kun lisääntyminen oli vasta kaukainen haavekuva.
Näillä jokaisella miehellä on aika kompleksinen isäsuhde ja muutenkin sellaisia "kovia" tyyppejä, eli ehkä kokevat omien kokemustensa vuoksi miesten maailman liian kovaksi tai jotain, en tiedä mistä johtuu.
Onhan niitä naisiakin, jotka toivovat nimenomaan vain poikia ja nämä naiset on myös havaintojeni mukaan niitä, joilla on kompleksinen äitisuhde ja eivät oikein viihdy naiseudessaan, toivovat olevansa vähän "jätkämäisiä", korostavat miehekkäitä puoliaan jne.

 

[QUOTE="Heh";29410908]Tai sitten mies vaan ei haluaisi poikalasta ja omasta lapsuudestaan johtuen ehkä pelkääkin tulevaa.
Kyllähän monikin vanhempi kokee vanhemmuuden helpommaksi vastakkaista sukupuolta edustavalle lapselle, etenkin jos itsellään on jotain traumoja tmv.
Tässä tapauksessa vaimo ei edes toivonut tyttöä.

Mä tiedän useamman miehen, jotka ovat "aina" toivoneet saavansa tyttölapsia - jo silloin nuorena, kun lisääntyminen oli vasta kaukainen haavekuva.
Näillä jokaisella miehellä on aika kompleksinen isäsuhde ja muutenkin sellaisia "kovia" tyyppejä, eli ehkä kokevat omien kokemustensa vuoksi miesten maailman liian kovaksi tai jotain, en tiedä mistä johtuu.
Onhan niitä naisiakin, jotka toivovat nimenomaan vain poikia ja nämä naiset on myös havaintojeni mukaan niitä, joilla on kompleksinen äitisuhde ja eivät oikein viihdy naiseudessaan, toivovat olevansa vähän "jätkämäisiä", korostavat miehekkäitä puoliaan jne.[/QUOTE]

Joo meillä nimenomaan on se syynä, että oma lapsuus on sen verran traumaattinen, että poika muistuttaa siitä omasta lapsuudesta. Olisi kovasti toivonut tyttöä, pitää poikia hankalina ja villikkoina, joihin ei tepsi kuri ym. Ollut siis itse aikamoinen hulivili lapsena ja sitten myös juuri tuo isäsuhde ollut todella traumaattinen ja oma äiti hylännyt ihan lapsena.

Uskon kyllä, että asia muuttuu, kunhan saadaan poika maailmaan, mutta surettaa miehen puolesta, kun selkeästi vähän odotuksen into lopahti tuonne ultraan.

 

[QUOTE="Aloittaja";29411055]Joo meillä nimenomaan on se syynä, että oma lapsuus on sen verran traumaattinen, että poika muistuttaa siitä omasta lapsuudesta. Olisi kovasti toivonut tyttöä, pitää poikia hankalina ja villikkoina, joihin ei tepsi kuri ym. Ollut siis itse aikamoinen hulivili lapsena ja sitten myös juuri tuo isäsuhde ollut todella traumaattinen ja oma äiti hylännyt ihan lapsena.

Uskon kyllä, että asia muuttuu, kunhan saadaan poika maailmaan, mutta surettaa miehen puolesta, kun selkeästi vähän odotuksen into lopahti tuonne ultraan.[/QUOTE]

Hyvä juttu, että saitte tietää sukupuolen ennen syntymää, niin mies ehtii työstää asiaa ja omia traumojaan.

Lapsen synnyttyä asia tuskin on mikään ongelma. Monilla on sukupuolitoiveita odotusaikana, mutta yksilön tultua maailmaan rakastaakin lasta, eikä edes mieti tämän sukupuolta.

 

Miehesi saisi olla kiitollinen, että hänellä on kuitenkin jo kaksi tyttöä. Ja ehkä vähän jälkiviisautta, mutta ehkä hänen ei olisi pitänyt saada kolmatta lasta, jos sukupuolella on noin kauheasti väliä. Se kun on arpapeliä, tuleeko tyttöjä vai poikia.

 

Lisään vielä, että mikäli hän osaa suhtautua poikaan rakkaudella, toivon että tämä toimii parantavana terapiana. Ehkä hän itse eheytyy, kun huomaa, ettei hänen lapsuutensa toistu enää. Että hän voi nyt itse jossakin määrin vaikuttaa heidän isä-poika-suhteeseensa.

 

No, meillä mies toivoi molemmista lapsista tyttöä ja oli aluksi tosi pettynyt, kun pojan sukupuoli selvisi ultrassa. Luulen, että pettymys meni ohi vasta joko ihan ennen syntymää tai heti sen jälkeen - nykyisin kuitenkaan ei mitään negatiivisia tuntemuksia ole. Hyvähän sitä omaa pettymystä on käsitellä, niin pääsee sitten siitä yli - huonompi asia olisi kieltää tuntemukset, jolloin ne voisivat myöhemmin vaikuttaa alitajuisesti.

 

nykyisin kuitenkaan ei mitään negatiivisia tuntemuksia ole. Hyvähän sitä omaa pettymystä on käsitellä, niin pääsee sitten siitä yli - huonompi asia olisi kieltää tuntemukset, jolloin ne voisivat myöhemmin vaikuttaa alitajuisesti.

Kelläpä meistä ei olisi ollut jotain odotuksia tai pettymyksiä ja aina niistä on selvitty. Kyllä minäkin kuvittelin, että eläisin normaalia elämää raskaudesta huolimatta. Mutta kävikin niin, että jouduin pitkälle sairaslomalle. Se oli aivan hirveää, mutta se on ohi nyt ja se on vaan elämää. Loppujen lopuksi se oli aika lyhyt aika elämästäni.

 

Okei, poika tulossa. Isä on pettynyt sukupuoleen oman taustansa vuoksi. Tässä vaiheessa mulla vähän alkaa kellot kilistä, jos menneisyys on tosiaan sen verran repaleinen ettei pysty edes kuvia katsomaan... Eli ois syytä pikkuhiljaa alkaa sitä menneisyyttä käymään läpi, ymmärtää, antaa anteeksi itselleen ja löytäa rauha sen kanssa. En usko, että pelkästään lapsi pystyy toimimaan terapiana vanhemmalleen. Vanhemman on liian helppo siirtää kielteiset ajatukset lapseensa ihan tiedostamattaankin jos ajatustyö tökkii asian kanssa. Toivottavasti ajatukset pojasta muuttuu positiivisemmaksi viimestään sitten kun sitä saa sylitellä.
Tsemppiä.

 

Äkkiä mies vaikka pakolla terapiaan. Tiesin jo otsikosta mistä kyse. Pinnan alle patoutuneet tunteet voivat tulla vaikka minä paskana ulos, kun jo nyt reakyio on tuollainen. Viimeistään lapsen murrosikä on hirveä tai sitten isä jää ihan etäiseksi.

 

Äkkiä mies vaikka pakolla terapiaan. Tiesin jo otsikosta mistä kyse. Pinnan alle patoutuneet tunteet voivat tulla vaikka minä paskana ulos, kun jo nyt reakyio on tuollainen. Viimeistään lapsen murrosikä on hirveä tai sitten isä jää ihan etäiseksi.

Samaa mieltä tuosta, että ap:n miehen täytyy käsitellä vanhat traumansa, mutta sitä vaan mietin, että miksi vastaaviin ketjuihin naisten pettymyksestä tyttövauvaan ei reagoida näin voimakkaasti?
En ainakaan itse ole huomannut palstalla esiintyvissä naisten aloittamissa "en halua tyttövauvaa"-ketjuissa tällaista, että käskettäisiin mennä terapiaan ja tiedettäisiin "heti mistä on kyse".
Vaikka samalla tavalla ne tyttöjä inhoavat naiset ovat traumaisia ja tarvitsevat hoitoa, on kuitenkin jostain syystä hyväksytympää inhota tyttöjä ja olla pettynyt.

 

Aijaa, no ihan samaa vastaisin naiselle. Minusta lapsia ei pitäisi ollenkaan hankkia, jos jompikumpi sukupuoli tai esim. ultrassa havaisematon kehitysvamma lapsella "ei kelpaa".

 

Aijaa, no ihan samaa vastaisin naiselle. Minusta lapsia ei pitäisi ollenkaan hankkia, jos jompikumpi sukupuoli tai esim. ultrassa havaisematon kehitysvamma lapsella "ei kelpaa".

on nyt täysin eri asia kuin pettyminen sukupuoleen oman menneisyyden vuoksi, eikä kelpais muuten mullekkaan, tosin meillä jo lapsiluku täynnä.
Mutta tosiaan ukko terapiaan, mitä hän on itseasiassa tehnyt, tai vanhemmat tehneet hänelle kun ei voi lapsuusajan valokuviaan edes katsoa?

 

antaisit adoptioon vammaisen? henkisesti 15v. ei tarvitsisi hankkia lapsia.

 

No minä en usko, ettei jokainen mies haluaisi omaa poikaa. Mutta ilmeisesti sitten traumaattinen lapsuus voi saada toisiinkin aatoksiin. Pitää sitten varmaan erota? Vai mikä oli aloituksen pointti?

 

mä en oikeen ymmärrä, että miten voi olla pettynyt sukupuoleen, jos kaikki on muuten hyvin

 

Äitinä täytyy tuossa tilanteessa sit vaan olla tarkkana, että osaa tukea miehen isyyttä oikein. Et ei esim. mies ala vaatia pojalta mahdotonta kuria, jos kerran on sitä mieltä, et pojat villejä jne.
Meille myös syntyi kahden tyttären jälkeen poika. Mies ei missään tapauksessa ollut pettynyt, kovasti halusi pojankin. Mutta alkuun hänellä oli selvästi haasteita mieltää itseään pojankin isäksi ja jotenkin poikavauvan hoitaminen oli olevinaan erilaista kuin tyttöjen. Tää meni kuitenkin pikkuhiljaa ohi. Nykyään poika (kohta 7v) on ihan isin poika. Harrastavat yhdessä ja isi ottaa mielellään pojan mukaan lähes joka paikkaan. Pojan maailma on erilainen kuin tytön - onneksi mä saan tuoda välillä pehmeyttäkin äijieni touhuihin

 

Kuulostaa terapian tarpeelta.

 

[QUOTE="viera";29411408]Miehesi saisi olla kiitollinen, että hänellä on kuitenkin jo kaksi tyttöä. Ja ehkä vähän jälkiviisautta, mutta ehkä hänen ei olisi pitänyt saada kolmatta lasta, jos sukupuolella on noin kauheasti väliä. Se kun on arpapeliä, tuleeko tyttöjä vai poikia.[/QUOTE]

Mun mielestä tällaiset vastaukset on todella käsittämättömiä, todella ajattelematonta ja rumaa kirjoittelua. Tokihan sitä ollaan tietoisia, että kumpi vain voi tulla, mutta kyllä silti monella on toiveita siitä, kumpi sukupuoli olisi toiveessa. Niitä ei saa vain ääneen sanoa, koska sitten on just näitä "ei pitäisi saada lapsia ollenkaan" mölväisyjä.

Se kun vaan on fakta, että moni raskausaikana toivoo jompaa kumpaa, mutta enpä tiedä ketään, joka ei omaa lasta ja vauvaa rakastaisi. Vähän ajattelevaisuutta peliin.

En ymmärrä miksi tämä sukupuolen toivominen on niin hirmuinen tabu Suomessa. Eri asia on sitten syntymän jälkeen hyljeksiä lasta siksi, että hän olisi ei-alunperin toivottua sukupuolta (ja se taitaa olla todella, todella harvinaista).

Olisin itsekin aluksi toivonut tyttöä, mutta kun kuulin pojan tulevan, niin olin innoissani. Ikinä maailmassa en jättäisi poikaani tekemättä jälkiviisaana, hohhoijaa.

Kiitos kaikille (muille) asiallisista ja hyvistä vastauksista ja neuvoista!

 

No mutta kysehän on ap:n miehen traumoista, eihän tässä nyt varsinaisesti ole kyse sukupuoleen pettymisestä vaan omista traumoista. Minustakin kuulostaa terapian tarpeelta.

Meillä mies toivoi poikaa (kuten miehet yleensä) ja sen sai. Toivottavasti seuraava on tyttö Oli mikä oli, yhtä rakas joka tapauksessa.