Muita lapsensa menettäneitä?

Onko täällä muita äitejä jotka on menettäneet lapsensa?
Meidän Leevi-poika kuoli kohtuun autokolarin seurauksena viisi vuotta sitten.
Kuinka olette selvinneet?

Leevi oli meidän esikoisemme. 2004 saimme kauan kaivatun tyttären ja 2005 pojan.
Vaikka Leevin kuolemasta on kulunut aikaa, niin ikävä on edelleen. Ja aina silloin tällöin alan miettimään minkä näköinen hän olisi, millainen hän olisi.

En tiedä kuuluuko tämä tänne, mutta yritän kuitenkin.

 

Minä synnytin rv18 kuolleen poikavauvan, joka oli pahasti vammainen. Suren, suren joka ikinen päivä loppu elämäni, mutta silti jatkan omaa elämääni.. :'(

 

minä synnytin 30+1 viikoilla kuolleen poikavauvamme..meidänkin poika oli pahasti sairas vauva!suru on koko ajan mielessä, mutta silti osaan jo nauttia muutenkin elämästä..haudalla on niin ihana käydä!
raskasta aikaa..mutta onneksi se on aina mielessä ja sydämmessä! poika oli meille toinen! nyt odotan kolmatta!niin epätodellinen olo vain koko ajan että jotain tapahtuu..

 

Otan osaa suruunne!
Toivottavasti en ole liian tahditon jos kysyn kuinka parisuhteellenne kävi lapsenne menehdyttyä?Itse olen tätäkin synkkinä hetkinä miettinyt ja tullut siihen tulokseen että meillä varmaan tilanne huononisi..
Me emme ole menettäneet lasta mutta jollain tavoin aihe liippaa läheltä...
Olen itse miettinyt sitäkin miksi miehelleni on jotenkin hankalaa tulla työpaikalleni tms.?(työskentelen kehitysvammaisten parissa ja nautin työstäni) ja luulen ettei hän vaan osaa jäykkänä perus-suomalaisena miehenä kohdata heitä...Hän on huono puhumaan asiosita ja tämän vuoksi jotenkin pelkään kuinka toimittaisiin sitten jos meilläkin olisi kehitysvammainen...
Tämä ei ehkä kuulu tänne palstalle mutta herättää toivottavsti keskustelua!
Muistan itsekkin kuinka jännitin ensitapaamisiani kehitysvammaisten parissa..Nyt mietin miksi jännitin?Kenen muiden kanssa voit olla yhtä hyvin oma itsesi kuin heidän?

 

Meillä kuoli raskausviikolla 25 kohtuun. Synnytin alakautta. Meillä oli kaikkien tietojen mukaan täysin terve vauva. Epäselvää on miksi lakkasi liikkumasta ja kuoli..

 

\

Toivottavasti en ole liian tahditon jos kysyn kuinka parisuhteellenne kävi lapsenne menehdyttyä?

Me erosimme...

 

Medän poika kuoli vuorokauden ikäisenä syksyllä -04
Meillä oli ennestään jo esikoinen alle 2-vuotta, joka osaltaan pakotti jatkamaan elämää suuresta surusta huolimatta. Vaikeaa oli,mutta oli pakko joka aamu vain nousta ylös sängystä.
Vieläkään ei päivääkään mene ettenkö poikaamme mieti, suru kulkee mukana loppuelämän ajan välillä muuttaen muotoaan. Justiin eilenillalla mies ääneen mietti, millainen pojanviikari meillä olisi jos kaikki olisi mennyt hyvin..
Enkelipoikamme jälkeen meille on syntynyt tänävuonna kolmas lapsi. Ja lisää on toiveissa jos "Luoja suo"

Meidän suhdetta kuolema vain lujitti, tämä on meidän elämää. Ylä ja alamäkiä on liitossa pojan kuoleman jälkeen koettu, yhdessä kuljetaan kaikesta huolimatta.

 

Hei, menetimme esikoispoikamme 2004 38+2 ikäisenä
synnytyksessä. Poika oli terve...
Tuli napanuorakomplikaatio. Välillä syytän vieläkin itseäni,
mies murehtii myös itsekseen välillä kovastikin.
Nyt olen rv 23 ja pelottaa tapahtuuko nytkin jotain vai
saadaanko lapsi syliin asti...
Yhdellä tutulla parilla ja kavereillamme kuolivat myös pojat
samoihin aikoihin, heillä on nyt syksyllä syntyneet pojat !
Toivon kovasti samaa hyvää tuuria meillekin tällä kertaa.
Tsemppiä kaikille enkelivauvojen äideille, koettakaa jatkaa
omaa elämää vaikka se vaikeaa onkin.
Minulla elämä tuntuu menevän eteenpäin vasta nyt kun
odotan toista...

 

Niin suhteesta isän kanssa vielä:
meitä tapaus lähensi entisestään, ei voitu kuvitellakaan
että erottais, silloin oltais oltu ihan yksin.
Mies totesi minua sairaalasta hakiessaan (olin 4 päivää sektion takia)
että onneksi hän saa edes minut kotiin....

 

Meidän perhe on menettänyt kaksi lasta.
Saimme esikoisemme Laurin 1999 syksyllä.

Vuonna 2000 pieni Jami- poikamme kuoli muutaman päivän ikäisenä. Jamilla oli osa sisäelimistä vielä liian kehittymättömät. Mutta jostain syystä synnytys käynnistyi. Hän syntyi viikolla 25+1.

Sitten saimme pienen Markus pojan 2003.

Ja 2005 menetimme viikolla 37 kohtuun Helmin. Hän oli monivammainen eikä olisi voinut selvitä hengissä.

Ja 2006 syyskuussa saimme kotiin vielä pienen Anton-pojan.

Eli meillä on viisi lasta, joista kaksi enkelilapsina.
Me asuimme miehen kanssa muutaman kuukauden erillään kun Jami oli kuollut, mutta totesimme ettei meidän kuulu erota. Välillä on vaikeaa ja mutta olen ajatellut niin, että me molemmat ollaan miehen kanssa menetetty ja saavutettu jotain. Silloin meidän kuuluu surra ja iloitakkin yhdessä.
On kausia ku kumpikaan meistä ei halua miettiä perheemme enkeleitä, mutta joskus taas mietitään sukulaistekin kanssa millaisia he ovat.
Meille parasta terapiaa on ollut se, että olemme saanette puhua ja puhua menetyksistä kaikkien kanssa, emme ole halunneet jäädä hautomaan yksin näitä asioita.
Mutta jokaisen menetyksenkin jälkeen meidän on pitänyt jatkaa normaalua elämää. Mutta jokaisen raskauden aikana olen ollut hyvin masentunut, kun olen pelännyt niin paljon, että saammeko lapsen kotiin asti mukana.
Lasten kanssa emme juurikaan ole näistä enkelilapsista puhuneet, tai siis vastailemme kun he haluavat jotain tietää ja puhumme heidän läsnä ollessakin, mutta haluamme lastemme tietävän sen, että he ovat meille rakkaita ja emme vertaile heitä enkelivauvoihin. Meidän elämään kuuluu isä, äiti ja kolme lasta.
Emme siis puhu "liikaa", mutta emme jätä kertomatta.
Tälläistä meillä.

Jaana

 

Meidän ensimmäinen lapsi kuoli kohtuun viikoilla 32. mitään syytä ei milloinkaan löytynyt :'(
Suru on osa meidän elämää kokoajan mutta siihen tottuu.
Tämä tapahtui vuonna 99.
Nyt meillä on 3 lasta,kuopus 10kk.
Kuopuksen raskausaika oli pelottava johtunee siitä että hänen laskettuaikansa oli sama kuin edesmenneen vauvamme laskettuaika

 

meillä tyttö kuotä helmikuussa 2006 seinäjoella hoitovirheen takia

 

\

meillä tyttö kuotä helmikuussa 2006 seinäjoella hoitovirheen takia

Saanko udella tarkemmin mitä tapahtui...? :ashamed:

 

1995 syntyi esikoisemme Aleksi
1997 syntyi Leo-Aaron
1999 syntyi Minea
2001 Odotin kaksosia. Laura ja Essi kuolivat molemmat kohtuuni
2003 syntyi Kasper.
2004 perheemme joutui auto-onnettomuuteen ja isä sekä Leo-Aaron kuolivat sekä sisälläni kasvaunt ihmisenalku, rv 14. (kutsun häntä Roopeksi, mieheni lempinimen mukaan)

Joskus mietin onko minun järkeä elää täällä. Tuntuu että rakastamani ihmiset kuolevat ympäriltä pois. Äitini kuoli kun odotin Aleksia ja kun Leo-Aaron oli 2kk kuoli veljeni. Kapseria odottaessa isäni sairastui syöpään.
Tämä on rankkaa ja välillä tuntuu että olen ihan yksin, ei ketään auttamassa. Lapset ovat isoja ja eivät tarvitse minua.
Kun mieheni ja Leo-Aaron kuolivat sairastuin vakavaan masennukseen eikä se sairaus ole vieläkään lähtenyt pois.
Tukiverkkoa on,, mutta mikään ei korvaa sisälläni olevaa tyhjyyttä. Mieheni olisi ymmärtänyt suruni, olihan menetykset yhteisiä.
Mutta päivä kerrallaan. =)

 

\

\

meillä tyttö kuotä helmikuussa 2006 seinäjoella hoitovirheen takia

Saanko udella tarkemmin mitä tapahtui...? :ashamed:

joo no tytöllä oli tosi paha ruoan takaisinvirtaus ja ruokatorvi tulehtui umpeen oksentamisen takia joten sitä jouduttiin alkaa laajentamaan.kirurgi olikin laajentanut liian isoilla välineillä ja ruokatorvi repesi ja tyttö kuoli.olis täyttäny kolme vuotta tänä vuonna....että sellaista.valitus on tehty ja myönteinen korvauspäätös saatu.sitä ei meille kerrottu miten tälle virheen tehneelle kirurgille kävi valituksen jälkeen. :/

 

Hasuli: Otan osaa menetykseesi! En voi käsittää, miksi yhden ihmisen pitää kokea noin paljon pahaa! :hug: Voimia elämään!!

 

\

Otan osaa suruunne!
Toivottavasti en ole liian tahditon jos kysyn kuinka parisuhteellenne kävi lapsenne menehdyttyä?Itse olen tätäkin synkkinä hetkinä miettinyt ja tullut siihen tulokseen että meillä varmaan tilanne huononisi..
Me emme ole menettäneet lasta mutta jollain tavoin aihe liippaa läheltä...
Olen itse miettinyt sitäkin miksi miehelleni on jotenkin hankalaa tulla työpaikalleni tms.?(työskentelen kehitysvammaisten parissa ja nautin työstäni) ja luulen ettei hän vaan osaa jäykkänä perus-suomalaisena miehenä kohdata heitä...Hän on huono puhumaan asiosita ja tämän vuoksi jotenkin pelkään kuinka toimittaisiin sitten jos meilläkin olisi kehitysvammainen...
Tämä ei ehkä kuulu tänne palstalle mutta herättää toivottavsti keskustelua!
Muistan itsekkin kuinka jännitin ensitapaamisiani kehitysvammaisten parissa..Nyt mietin miksi jännitin?Kenen muiden kanssa voit olla yhtä hyvin oma itsesi kuin heidän?


Me myös erosimme, mieheni mielipide kolme päivää vanhasta kehitysvammaisesta pojastamme oli että tuollaiset pitäisi viedä ladon taakse ja ampua. Poikamme eli viisi vuotiaaksi ilman isää.

 

\

\

Otan osaa suruunne!
Toivottavasti en ole liian tahditon jos kysyn kuinka parisuhteellenne kävi lapsenne menehdyttyä?Itse olen tätäkin synkkinä hetkinä miettinyt ja tullut siihen tulokseen että meillä varmaan tilanne huononisi..
Me emme ole menettäneet lasta mutta jollain tavoin aihe liippaa läheltä...
Olen itse miettinyt sitäkin miksi miehelleni on jotenkin hankalaa tulla työpaikalleni tms.?(työskentelen kehitysvammaisten parissa ja nautin työstäni) ja luulen ettei hän vaan osaa jäykkänä perus-suomalaisena miehenä kohdata heitä...Hän on huono puhumaan asiosita ja tämän vuoksi jotenkin pelkään kuinka toimittaisiin sitten jos meilläkin olisi kehitysvammainen...
Tämä ei ehkä kuulu tänne palstalle mutta herättää toivottavsti keskustelua!
Muistan itsekkin kuinka jännitin ensitapaamisiani kehitysvammaisten parissa..Nyt mietin miksi jännitin?Kenen muiden kanssa voit olla yhtä hyvin oma itsesi kuin heidän?


Me myös erosimme, mieheni mielipide kolme päivää vanhasta kehitysvammaisesta pojastamme oli että tuollaiset pitäisi viedä ladon taakse ja ampua. Poikamme eli viisi vuotiaaksi ilman isää.

OTAN OSAA!!! :'(
Jotenkin meidän isäntä vaikuttaa ihan yhtä tyhmän kankeelta kuin sinunkin exäsi...Nytkin aina laukoo ettei tuollaiset selviäis luonnossa ym. Miten itse jaksoit tuon ajan?Oliko tukiverkostoa?Oliko muita lapsia?Minua oikiasti pelottaa ukkoni asenne...Ja varmaan hän olisi niin typerä et syyttäis mua lapsen kehitysvammaisuudestakin?! :'(

 

Itse en ole menettänyt lasta, mutta mieheni on Hänen ja silloinen avovaimonsa menettivat pienen pojan. Poika, Aleksi oli vain neljän päivän ikäinen.
Aleksilla oli synnynäinen sairaus ja mitään ei voitu tehdä.
Tämä tapahtui -95 ja vieläkin mies on hyvin surullinen asiasta kun puhuu siitä eikä varmaan koskaan toivukkaan täysin.

Mies ja hänen avovaimonsa eivät eronneet pelkästään menetyksen takia. He erosivat 5v tapahtuneen jälkeen.

 

minun ja mieheni välit lujittui paljon kuoleman jälkeen..ei olisi voinut olla ilman toisen tukea!arvostaa, kunnioittaa ja rakastaa miestä ihan erillä tavalla ja omaa rakasta poikaa myös!!!onneksi esikoinen on se antaa kanssa niin paljon!! :heart:

 

Minä olen saanut yhden keskenmenon, rv 13 ja toinen lapsi kuoli leikkauksessa 5 vuotiaana.
Lisäksi meillä on kaksi lasta.

Meitä kuolema lähensi. Parhaimman tuen ja kannustuksen sain mieheltäni. Yhdessä itkettiin ja yhdessä naurettiin. Molemmat tukivat toisiaan kun aloin odottamaan taas menetyksen jälkeen lasta.