Muistoja keskenmenoista?

Moikka,

nyt jo toisen keskenmenon kokeneena rupesin miettimään, että haluaisin jonkin muiston "lapsistani", jotka eivät koskaan sitten eläneetkään. Omat keskenmenoni ovat siis näitä aikaisia (5. viikolla ja 8. viikolla), mutta silti kaipaisin jotain muistoa näistäkin raskauksista. Miehen kanssa pohdittiin tätä, ja päädyttiin hankkimaan kaunis puinen rasia ja sinne sisälle laitettavaksi kultaiset amuletit, yksi kummallekin.

Jotenkin koen tärkeänä että "lapseni" siellä jossain tietävät, etten ole unohtanut heitä, ja että olivat jo tulleet meille tärkeiksi. Näin myös koen, että suru on helpommin hallittavissa kun on jotain konkreettista johon se kohdistaa.

Tiedän toki, että näillä viikoilla ei nyt ihan voisi lapsesta puhua mutta alkio tai solumöykky kuulostaa liian brutaalilta. Onhan pienessäkin jo valmiina kaikki, mitä kasvamiseen olisi tarvittu.

Onko kukaan muu siis toiminut samoin? Vai pidättekö ihan huuhaana?

 

Jotenkin ihana ajatus

 

Ei omaa kokemusta, mutta mielestäni kaunis ajatus :heart:

Me ollaan juuri menossa jatkotutkimuksiin down-riskin takia yms, ja mies heikolla hetkellä kysy että saako niin pientä haudata (jos menee esim lv-näytteestä kesken tai on tod vakava häiriö ja päädytään keskeyttämään)

Tuntuisi tärkeältä tehdä jotain konkreettista sen menetyksen keskellä.

 

Vastaavia kokemuksia ei ole, mutta tuo oli kaunis teko ja varmaan tuntui teistä hyvältä saada joku muisto lapsista jotka eivät jaksaneet kasvaa, mutta olivat jo rakkaita. :hug:

 

No hei, itse asiassa mulla on sama homma ensimmäisestä keskenmenosta aina halusin metsään tärkeälle paikalle ristin missä muistaisin lasta, mutta kyllä lapseni näkee taivaasta että oli meille rakas.. enhän minhä sitä ristiä koskaan saanut sinne tärkeeseen paikkaan. tuo onm hyväö idea !

 

kaunis ajatus. mä en oo koskaan kokenut tarpeelliseksi muistella niitä, ovat kuitenki tehneet niin kipeää henkisesti. mieluiten vaan unohtaisin ja niin olen tehnytkin. ei mitään hajua päivämääristä, tai kuukausistakaan milloin km:t tapahtuivat. miksi muistella niin tuskallisia juttuja.

 

Meillä on muistona niinkin yksinkertainen asia kuin; mummun kutomat villasukat.Ne oli rakkaudella tehdyt pikkuiselle pojallemme, joka kuoli raskauden puolivälissä.Kaikki muut vauvanvaatteet on viety pois,mutta ne sukat säästimme.Meille kun ei enää lapsia tule.Toisena muistona on ultrakuva.

 

Kiitos kaunis kommenteista :flower:

Vaikka oma kantani on eri, niin ymmärrän todella hyvin myös Gardenian mielipiteen.

Jotenkin tämä myöhemmin tapahtunut (tai no myöhemmin ja myöhemmin, 8. viikolla) on ollut vaikeampi vaikka olen kuullut sanottavan että ensimmäinen kerta olisi vaikeampi. Ehkä, koska tällä kertaa oli enemmän aikaa olla raskaana ja kiintyä pikku öttömönkiäiseen. Toki kiintyminen alkaa heti kun aavisteleekin raskautta, mutta pidemmälle edenneessä raskaudessa se on kehittynyt jo vahvemmaksi. Minulle nämä pienet ovat olleet jo vauvoja. Meidän vauvoja. Ja heidän mennessään pois meni myös yhdenlainen elämä; se jonka olin ajatellut odottavan meitä perheenä. Jos keskenmenon voisikin ajatella niin, että menetetty asia on vain solumöykky, niin ei varmasti olisi niin vaikeaa. Mutta minä ainakin henkilökohtaisesti suren myös menetettyä mahdollisuutta, sitä mitä meillä olisi ollut. (Meni vähän offtopiciksi )

Kiva siis kuulla, että muilla on samankaltaisia ajatuksia. Ja että on myös erilaisia ajatuksia, tietty

 

Minä säilytin neuvolakortin ja sen välissä ultrakuvan. Meni kesken aikaisessa vaiheessa, mutta ehdittiin jo ultrata ja todeta sykkeet ja kävin neuvolassa pari kertaa. Vielä en ole niitä niin katsellut, kun ei tapahtumasta ole vielä kovin kauaa. Myöhemmin sitä on ehkä parempi muistella, että oli joskus tälläinenkin, vaikka vauvaa ei siitä koskaan meille tullut.

 

Minulla vauva kuoli kohtuun noin 12 viikolla. Vanhin tyttäremme piirsi enkelipoika taulun, jonka eteen ostettiin pieni valkoinen enkeli. Nyt vaavi on meillä kirjahyllyssä mukana jokapäiväisessä elämässä. Suurimman surun keskellä oli tärkeää, kun oli joku konkreettinen juttu, mille puhua jne..

 

meillä istutettiin takapihalle auringonkukkia kasvamaan viime kesäisen keskenmenon jälkeen. tämän kertaisesta enkelivauvasta on muistuttamassa pieni kukan sisällä nukkuva vauva :heart:

 

Itselläni on 2 keskenmenoa rv 18+ varsinkin ensimmäisen kohdalla oli todella tärkeää saada jokin konkreettinen muisto asiasta, en tiedä johtuisiko siitä, että en saanut poikaa nähdä.
Toisella kertaa pojan näin ja ei ollut sellaista pakkoa. Mutta meillä on kaksi pientä enkeliä kirjahyllyssä, aluksi ne olivat todella tärkeät. Nykyään harvemmin mutta tulee kuitenkin tilanteita jolloin on tärkeää "nähdä lapseni" Lisäksi on tallessa kummankin neuvolakoritit ja ultrakuvat.

 

Meillä on posliinienkeli takan päällä muistuttamassa ensimmäisestä, km rv 10+5. Nyt olen etsinyt pienempää enkeliä toiselle, km rv 5+.

 

Itsekkin haluaisin jonkun muistomerkin pikkuiselle tehdä, niiden 6+1 viikon aikana mitä pikkuisemme oli ehtinyt kasvaa oli siitä tullut jo todella rakas pallero. Keskenmenon todettiin vasta kun viikkoja olisi pitänyt olla 10+1. Pikkuisellamme oli jo ihan oma nimikin jolla kutsuimme häntä ja rakastin niitä kaikkia raskausoireita, jotenkin siitä tiesi että se on vihdoin oikeasti totta.
Tällähetkellä ei pikkuisesta muistoja ole kuin kirjasessani joka on kuin päiväkirja, sinne raapustin tekstin "I love you whoever you would've been".
Itku tuli tätä viestiä kirjoittaessa... :ashamed:

 

:hug: kaksplusyks.

Me päästiin lisäämään ikävöitävien vauvojen joukkoon vielä yksi, nyt rv 6+ Jospa neljäs kerta toden sanoisi...

Tämä runo on kortissa, jonka kirjoitin meidän vauvanaluille muistoksi. Viedään se vihkikirkon yhteydessä olleelle hautausmaalle, muualle haudattujen muistomerkille.

Kun on oikein pieni,
voi lentää linnun untuvalla,
nukkua orvokinlehden alla
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi keinua heinässä huojuvassa,
levätä kukassa tuoksuvassa,
kun on oikein pieni.

Kun on oikein pieni,
voi istua lumihiutaleille,
liitää maailman tuulien teille,
kun on oikein pieni.

(Hannele Huovi)

 

Kätsy: :hug: Voi kun kaunis runo, tippa kulmassa luin... :'( Niin ja toivon todellakin että neljäs kerta toden sanoo, meidän molempien puolesta Ja tietysti toivon kovasti että seuraavalla kerralla muillakin kaikki menee paremmin loppuun asti

 

Jouduin keskeyttämään raskauden viikolla 22+. Sairaalassa sain nähdä pienen enkelityttömme ja silittää hentoa poskea ja hienon hienoa tukkaa. Muisto siitä jäi sydämeen ja mieleen.

Lennä lapseni taivaan kotiin,
lennä enkelien hellään huomaan.
Katson taivaan tähtitarhaa
ja sinun tuikkeesi siellä huomaan.
Nuku rauhassa nukkaposki,
tule unessa luokseni uudestaan.
Vielä joskus kohtaamme pikkuinen,
luona enkelten tähtitarhain.

Konkreettinen muisto on valokuva eräässä kansiossa neuvolakortin, ultrakuvien, epikriisien ja muutaman runon kera. Sikiö tuhkattiin ja tuhkat on toimitettu lasten hautausmaalle ja kivessä teksti: " Herra, sinun kirjaasi oli kaikki kirjoitettu. Ennenkuin olet elänyt päivääkään"

Voimia kaikille pikkuisensa menettäneille :hug: .