muita jotka ei enää jaksa iloita vain muiden puolesta..?

eli muita yhtä synkissä tunnelmissa..? itsellä yritystä takana "vasta" 1v.5kk. (takana yksi varhainen km 3/05) mutta toivo on jo hiipunut miinuksen puolelle ja jatkuvat "ilouutiset" ympärillä satuttaa kerta toisensa jälkeen... olenko huono ihminen kun en enää jaksa iloita muiden puolesta..? mieluummin vetäydyn syrjään ja olen yksin..

joskus mietin, että helpottaisi jos tuntisin edes jonkun samassa tilanteessa olevan, siis lapsettoman.. täysin lapsettoman, ei toista lasta kaipaavan. ei näitä tunteita voi ymmärtää kukaan muu kuin saman kokenut.. tiedänhän toki montakin vastaavaa tapausta, mutta en ketään, jonka kanssa voisin asiasta keskustella.. omaan lähipiiriin niitä ei siis ole eksynyt.

kuten arvata saattaa, menkat ne taas ilmoittelee tulostaan ja mieli sen mukainen. kierto on aivan sekaisin (kp42/joku muinoinen 30..viime aikoina ~36) eikä kroppa tunnu oikein osaavan toimia itsekseen ilman teroja täytyneis vihdoin ottaa ja soittaa taas lekurille, jos pääsis asiassa eteenpäin (takana jo omat verikokeet ja clomit sekä miehellä oma testi-->ei selitystä), ehkä ens viikolla...

Kiitos kaikille, jotka jaksoi lukea :flower:

 

Minä 26 & Mies 30
lasta toivottu 1999 alusta alkaen
hoidot: -03 clomit
11/04 inseminaatio
04/05 inseminaatio
05/05 inseminaatio
11/05 IVF/ICSI
01/06 PAS

Välikierroilla teroluteja ja primolutteja tilanteen mukaan.

Minulla on välillä kanssa vosi masentava olo, kun ympärillä kaikki plussaavat. Mä en oo saanut ikinä yhtään plussaa.

Mulle voit laittaa sähköpostia tai jos sulla on mese niin sielläkin voidaan jutelle, molempien osoite Ibiza79@luukku.com

 

Heips!

Tiedän tunteesi todella hyvin.

Me emme mieheni kanssa puheneet asiasta kenellekkään yli vuoteen.
Moni ystävistämme ja sukulaisista saivat lapsia. Se tuntui aina niin surulliselta ja kamalalta, vaikka toisaalta olin onnellinen että muut saivat lapsia. Tosin joidenkin ihmisten kohdalla en ollut onnellinen, johon vaikutti oma katkeruuteni, ja muiden ihmisten tapa kertoa/ olla kertomatta asiasta.
Tiedän odottavan äidin olevan vaikeassa tilanteessa kanssani, kun ei tiedä miten kertoa tai miten reagoin vauva uutiseen.
Minä alkuaikoina syylistin asiasta itseäni, ja oli hankala olla paikoissa joissa oli lapsia tai odottavia.
Tosin olen vieläkin surullinen ja omissa oloissa,jos paikassa on odottavia.
Silloin kun itse lasta kovasti haluaa, niin tuntui että joka paikassa oli odottavi tai perheellisiä ihmisiä.
Omalla kohdallani on ollut myös vaikeaa se, kuin kaikki ihmiset eivät ymmärrä lapsettomuutta.
esimerkiksi anoppini jolle kerroin hän ei halunnut kuulla/ymmärtää meidän tilannetta. Asiasta ei sitten puhuttu yli vuoteen mitään. Minä päätin olla hiljaa niin kauan, kun hän kysyi asiasta itse.
nyt ajan kuluessa on jo helpottanut olo. olen myös puhunut jo monelle ihmiselle asiatamme. Minusta puhuminen on auttanut omalla kohdallani. En tosin ihan kaikille ihmisille ole halunnut puhua.

Sekava tekstini, virheitä taas.

Kaikkea hyvää teille ja jaksamisia!

 

Et todellakaan ole yksin sen asian kanssa. Täälläkin löytyy lapseton pari jolla takana yksi km rv8 ja kohtukuolema rv25...
Vauvaa ei kuulu vaikka miten päin yrittää ja olla yrittämättä...
Masennus vaivaa joka kuukausi kun täti löytää itsensä oikeaan osoitteeseen...
En jaksa enää iloita ystävien plussaamisista ym...en vaikka kuinka yritän...

Onneksi syksyllä päästään lapsettomuusutkimuksiin ja sitä kautta sitten voidaan miettiä tulevaa...
Rohkeasti vaan puhelin käteen ja soitto lääkäriin...

Jos haluat vaihtaa ajatuksia niin laita vaikka yksityisviestiä...

 

Me olemme kolme ja puoli vuotta odotaneet lasta. hoidoissa on käyty ja nyt vasta tuli eka plussa.
Toivon todella et nyt ei menisi kesken ja saisimme vauvamme. olen vieläkin hieman varautunut paikoissa joissa on odottavia.
Enkä uskalla puhua raskaudestani muille.

Toivon olimme jo lopullisesti menettäneet, adobtiota alkaneet pohtimaan.

Et halunnut tätä kuulla, sori.

sydämmenipohjasta toivoa ja onnea teille.

 

Heips! En tiedä, haluatko välttämättä kuulla minun kokemuksiani, koska olen nyt odottava, mutta minä koin juuri samoja tuntoja kaksi vuotta kestäneen yrityksemme aikana. Siihen kahteen vuoteen mahtui kaksi alkuraskauden keskenmenoa, ensimmäinen niistä huomattiin vasta ekassa ultrassa. Lääketieteellisten kriteerien mukaan emme edes kärsineet lapsettomuudesta, mutta lääkärien kommentit siitä, että eihän meillä ole mitään hätää, koska minä olin tullut raskaaksi, eivät tuoneet lohtua, vaan sanat satuttivat ja tuntui vain, ettei meitä oteta todesta. En todellakaan jaksanut iloita muiden raskaus- ja vauvauutisista, vaikka en sitä tietysti voinut näyttää, etten olisi leimautunut tunteettomaksi. Ja minä myös lokeroin ihmiset ympärilläni kahteen ryhmään; niihin, joiden vauvauutiset eivät minua satutttaneet (ainakaan kovin paljon) ja niihin, joita kohtaan olin katkerampi. Katkeruutta aiheuttivat erityisesti sellaisten puolituttujen raskaudet, joilla jo oli lapsi/lapsia tai jotka tekivät raskaudestaan "suuren" numeron eli eivät oikein muusta osanneet puhuakaan - ehkä heihin oli sitten helpompi suunnata kaikki negatiivisiset tuntemukset. Silloin, kun vauvakuumeeni oli ylimmillään, minun oli hyvin vaikea liikkua sellaisissa paikoissa, joissa oli paljon raskaana olevia ja vaunuja työnteleviä vanhempia, eikä odottavien kohtaaminen vieläkään ole kovin helppoa. Minusta tuntuu, etten uskalla luottaa omaan raskauteeni yhtään, vaan pelkään keskenmenoa koko ajan. Ensimmäisellä kerrallakaan minulla ei mitään oireita siitä ollut. Mutta toivon, että pelko jossain vaiheessa voisi lievittyä. Omalla kohdallani lapsettomuuden tuskaa lisäsivät varmasti sellaiset asiat, että ennen ehkäisyn pois jättämistä olin haaveillut vauvasta jo useamman vuoden ajan, ennen kuin sain mieheni siihen suostuteltua, eikä koskaan aikaisemmin ystävä/tuttavapiiriini ollut syntynyt yhtä paljon lapsia, kuin `04, jolloin km:t sain. Minä ainakin ymmärrän hyvin, että jos itse kovasti toivoo vauvaa ja raskautta ei yrityksistä huolimatta kuulu, on voimavarat vähissä ja iloitseminen muiden onnesta ei tunnu mahdolliselta. Paljon auttaa se, jos vain on joku, jonka kanssa asioista puhua ja jakaa tunteita, sellainen, joka oikeasti välittää siitä, miltä minusta tuntuu. Hartaasti toivon teille onnea ja voimia, vaikka tulevaan ei surun keskellä olekaan helppo uskoa! :hug:

 

Mulla kesti lapsettomuuskausi 7,5v, eli sitä ennen jo luovuttiin toivosta. Sinä aikana ehti yksi sun toinenkin raskautua, mulla taas hoidotkin oli tehottomia. Ei todellakaan tuntunut hyvältä muiden raskausuutiset, eristin itseni maailmasta jotten sellaisia kuulisi. Lopulta tuntui että telkkaria myöten kaikkialla oli vaan raskaana olevia tai lapsia. Aloin inhota lapsia, koska en kestänyt niitä lähelläni. Vauvat eivät saaneet mua heltymään, olin kylmä kuin kivi.

Nyt mulla on ihmelapsi. Se jota mun ei ikinä pitänyt saada. Silti pistää katkeruus joskus, että minä en voi niin vaan haluta toista, kun ihmiset tuntuvat olettavan automaattisesti "johan teille kohta toinenkin tulee". Eli tavallaan paha olo jatkuu, edelleen olen varauksella iloinen muiden raskausuutisista, vaikka omasta lapsestani kiitän luojaa joka päivä. tää katkeruus taisi juurtua tosi syvälle, en tiedä kuinka sen sieltä saa pois. :'( :ashamed: