Mun elämä pysähtyi viime perjantaina.

Viikon jälkeen palasin tänään kotiin äidin luota tuosta läheltä.

Mun rakas isä kuoli 25.1. perjantana.

täysin yllättäin. Terve 57 vuotias, maailman vahvin ja turvallisin ja iloisin ja auttavaisin ja rakkain ihminen vaan otettiin pois. Lasten rakas pappa. Joka ei ikinä väsynyt touhuamaan. aina se jaksoi painia pikku-ukon kanssa, aina se jaksoi tohkottaa tytyn kanssa. Ikinä se ei väsynyt. Lapset on ihan hukassa nyt. Ja minä. Ja äiti. Ja veljet.
Äiti löysi isän kotoota.
Minä pääsin kanssa viel onneksi ennen ruumisauton tuloa sanomaan isälle hyvästit.
Mun rakas isä oli niin kuin olisi nukkunut. Silmät kiinni kauniisti rauhallinen ilme kasvoillaan.
Ei tätä ymmärrä, ei vaan ymmärrä. Tuska puristaa rintaa. Silti odotan vaan että kun puhelin soi, että isä soittaa ja kysyy joko lapset nukkuu..
TÄÄ ON NIIN VÄÄRIN!!!!!!! |O

Ette usko, mutta mun on niin paha olla, niin iso ikävä ettei tätä kestä.
Miten helvetissä tästä mennään eteenpäin?!?!

 

:hug:

 

:hug: :hug: :hug: Voimia :hug:

 

:'( :hug:

 

osanottoni :hug:

 

Voi ei..otan osaa! :hug:

 

:hug: olen sanaton :hug: voimia teille kaikille :hug:

 

Tipunaskelin. Henkäys kerrallaan.
Voimia!

 

Sanattomana, mutta halaan.

 

:hug: :hug: :hug: :hug: :hug: :hug:

 

:hug: :hug: Osanottoni!

 

Osanottoni suruunne ja paljon voimia ja jaksamista :hug:

 

:hug: :hug:

 

:hug: osanottoni

 

Lohtu rutistuksia kiloittan ja voimia

 

Itku tulee vaan..koko ajan.
Ja sattuu niin pirusti.
Kiitos teille, kaikille.

 

:hug: osanottoni :hug:

 

Aika auttaa ei oikeastaan mikään muu. :hug:

 

:hug:

 

lohduton osanotto täältä ja paljon voimia... jossain pilven takana kai se aurinkokin aina paistaa...

 

:hug:

 

Ihan ensin, otan osaa suruusi. Miehen isä kuoli myös yllättäen kolmisen vuotta sitten. Itse en hänen kanssaan ollut läheinen, mutta tokihan se oli shokki, että ihan yllättäen otetaan pois. Suuri oli läheisillä suru ja ensimmäinen puoli vuotta tuntui olevan kaaosta. Itse olin ainoa joka asioista pystyi huolehtimaan jotenka siinä mielessä oli hyvä etten itse ollut hänen kanssaan niin läheinen. Kuitenkin se tuska ja suru vähitellen hälvenee ja ne hyvät muistot jäävät elämään.
Itse olen menettänyt rakkaan veljeni kohta 10 vuotta sitten. Äkillisesti hänetkin. Ja täytyy sanoa, että vieläkin tulee niitä hetkiä kun toivoo, että veli näkisi tämän taikka tuon tilanteen. Ja kyllä sitä taakkaa on vieläkin raskasta kantaa. Mutta jotenkin siitä kuolemasta aina vaan elämä lähtee eteenpäin. Ei sitä voi itse paikalleenkaan jäädä. Sen asian yli ei mielestäni koskaan pääse, mutta sen kanssa oppii elämään. Voimia ja jaksamista sinulle ja läheisillesi!

 

itku tuli sun ja perheesi puolesta. mitä syvin osanotto :hug: :'(

 

:hug:

 

Voi.. ikävä on varmasti valtava. :'(
:hug: :hug: :hug: :hug: